My life in slow motion

71CE42D6-09E0-491A-80FD-6D14984E9610.jpeg
Meidän käsijarrut kylvyssä.

 

Väite: Lapsi on käsijarru.

Tiedät kyllä, oli lapsia tahi ei, että mukulat osaa vilistää lujaa. Siitä huolimatta väitän, että elämä lapsen kanssa on kuin slow motion – hidastetussa elokuvassa. Koska ne perkeleet vilistää väärään suuntaan. Tai karkuun. Tai silloin, kun pitäisi istua / pestä hampaat / nukkua / mitä tahansa muuta paitsi vilistää.

Elämä lapsen kanssa matelee. On kuin jarrut, käsijarrut ja pause olisi päällä kaikki yhtä aikaa. Kaipaan vanhoja VHS-videoita ja sitä FF – Fast Forward -nappia!

Olimme kesällä Kreikassa saarihyppelyllä (tiedän, hulluutta! Vaimo kieltäytyi lähtemästä mutta tainnutin sen kloroformilla ryyditetyn kangasnenäliinan avulla). Yhtälö meni jotenkin niin, että jokaista lasten kanssa altaassa puljattua tuntia kohden tuli varata kaksi vastaavaa hotellihuoneessa erinäisiin huoltotoimiin (suihku, pissa, ruoka, puklu, kakka, päiväunet, taas pissa, jne.) Ei siinä kuulkaa paljon muuta sitten päivän aikana ehdi. Kotioloissa päivällinen (einespinaattilätyt ja huonosti huudeltu kurkku) tarjoillaan klo 17, eikä taapero ehdi lainkaan katsomaan Pikkukakkosta, koska yhden perkeleen pinaattilätyn syöminen kestää tunnin. Tarkkaan ottaen 62 minuuttia. Olen kellottanut. Ja edelleen esimerkiksi taloltamme johtavan, noin 100 metrisen, mutta hyvin loivan mäen taaplaamiseen voi rehellisesti käyttää vaikka kaksi tuntia, kun yllätyskyykky iskee jokaisella koiranpaskapinolla. Jos luulit maleksivan kakaran etenevän hitaasti, niin erehdyit: samaa mäkeä voi myös kontata, kieriä, tai mennä takaperin. Se on todistetusti vielä hitaampaa.

Miten helvetissä kaikki voi kestää niin kauan? Businessmutsilla leikkaa kiinni ja lujaa. Pään sisässä laskuri juoksee ja kellottaa hukkaan menneitä minuutteja.

Elämäni on muuttunut hidastetuksi elokuvaksi aivan huomaamatta. Lapsen kiirehtiminen ei auta, kolmevuotiaan ajantaju on olematon. ”Eilen” viittaa kaikkeen menneeseen, ja on ihan sama miten paljon selitän, että ”niinjaniin monen yön päästä”, kun ei mene jakeluun. Jos myöhästymme päiväkodista, vika on vanhemman, koska lapsi ei osaa aavistaa milloin on lähdettävä ja mitä ”kiire” on. Mutta kun ei auta vaikka lähtisi keskiyöllä jo sitä perkeleen mäkeä kierimään, ei silti ehdittäisi aamuksi perille!

Meidän rakkaan käsijarrumme ymmärrys loogisuudesta ja syistä ynnä seuraamuksista on niin ikään hakoteillä. Luulisi olevan selvää, että mitä kauemmin ahdat niitä kinttuja sinne haalariin, sen vähemmän aikaa ehdimme olla perhekahvilassa leikkimässä. Vaan ei. Ne kintut ei eksy puntteihin ei sitten millään. Ja ne sijaistoiminnot!

Aah, sijaistoiminnot, nuo businessmutsin lempparit. Töissä businessmutsilla on määräpäivä, asiakkaalta, itseltään, käräjäoikeudelta, keneltä tahansa, ja tuo määräpäivä on oikein hyvä kannustin saada oikeat asiat oikeaan aikaan valmiiksi. Mutta meidän käsijarrulla ei ole määräpäivämerkintöjä eikä kalenteria. Se piut paut välittää äidin kainoista ja vienoista hoputuksista. Ehei, se keksii ehdotetun toiminnon sijaan alkaa suorittaa jotain aivan toista työtehtävää. Taapero ei kirveelläkään leiki yksin huoneessaan muulloin, mutta annas jos pitäisi alkaa pukemaan, jo alkaa Dublot kiinnostaa niin maan ryökäleesti! Niitä voi tunkea vaikka nenään ja hartaasti ihmetellä miten räkä tarttuu pintaan. Tai entäs hammaspesu? Kehotetun hammaspesun sijaan voi mainiosti alkaa lapioida kaksin käsin lattialta sitä maahan pari tuntia sitten nakkaamaansa päivällistä, joka ei tietenkään maistunut silloin kun piti, kun oli tärkeämpää tekemistä.

Lapsen kanssa koko päivä menee ruokapöydässä odotteluun, vessassa odotteluun, unentulon odotteluun, pukemisen odotteluun. Ja sama uudestaan ja uudestaan, kunnes on huominen.

Väite: Kaksi lasta on kuin olisi kaksi käsijarrua päällä yhtä aikaa. Että näihin hitaisiin kuviin ja vielä hitaampiin tunnelmiin.

Paras oivallukseni oli päästää irti. Pudota siihen matelevaan arkeen. Laittaa laskuri pois päältä. Silloin helpotti. Jos joku asia on kamalaa, niin sen kamaluuden toistelu omassa päässään ei tee asiasta mukavampaa. Niinpä sen toistelun voi lopettaa, ja mieluummin voi suunnitella samalla vaikka seuraavaa saarihyppelyä.

 

Mainokset

Kunnon äitillä on aina mukana…

Kunnon äiti se olla pitää. Jos kerran lapsia on erehtynyt hankkimaan, niin äidin on tietysti oltava täydellinen. Näillä neuvoilla pääset oikeaan lopputulokseen.

E99D9B99-696F-4C14-8C6C-C7AD1E49CC4E.jpeg
”Kirre” eli uniriepukirahvi. Ks. lisää alla.

Oikealla ja ehdalla äidillä on aina:

1. NENÄLIINA TASKUSSAAN. Koska pienten enkelien nenuset valuvat tiheään, on taskusta aina (riiiight…) löytyvään nenäliinaan hyvä turistaa nuo suloiset pienet töpselit. Eli ällöttävät, alati limaiset shnöpselit. Kunnon äitinä en siis tietenkään pyyhi räkänokkia ensin sormin, enkä sitten kuivaa sormeani reikäiseen verkkarinlahkeeseeni. Ehei. Vaan minulla on nenäliina. Ehkä. Ja vielä molemmille mussukoille oma. Tai sitten se on kahviosta varastettu, teflon-päällysteinen, liian pieni servietti, joka aiemminkin levittää rään kuin kuivaa sitä, ja sen kautta räkätauti leviää mukavasti koko perheeseen.

2. VARAHOUSUJA JA -VAIPPOJA MUKANA. Koska, üllatüüs!, pienoiset pissaa ja kakkaa! Koko ajan. Ohi vaipoistaan. Ei pottaan tahi pönttöön. Koska niiden syy se on, ei businessmutsin, joka unohti laittaa vaipan alun alkaenkin. Ja jos niin olisikin päässyt käymään, niin businessmutsi ei tietenkään pue vauvalle taaperon koon 104 housuja ja taaperolle vauvan koon 2 vaippaa puuttuvien vara-asioiden sijasta. Hyvin mahtuu muuten. Ei sillä että olisin testannut.

3. HAMPINAMU. Voittaa minuutin tai pari lisäaikaa kun pissattaa, ja hiljentää kun huuto alkaa raikaa bussissa. Tätä lukiessa minuutti tuntuu lyhyeltä, mutta kun on kyse pissasta tai kaikkien tuijotuksesta, on minuutti kuulkaa pieni ikuisuus. Siis tottele: hampinamu.

4. EVÄITÄ. HELVETISTI EVÄITÄ. Miten kymmenkiloiseen voikin mahtua niin paljon eväitä. Niitä voi nakertaa vaikka kokonaisen 10 tunnin Thaimaan lennon. Ja eväitähän voi syödä missä vain, niillä pelastaa myös tylsän koti-illan kun levittää viltin ja eväät olohuoneeseen, tai liian aikaisen ”taas se heräsi 5.30” -aamun, kun lyö viinirypäleet aamulla tanaan parvekkeelle. Älä KOSKAAN erehdy matkalle, edes muutaman sadan metrin pituiselle, ilman eväitä. Meillä perhesaunakin kerran viikkoon onnistuu vain, jos ylälauteille raahataan lähi-Alepan kaikki omenat. Saunaomenanakin nyttemmin paremmin tunnetut (tarkista vaikka Alepan vaa’asta). Niillä vaientaa vauvan, ja niiden avulla taapero lakkaa ravaamasta lauteiden ja suihkuhuoneen väliä. Myös äitien verensokeri pysyy tasaisena, koska perhesauna ylipäätään on yhtä helvettiä.

5. SIIRTYMÄOBJEKTI (ks. kuva). Hienompi sana sille puklun ja sonnan hajuiselle, alusta asti mukana roikkuneelle unilelulle. Kukaan itseään rakastava vanhempi ei saata unohtaa tätä kotiin, koska silloin maailma räjähtää. Unirievun avulla lapsi saa jo vauvana turvan vaikkapa yöllä herätessään yksin sängyssään, joten uudelleen nukahtaminen ei vaadi vanhemman apua. Mutta unirievun maaginen vaikutus ei jää vain tähän, vaan se lohduttaa kun tulee pipi, halaa pitkän päiväkotipäivän jälkeen, tuoksuu (=lemuaa) tutulle kun raukka pötköttää kuumeen kourissa. Jos suunnittelet matkaa, mummolavisiittiä, unikoulua, päiväunia, yöunia, väliunia, suuria muutoksia, ylipäätään lapsen hankkimista, älä teeskentele etteikö tämä olisi pakkauslistan ensimmäinen ja tärkein esine. Kaikkien elämä on pilalla ilman tätä, joten anna periksi suosiolla. En tiedä milloin tästä luovutaan, mutta 6-kuisen Kirre (kirahviriepu) ja 3-vuotiaan Tikru a.k.a. El Stigeron (tiikeririepu) ovat kaikessa oksettavuudessaan (ei pesty milloinkaan) tämän talouden arvokkaimmat esineet. Vinkki: Kunnon äiti ostaa näitä jo vauvalle kaksi samanlaista, koska a) eka häviää kuitenkin, ja b) viimeistään päiväkodin aloitus vaatii kakkosen, tai olet ikuisessa ”v*ttu se jäi viikonlopun jäljiltä kotiin” -kierteessä.

EF9CF428-3290-4180-A140-0C8CB9AE335E.jpeg
Tikru. Kohta kolme vuotta ystävyyttä takana ❤️

6. ÄSSÄ HIHASSA. Kun vauva alkaa parkua, ja hyppyytys, ruoka, vaipanvaihto tai unet eivät auta, on aika kaivaa ässä hihasta. Vauva varmuudella säikähtää hiljaiseksi, kun alat tanssia masurkkaa ja laulaa lambadaa samalla. Parku lakkaa ja luukku tipahtaa auki, kun kiljahdat, päristelet ja teet yllätysvoltin. Aivan samat ässät ovat toimineet myös lähes kolmivuotiaaseen. Kun äiti onkin se, joka parkuu ja nakkelee tavaroita, tai tekee muuten jotain täysin puun takaa tulevaa, on suosio varmaa. Ässä voi olla käytännössä mitä vain, vanha kynsilakka, uusi laulu, konttaava äiti, jäädytetty banaanisiivu, komeroon piilotettu lelu, majanrakennuslakana, keinuttamislakana suoraan pyykkinarulta, kummituslakana (hmmmm onpas lakana epäilyttävän monikäyttöinen…)

7. LEHMÄN HERMOT. Koska lapset on pieniä perkeleitä.

Tiedän, että kunnon äidillä on aina nämä asiat takataskussaan, minne hän meneekin. Businessmutsilla ei tietenkään ole, mutta älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon, ja soittakaa kun tarvitsette vinkkejä siihen miten pärjätä ilman.

4AA99A33-30A1-46F1-AE8B-50AA5A33DE97.jpeg
Kirre in action. Again.
E825969E-66FA-4A01-B187-D84D29C6A76A.jpeg
Ette vie mun Kirreä.

 

Miten pyydän apua perhehelvetin keskelle?

Luit oikein. Ei hattaraperhepusihalielämää. Vaan perhehelvetti. Koska pääsee töihin lepäämään? Joku viisas (ihanat, sarkasmia ymmärtävät ystäväni Niina ja Mikko) sanoi joskus, että ”75 % lapsiperhe-elämästä on yhtä helvettiä, mutta loppu 25 % korvaa sen kaiken”.

Mutta silti se 75 % on businessmutsille(kin) helvettiä. Ei varmaan olisi, jo jostain syystä tykkäisi kuunnella Fröbelin palikoita, tönöttää varpaat jäässä hiekkalaatikolla kolmatta kertaa samana päivänä, ja pyyhkiä puuroa Stokken syöttötuolin rakosista rätillä vaikka taltta tai liekinheitin toimisivat paremmin. Mutta kun ei tykkää. Mii nou laiki.

Kun teepannu viheltää liian kovaa ja korkealta, niin miten tämän perhehelvetin keskelle pyydetään apua? Miten soitetaan kummille, mummolle tai kaverille, että nyt mua väsyttää, voitko auttaa vähän?

Ensin ajattelin, että no ei mitenkään. Kukaan täysissä järjissä oleva ei ota kahta pikkuoravaa katsottavakseen edes vartiksi. Hyi helvetti en ottaisi minäkään! Silloin kun oli vain yksi lapsi, sitä ei tajunnut, miten helppoa se nöpöläinen olisi puskea minne tahansa hoitoon talkin- ja vauvanhajuisine kutreineen jokeltelemaan ja hyvää mieltä jakamaan. Kuka tahansa pärjää yhden minimulkun kanssa tunnin. Pädi päälle.

Mutta kun minimulkkuja onkin kaksi, peli on ohi. Game over. Toivottavasti joit paljon kaljaa opiskeluaikana ja nautit varhaisaikuisen ensimmäisistä työvuosista sekä harrasteista. Elämäsi on nimittäin ohi.

Kyllä kyllä, jos sinulla ei ole lapsia, käytä sitä ehkäisyä!

Miten tämä avun pyytäminen on suomalaiselle niin vaikeaa?

Meillä tilanne eskaloitui niin, että olimme kaksikuisen vauvan kanssa Malediiveilla, ja mukana oli tietysti taaperokin. Vauvalla oli koliikkirefluksiallergiapierumahassaluonnevikamikälie, ja jos ei matkassa ollut muuten tarpeeksi haastetta niin päätimme yhtäkkiä töttöröö vieroittaa taaperon tuttipullokoukustaan. ”Tuttipullot jäi Malediiveille”. Läpihän se meni, mutta ei se taaperon mielialaa parantunut. Viimeisenä yönä sairastuin denguekuumeeseen ja vietin matkan perään neljä päivää Haartmannin sairaalassa. Vaimo taisteli kotona tuhohyönteisten kanssa. Silloin taivas aukesi; mummo ja ukki soittivat: ”Tarvitsetteko te apua?”

Arvatkaa mitä vastattiin.

”No ei me varmaan. Eiköhän me pärjätä.”

MITÄ HELVETTIÄ?!? Eiköhän me pärjätä???? Mulla oli 41 astetta kuumetta ja yritin siellä sairaalassa pitää mukulaa yhden yön, ja muuten piti pumpata maitoa lavuaariin. Sillon olin poikki. Puhumattakaan Millasta. Ja me kieltäydyttiin avusta. Voi terve.

Sanoisin, että nyt on kaksi hyvää ajatuksensiementä. Ensimmäinen on se, että tarjoa apua. Koska suomalainen ei apua pyydä, niin sitä pitää tarjota. Meidän pelastus on ollut naapurit; kun niiden taapero U tulee meille joka viikko leikkimään, siitä on tosiasiassa vähemmän vaivaa kun uskoisikaan kun oma taapero ei ole viihdytettävänä niinä hetkinä, vaan he leikkivät keskenään. Ja kun naapuri kysyy tulisiko Muusa heille, se on avun tarjoamista ja hengähdystauko meille, ja sinne Muusa myös menee. Neljän aikuisen ei tarvitse päivystää kahta taaperoa hiekkalaatikolla, yksi aikuinen riittää.

Ja se toinen neuvo on, että nöyrry. Maailmaan mahtuu huutoa. Lapsen huutoa. Omaa tuskanhuutoasi kun nöyrryit. Mummojen ja ukkien parahtelua kun taapero ei tottele. Mutta nöyrry, nöyrry ja tyrkkää se muksu hoitoon. Ylitä itsesi ja pyydä apua, ennen kuin on myöhäistä. Muksu voi parkua ikäväänsä, mutta ei se siihen hajoa. Itse säälin eniten niitä hoitajia, että niille on siitä vaivaa, mutta pitää osata arvostaa toisten ihmisten omaa arviointikykyä: ei ne suostu jos ne ei halua. Sinne vaan. Parkukoon vaikka mukulat ja kummit kaikki kuorossa, kunhan edes joskus tulee hengähdystauko. Ja tosiasiassa ei ne edes paru.

Oma pieni nöyrtymispelinavaukseni tuli hyvin pienessä muodossa hiljan. Hätä ei ollut denguekuumeen tasolla ollenkaan, mutta pieni hätä kumminkin, nälkähätä nääs.

Lähdin Albertin olohuoneelta kauppaan ostamaan lounasta itselleni. Lähdin yksin ja jätin vauvan sinne.

Olin huolehtinut aamulla peppupesut, vaatteet, vitamiinit, hampaat, ulkovaatteet, lelupäivät, kaikki. Olin käynyt graduhaastattelussa ja jumpassa ja vauvaharrastuksessa, ja vauvalle oli ruokaa ja puhtaat vaatteet mukana, itselle ei tietenkään. Kello oli yksi ja istuin siellä puoli tuntia ja mietin että kehtaanko kysyä. Että katsotaanko sitä pahalla. Että tekeekö joku lastensuojeluilmoituksen. Alkoi pyörryttää, oli pakko avata suu: ”Anteeksi mutta voisittekohan te katsoa vauvaa sen aikaa, että hakisin ruokaa? Minulla on kova nälkä ja paha olo.” Aivan mieletöntä miten voimaannuttavaa on polvistua tuntemattomien edessä ja havaita, että ne kannattelee sua. Saman tien neljä vapaaehtoista tarjoutui katsomaan vauvaa ja vakuuttelemaan, että lähde vaikka hulluille päiville.

Avasin suun. Se oli nöyryyttävää, mutta vaihtoehto oli vielä pahempi. Olin poissa viisi minuuttia. Vauva ei vahingoittunut. Sain ruokaa. Kukaan ei tehnyt lastensuojeluilmoitusta. Aurinko nousee edelleen idästä. Peli on auki.

45F20618-2F85-4348-9FAA-8DBA3AC49B5D.jpeg

 

Konepelti auki kahdesti

Myös meidän kakkonen syntyi sektiolla. Se oli ihanaa. Ei tarvinnut pukertaa toosasta.

433A10F4-6217-44DF-9B4D-5FD50BC618F2.jpeg

Kävin koko kevään 2018 synnytyspelkopolilla. Olin pelännyt alatiesynnytystä jo esikoisen kohdalla, mutta olin laittanut koko asian vain taka-alalle. Kun sintti sitten tuli etuajassa sektiolla, koko ongelma tavallaan ratkesi itsestään. Mutta kakkosen kohdalla pelkäsin entistä enemmän, olihan kokemus ensimmäisen kohdalla lopulta helpotus, koska vauvasta tuli terve ja äiti säilyi myös jotenkin järjissään. Mutta miten se toinen saadaan ulos? Siellä se nyt on, enkä halua muuta kuin teleportata sen sieltä! Sen ääneen sanominen, ”pelkään ihan saatanasti sitä synnyttämistä”, se on kuulkaa businessmutsille kova paikka. Neuvotteluun mennään pokalla, mutta synnytyssalissa ei tee pokalla mitään. Se on karmeaa se.

Olin viimeisellä sype-polikäynnillä sitten päätynyt juuri lääkärille ja kätilölle kertomaan, että kokeillaan nyt sitä alatietä. Se oli ihan vale itsellekin ja kotitehtäviä en ollut tehnyt enkä työstänyt asiaa kuten piti. Se vain tuli suusta. Kai minä, kun muutkin, hengissä selviän. Mutta ne välilihatikit! Ja entä jos vauvalle käy jotain? Tai pepusta tuleekin hattivatti?

Tarkalleen 1,5 minuuttia myöhemmin kätilö ultrasi pulleaa masuani ja totesi, että alatiesynnytys ei tule kysymykseenkään. Lapsi kekottaa siellä nokka kylkiluita vasten ja ei suinkaan peppu edellä, vaan jalkatarjonnassa. Missä helvetin jalkatarjonnassa??? No jalkatarjonnassa kuulemma. Että jalat on toosassa, ja jos hän lähtee syntymään niin voi kuristua napanuoraan, joten saman tien kylkiasentoon ja ambulanssi alle. Muuten ei tietenkään iloinen uutinen, mutta sektioon taas, huh mikä helpotus.

Nyt voin valehdella kaikille, että kyllä minä olin rohkea ja kyllä minä olisin alatiesynnyttänyt, mutta kun ei saanut. Joku muu päätti asian puolestani.

Ja niin tuli maailmaan Miio. Seitsemän päivää ennen laskettua aikaa, suunnitellulla sektiolla. Edellisenä iltana teimme Miion kanssa hyppypotkuja Bodycombatissa, ja seuraavana päivänä sanoimme käspäivää Naikkarilla. Hän oli äkäisempi ja äänekkäämpi kuin siskonsa syntyessään, ja lapsivedet lossahtivat lääkärin Birkenstockeille että pam. Se oli märkää rakkautta ensi henkäyksestä, ja niin kolmesta tuli neljä, noin vain konepeltiä kohottamalla.

 

 

 

 

 

Paskamut… ei kun businessmutsi is back!

Törmäsin muuan rouvaan tänään Albertin olohuoneella. Hän tunnisti minut blogistani, ja kysyi että mikä sen blogin nimi taas olikaan. Mikä blogi? Ainiin BLOGI, juu olen joskus kirjoittanut. Ei hajuakaan minkä niminen blogi. Wake up call! Nämä saatanan kakarat imee naisesta mehut niin, ettei sitä muista edes bloganneensa joskus 😂😂😂 Olimme olleet vauvojen värikylvyssä vauvan nro 2 kanssa ystäväni Reetan ja Pihlan kera, ja niin yltä päältä soseessa, että en voi käsittää miten rouva muka tunnisti minut. Ehkä hän luuli joksikin toiseksi.44EBB8FE-63CA-4259-BB8F-E7E57B0775B4

Oli miten oli. Lupaan pyhästi, että en ala kirjoittaa tänne säännöllisesti. Ei saatanassa! Jos sulla on 2v10kk ja 5kk mukulat tai jotain sinne päin, tiedät miksi.  Olet tutiseva haamu ja kun se ”oma aika” eli viisi minuuttia mukulamyllytyksen ja pyykinpesun välissä saa, et tosiaan käytä sitä bloggaamiseen vaan nukkumiseen/huumeisiin/turhanpäiväiseen kännykännäpyttelyyn 😬

Meidän kakkonen on nyt viisi kuukautta. Alkuajasta en muista kuin yhden päivän. Kakkonen parkui kaiket päivät koliikkia/refluksia ja heräsi aina viiden minuutin sisään päiväunilta oksennukseen, joten taisi vähän väsyttää. Tuon yhden päivän aamuna oli herätty taas rapeasti ennen kuutta, ja kakkonen oli väsynyt, ykkönen puolestaan oli kipeänä ja minulla kotona eikä siis päivähoidossa (luojan kiitos päivähoidolle, on maailman suurin onni että joku muu kasvattaa lapseni ja pitää ne hengissä päivisin!). Muistan tuon päivän elävästi siitä, että katsoin kelloa ja se ei ollut edes yhdeksää aamulla ja silti saatoin todeta päivän olleen melko tapahtumarikas. Kakkonen oli itkenyt ja roikkunut nisässä kiinni kolme tuntia. Ykkönen oli ensin halunnut keittää kanssani mannapuuroa, polttanut sitten sormensa hellan levyyn, ja parkunut sitä kaksi tuntia. Istuimme KAKSI TUNTIA keittiön lavuaarilla niin, että vasemmalla kädellä imetin vauvaa ja oikealla halasin ja hyppyytin taaperoa ja pidin sormeansa juoksevan, kylmän veden alla. Ja siis hyppyytin, ja lauloin repeatilla ”Muusa on tullut muskariin, Miio on tullut muskariin”, koska yksikään muu laulu ei tullut mieleen. Kun ykkösen parku viimein lakkasi, siirryimme lastenhuoneeseen, jossa imetin taas kakkosta ja leikitin ykköstä ja tietysti ykkönen kiipesi leikkihellansa päälle ja putosi takaraivoilleen, ja hella meni paskaksi (lapsi ei, pahemmin). Mutta taas laulettiin muskarilaulua. Sen päivän muistan. Silloin ajattelin, että en saa näitä pidettyä edes hengissä. Kuka helvetti tekee lapsia.

Se päivä meni. Tuli toisia. Oli mustasukkaisuutta, mätkimistä, koliikkia, uhmaa. Sitä kesti kuusi viikkoa. Siinä hetkessä tuntui, että tämä ei lopu ikinä. Mutta kuusi viikkoa on kärpäsen kusi meressä. Nyt menee jo vähän paremmin. Korostan sanaa vähän, koska kakkosen päivähoito alkaa vasta yhdeksän kuukauden päästä. Sitten kun sen saa sinne kipattua jonkun muun vastuulle, kaikkien on hyvä.

Businessmutsi selviää kyllä. Lapset eivät, mutta karaistunevat. Mitkään yt-neuvottelut tai luottamusmiehet tai exit-keskustelut eivät ole niin vaikeita kuin nämä kaksi riiviötä. Lasken päiviä aamukammassa, niitä on pari kuukautta, sitten pääsen taas töihin.

Älkää käsittäkö väärin. Rakastan lapsiani. Pidän niistä huolta. En käytä huumeita, 70 % tekstistäni on värikynäiltyä. Mutta jos tulit tänne blogiin lukemaan sormiruokavinkkejä, olet väärässä paikassa. Tässä blogissa riisun itseni alasti ja tunnustan heikkouteni ja ryven itseironiassa ja -säälissä niin, että lapseni häpeävät minua joskus. Jos saat siitä lukijana iloa, niin olet ehkä oikeilla jäljillä universumin tähtipölyn seassa.

Tämä on Muusalle ja Miiolle ja Millalle. Olisin negatiivinen luku ilman teitä.

 

Lomalla taaperon kanssa

IMG_4186IMG_4224

Hyi hemmetti, kuka edes tekee lapsia. Mikä ryökäleen päähänpisto se on. Pyristelen.

Businessmutsi is back. Businessmutsi on osoittautunut ennakko-odotuksia vastaten maailman paskimmaksi mutsiksi. Palkintoja satelee. Nyt se kuitenkin nauttii lomasta Mallorcalla. Perhelomasta. Jossa on neljäntenä pyöränä Bamse-nalle. Hyi saatana.

Palasin töihin vuosi sitten (aah, ihanaa sydän sydän sydän), ja nyt olemme ansaitulla syyslomalla revohkan kanssa. Apina – korjaan – ipana, on 1 vuoden ja 9 kuukautta. Nam.

Sää hellii meitä, ja hellimme toisiamme. Koska jotenkin tämä ruotsalaisuus tarttuu. Hotelli on täynnä skandinaaveja ja nimenomaan lapsiperheitä. Businessmutsi ei kastaudu altaaseen koska vesi on hyytävää kuin Suomen Euroviisuvoitto, mutta apinat pulaa ja pulaa, miten ne kykenee menemään tuonne veteen. Ruoka syödään buffetista ja syöttötuoleissa keikkuu pikkukunkut pädeineen. Bamse kiertää allasaluetta.

En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin että kuka näistä on se rukka, joka on eksynyt tähän hotelliin ilman lapsia. Tämän täytyy olla yhtä helvettiä sille. Saakohan se rahansa takaisin. Tai onko hotellisängyn lakana tarpeeksi vahva hirttoköydeksi.

Jos joku myöhemmin kysyy, kiistän tämän visusti ja sassiin: Tämä on ihanaa. Lapsen kanssa. Neljä kertaa viikossa parkkeeraan lapsen vauvaparkkiin ja menen tuntikausiksi altaalle käristämään kylkiläskiä. Jos oma apina saa uhmakohtauksen, ketään ei kiinnosta, koska vieressä on kaverilla pahempi menossa. Lapsi oksentaa buffaan, ja vanhemmat saavat salin täydeltä myötätuntoisia katseita. Kakara viihtyy tunteja vain tuijottamalla muita, ja stalkkaa Bamsea etunenässä. Businessmutsi juo olutta katatonisessa tilassa ja kakara kahlaa altaassa johon ei voi hukkua. Joka päivä kerran tai kaksi businessmutsi käy Less Millsin jumpassa. What is there not to like?

Mutta älä tule tänne ilman lapsia. Pysy kaukana. Meidän kakara yksinkin pilaisi rantalomasi, ja näitä on täällä 200-10.000.

Koska businessmutsi on tunnettu viiltävyydestään, hän analysoi muiden perheiden asioita silmääkään räpäyttämättä. Oma lapsi ja perhe nimittäin on täydellinen, joten on varaa.

Ensinnäkin miten helvetissä meistä tuli näin lihavia? Skandinaaveista ja Briteistä. Näin dokumentin jossa köyhällä ei ollut varaa ostaa terveellistä ruokaa, mutta se ei voi olla syy meillä keskiluokkaisilla pikkupossuilla. Matka itsessään on maksanut ehkä tuhansia, joten rahaa on jossain oltava. Mutta ne joilla on varaa kävelevät yhtä lailla salaattipöydän ohi suoraan ranskalaisille. Jos miehet näyttävät siltä kuin olisivat raskaana ja naiset siltä kuin tarvittaisiin kaksi paikkaa lentokoneessa, on jotain oltava pielessä. Äideillä on (palan roviolla tästä) hirveä raskauskelluke, vaikka nopea vilkaisu lapsikatraaseen osoittaa, että nuorimmankin saamisesta on jo neljä vuotta. Herranjumala miten lihavia me olemme. Ja mikä kauheinta: lapset! Voi nämä meidän lapset! Pursuilevat uikkareistaan. Ei kaikki voi olla geneettistä, joten miksi me emme taluta niitä tavallisen kotiruoan ääreen vaan suoraan jälkiruokapöytään. Silmäni ovat auki, appoisen auki. Mitä tässä voi tehdä? Vannon – olemme nähneet tasan yhden tikissä olevan crossfit-perheen täällä. Muut ovat pullukoita. Katsomme toisiamme vaimon kanssa ja ääneen vakuuttelemme, että me olemme se toinen tikissä oleva pari. Mutta sisäisesti tiedämme kumpikin, että emme ole. Vaan pullukoita kaikki tyynni.

Toinen asia liittyy jotenkin laiskuuteen. En ole varma. Iltapäivästä kaikki lapset alkavat väsyä kloorista punaisine silmineen. Minusta näyttää, että se johtuu siitä, että niiden kanssa ei ole jaksettu taistella, joten lounaaksi on syöty pelkkää jäätelöä. Siispä nälkä. Ja koska äiti ja isi ei jaksa nostaa persettään rantatuolista ja oluen äärestä, ei lasta viedä päiväunille. 1/100 lapsi nukahtaa lopulta rantatuoliin uupumustaan vartiksi, mutta muut jatkavat kiukuttelua läpi illallisen ja iltaunetkin venyvät. Mitä hemmettiä?

Meidän kakara syö viisi kertaa päivässä kunnon ruoan ja nukkuu päiväunet klo 12. Kyllä, myös lomalla.

Tämä ei tapahdu siksi, että se olisi hyväksi kakaralle, ei, ihan sama, kävisi se kone jäätelölläkin. Tämä tapahtuu siksi, että seuraamukset rutiinin puutteesta olisivat välittömät ja businessmutsi menettäisi mielenterveytensä. Sen vähän mitä ehkä jäljellä on.

Mutta kuten sanottua, onneksi meidän perhe on täydellinen niin voi arvostella muita. Sen etuoikeuden saa automaattisesti heti kun pullauttaa kakaran ulos itsestään. En silti suosittele pullauttamaan. Jos ei tullut selväksi.

Jos jotenkin pitää summeerata ajatuksia niin ollaan matkustettu ipanan kanssa aika paljon. Outoihin ja ei-ollenkaan-outoihin paikkoihin. Tältä pohjalta sanoisin, että taaperon kanssa lomailu on helppoa, koska kakara ei stressaa lennon pituutta tai seuraavaa ruokaa, se vaan matkustaa ja tekee sen avoimin mielin. Kohteenvalinnassa ei voi mennä pieleen, joten mene sinne minne haluat. Ihan sama onko se Bamse-loma vai viidakko. Ei ne naureskelevat tai kateelliset naapurit sitä matkaa tee vaan te itse. Kyllä tää Bamse-helvettikin on näköjään koettava, ainakin kerran. Kotona sitten parjataan vaikka paikan päällä oli auvoa ja seuraava vastaava jo buukattu.

Miten vauvaa käytetään?

Koska kohdusta ei pöpsähtänyt vauvan mukana mitään manuaalia, maailman paskin businessmutsi ei tietenkään osaa käyttää ipanaa. Siispä käyttötavat on kehitelty kaikin tavoin itse. Ipanalle pitää laittaa petroolia koneeseen kolmen-neljän tunnin välein ja kun peräpää soi, vaaditaan erinäisiä puhdistustoimia. Tämän lisäksi ipana tarvitsee ainoastaan riittävää lepuutusta, ulkoilmaa, ja ryöpyittäin rakkautta. Näillä osa-alueilla olemme jonglööranneet ja onnistuneet kohtalaisesti. Välillä käyttökohde ilmoittaa merkkiäänellä, kun petroolia ei ole tarpeeksi, tai kun lepuutusaika on ylittänyt tarvittavan määrän.

Koska businessmutsi ei tietenkään ole hautonut pieteetillä ipanaa yhdeksän kuukauden ajan vatsassaan vain näin yksinkertaisia käyttötarkoituksia varten, seuraavassa tarjotaan kuvakavalkaadi siitä miten kekseliäästi tätä tulokasta voi hyödyntää muissakin käyttötarkoituksissa:

image
Osa 1: Ruokapöytänä
image
Osa 2: Tuttipullon lämmittimenä
image
Osa 3: Toimistopöytänä
image
Osa 4: Pelialustana
image
Osa 5: Juomapullotelineenä
image
Osa 6: Tv-pöytänä

Nahkavekkari soimassa

imageMeidän nahkavekkari on nyt seitsemän viikkoa. Se on ihan mahtava tyyppi. Sen posket näkyy takaapäin ja kolmoisleuan alta löytää aina koko viikon menun vaikka ois kuin kylvetetty. Tämä nahkavekkari hälyyttää kolmen tai neljän tunnin välein ja sillä on aina pöydässä sen lempiruokaa, se oikein huokailee kun se äpöstää sitä. Sitten se puklaa. Paljon. Hän haluaa selvästi diivailla ja siksi haluaa, että äitit vaihtaisi sille seitsemän eri asua päivässä. Ja mehän vaihdetaan. Vaikka se haisee oksennukselle varmaan oikeasti niin minusta sen tuoksu on huumaava.

Meidän nahkavekkari kävi lääkärissä ja esitteli sellaisia taitoja siellä tädille, että me vaan hämmästeltiin miten se oli niin vieraskorea, nakotti päätään tanassa ja seurasi katseella napakasti lohikäärmettä puolelta toiselle. Ei se tollo oikeasti tuollaista osaa, yleensä se vaan tapittaa ohi kasvoista ja silmät napsahtaa kieroon. Mutta tämä onkin ilmeisesti ovela kettu, osaa feikata lekurissa tarpeen vaatiessa 😂😂😂

Nahkavekkari aloitti vauvalauluissa ja vauvatanssissa neliviikkoisena ja vauvajoogassa viisiviikkoisena. Ollaan jo koluttu babykinot ja vauvahieronnat, tyyppi on oikea kosmopoliitti. Tosiasiassa mama se siellä joogaa ja tirppana vetää elbaa, joka kerta, muskarissa, tanssissa, joogassa, mitä tiukempi meno sen syvempi uni. Mutta olihan tää arvattavissa jo maha-aikana. Kotona vaimo tyrkyttää David Bowieta ja U2:ta mut päivisin kun se ei ole kotona me tanssitaan nahkavekkarin kanssa salaa räpin tahtiin. Tyyppi on kuitenki lahtelainen, kohta se ajelee karvanopat heiluen ukin Bemarilla ympäri toria ja se osaa nyt jo sanoa ”bitch please”!

Mitä businessmutsiin tulee, palasin jumpalle kun kakara oli 13 päivää vanha. Sillon loppu hikoilukielto tikinpoiston jälkeen. Ei kestäny sipuli kotona. Oli vähän baby bluesia ja alussa kun tuo valvoi seitsemän yötä putkeen oli yksinäisillä iltakävelyillä melko synkkiä ajatuksia. Mutta siitä joskus toiste. Helpotti kun pääsi takasin jumpalle. Raportoin pian lisää jumpista ja synnytyksestä toipumisesta. Taidan olla human experiment sillä alalla itse, koska kukaan missään koskaan ei ole muka urheillut sektion jälkeen eikä varsinkaan kirjoittanut aiheesta. No mä kirjotan sit itte.

Loppukevennyksenä todettakoon, että nahkavekkarilla on ihan mahtavia ilmeitä. Niitä ovat mm. seuraavat:

  • Skeptinen (vain toinen kulmakarva ylhäällä), ”mitä sä mutsi oikein selität”
  • Hamuava, ”antakaa minulle Darwin award, näen nälkää vaikka nisä on nenäni edessä”
  • Uninen (silmät pyörii kuin hedelmäpeli)
  • Äkäinen, ”näkeehän naapurin Hugokin varmasti nää hampaattomat ikenet?”
  • Hymyilevä (tapahtuu täysin randomisti mutta useimmiten unissaan kun masu on killillään)
  • Jähmettynyt (pukertaa joko paskaa tai puklia)
  • Jähmettynyt 2 (äiti laittaa 70-lukulaiset tv-lasit päähän ja ipana miettii kuumeisesti että haju ja ääni on tuttu mutta mun mutsi ei käyttäis noin karseita pleksejä ikinä)

Stay tuned for more…

 

Synnytyssairaalakokemuksia

image Ipanamme ei verikokeiden mukaan olekaan kärsinyt stressitilasta mahassani. Napanuora ei ole kaulan ympärillä, lapsivesi on kirkasta ja istukka on napakasti kiinni. Sektio on silti ollut absoluuttisen oikea päätös, oli väärä hälytys tai ei, emme olisi eukon kanssa kestäneet sitä epätietoisuutta enää hetkeäkään.

Onneksi emme pakanneet sitä typerää sairaalalaukkua toteemiesineineen, onneksi en mennyt perhevalmennukseen katsomaan synnytysvideota, onneksi en tehnyt synnytyssuunnitelmaa (en edelleenkään edes tiedä mikä se on, olenhan maailman paskin mutsi).

Viiruperä ei pian muutu enää siniseksi kun se syö, eli se oppii hengittämään. Se puklaa silti koko ajan ja joudumme punnitsemaan sitä joka syötöllä, paino laskee 2810 grammasta 2640 grammaan. Minua on viime metreille etonut ajatus imettämisestä oikein huolella, ajattelin että pidetään daisarit daisareina ja makuuhuonestimulantteina, mutta sitten kun ipana vaan laihtuu ja laihtuu ja oksentaa nenän kautta kaiken vaivalla imemänsä tai lypsetyn ja meinaa joka kerta tukehtua oksennukseensa, alkaa imettäminen tuntua maailman siisteimmältä setiltä, kunhan se nyt vaan sais painoa ja päästäis käpälämäkeen täältä…

Vietämme synnytyssairaalassa koko joulun, yhteensä neljä yötä. En tiedä mitään masentavampaa paikkaa. Hoitajat on siis aivan mahtavia, ne vitsailee ja ohjaa, meille opetetaan pepunpesut ja kylvetysasennot, imetys, kaikki, jopa intialainen päähieronta vauvaharjalla! Olen kuullut kauhutarinoita kättäriltä, paras ystäväni P oli unohdettu tunneiksi yksin synnytyksen jälkeen ja neuvolakortti hukattu, pepunpesu oli opetettu hätäisesti ja passitettu sitten mami ja nyytti kotiin. Varmasti on kyse yksittäisestä lipsahduksesta, mutta olen tyytyväinen että Lahti City Suomen Chigago kunnostautuu meidän ipanan suhteen.

Ensimmäisenä sairaalayönä näen ensimmäisen kerran ikinä unta siitä, että olen raskaana. Varmaan sen takia, että en ole enää, ja tilanne on muuttunut niin yllättäen. Herään ja ihmettelen että mihin hemmettiin se mun kessi on kadonnut. Kunnes muistan että se on siellä keskolassa.

Hikoilen myös ensimmäisenä yönä kuin possu. Synnytyssairaalaan jää noin 8kg kaikista 10 ylimääräisestä kilostani. Siitä 7kg on varmaan silkkaa hikeä.

Synnytyssairaala on silti tosiaan aika depismesta. Jos käytävillä hiihtää slow motionilla lääkehuuruisia mutseja mintunvihreissä aamutakeissa persiit kipeinä, ei kai sitä voi oikein muuta olettaakaan. Vaikka kaikki on ystävällisiä ja jouluruokaakin saa enemmän kuin lääkäri määrää, niin ehkä eniten masentaa se tyhjänpanttina oleminen. Kahden päivän jälkeen kyljet, selkä ja lonkankoukistajat lyö aivan jumiin kaikesta makaamisesta ja olen aivan varma että minulla on jo alkavia makuuhaavoja. Ehkä osa johtuu leikkaushaavasta. Mutta lopetan kipulääkkeet kolmantena päivänä ja haluan jumpalle. Kävely auttaa, mutta osaston 64 käytävä on vain muutaman kymmenen askelmaa pitkä…

Kahvihuone hiljenee kun maantienharmaa lestadiolaisäiti paljastaa miten hänestä on ihanaa päästä jouluksi sairaalaan lepäämään. Tämä on 12. lapsi. Nyt voi kirjaimellisesti todeta että voi jeesus! Siis kaveri kutsuu synnyttämistä lepäämiseksi! Onko se jeesus kaiken ton arvoinen..?

Ehkä masentavinta on, että naamat osastolla vaihtuvat mutta me jäämme. Uusia ähkiviä mintunvihreitä tulee päivittäin ja vanhat saavat lääkäriltä kotiinlähtöluvan. Me nakotamme aloillamme. Revin perhehuoneen seinällä raksuttavan hehtaarinkokoisen kellon patterit irti, sen viisarit liikkuvat taaksepäin.

Ensimmäinen yö kakaran kanssa on karmea. Se herää jatkuvasti ja me varmaan rikotaan se, se on niin pieni. Toisina öinä se jo vähän nukkuu, jopa liikaa, koska nyt hoitaja tulee repimään meidät kolmen tunnin välein ylös syötöille. Ja kun kolmen tunnin välein ipana syö ensin tunnin, ja sitten hoitaja käskee pumpata sähköpumpulla ja siihen menee toinen tunti, epätoivo alkaa olla lähellä. Yöuni on aika helvetin hieno asia… Parhaana yönä tunnissa scorattu maito kaatuu kaikki lattialle kun emme väsyneinä kumpikaan huomaa hoitajan kanssa että koko koliikkituttipullon pohja puuttuu. Ei ole kuulkaa itku kaukana. Eniten kuitenkin varmaan ahdistaa se, että koko ajan joku vieras kyttää, syökö se, heräsittekö varmasti kolmen tunnin välein, muistitko lypsää. Ensimmäisinä öinähän se lypsäminen oli muuten käsilypsyä, siis ipana oli keskolassa mut mun piti silti herätä yöllä yksin kolmen tunnin välein hipelöimään tissejäni! Siinä vasta näky, ei en minä onanoi, minä etäimetän! Kaikkeen sitä joutuu. Ei tällaisia asioita neuvolassa toitoteta. Toinen ihmesetti on se kohdunpainelu. Hoitsu käy painelemassa kohdusta verta pois tulehdusriskin takia, tuli kakara sektiolla tahi alaluukusta. Saatana kun se sattuu, ainakin sektiomahan kanssa! Meinasin motata hoitsua monta kertaa.

Kolmantena iltana kakara lakkaa syömästä. Se vaan nukkuu ja nukkuu eikä herää ruoalle, tukehtuu taas unissaan melkein siihen pukluunsa. Myös keltaisuus lisääntyy koko ajan, koska se ei juo eikä papanoi. Ei olla vielä sinivalohoitorajalla (250) mutta lähellä (220). Hoitaja sanoo, että ette te pääse tapaninakaan kotiin jos tämä syö näin huonosti.

En kestä enää yhtään sairaalapäivää tai -yötä. Teen kuolemaa.

Tapanin aamuna keltaisuus on korkeimmillaan ja ilmoitamme jo vanhemmilleni että ei tarvitse tulla hakemaan. Hoitajan mukaan on parempi olla täällä vielä yksi yö.

Yhtäkkiä meidän ohjataan lääkärille ja tuo rempseä ihanuus toteaa, että ipana on ehjä ja tollo otti kotiinlähtöaskeleenkin (astui omille varpailleen kun kävelyrefleksi testattiin), että hus pois täältä.

¡Olé! Minulla ei ole aavistustakaan miten tätä nyyttiä käytetään, mutta sillä ei ole väliä, haluan vaan kotiin. Isä ajaa meidät suoraa päätä Helsinkiin.

Kotona on aivan mahtavaa. Kukaan vieras ei herätä yöllä ja touhuamme emännän kanssa hullun lailla. Emäntä kuuraa kämpän lattiasta kattoon ja kokoaa pinnasängyn. Mahtavaa valmistaa itse ruokaa ja pestä pyykkiä ja viedä roskia! Puuhastelu on ihanaa. Ei tarvitse vaan maata. Onneksi vaimo on ihan samanlainen, se ei jaksa maata ei sitten yhtään.

Ipana vaan nukkuu, syö ja paskoo. Pesukone laulaa koko ajan koska se puklaa kaikki rievut täyteen. Taitaa olla bulimikko. Kaikki vaatteet huljuu sen päällä, me oltiin varauduttu syntymäpainoarvioon 3,9kg joten tää 2,6kg tarvii vähän pienempää Seppälää. Coatch J rientää apuun ja pelikaverit K ja M kiikuttaa meille coatchin kakaroiden skidimpiä releitä hätäapuna. Turusta saakka saapuu kuolarieputoimitus. Lasken parhaana päivänä 19 paskasta kuolariepua pyykkinarulla. Mutta ne on merkki siitä, että meille on muuttanut joku ihana alkuasukas ❤️❤️❤️

Ja ei, ne kaikki kolme läheisen tarinaa siitä, että sektiolla synnyttänyt ei tunne että olisi oikea äiti, eivät pidä paikkaansa. Olen aidompi äiti kuin kukaan alateitse pukertanut, ja tuo on minun ihana ipanani. Olen sille paras äiti (vaimon jälkeen, se on parempi). Olen aivan saatanan helpottunut siitä että ei tarvinnut synnyttää alakautta ja annan synnytyskokemukselle sairaalaan arvosanan 10; lapsi on elossa ja minun ei tarvinnut kohdata synnytyspelkoani.

Seuraavan kerran yritän raportoida muun muassa siitä miten aloitin reenin sektion jälkeen.

 

Sektio rv 37 – konepelti auki

image

En koskaan näe 38. raskausviikkoa, koska konepelti avataan viikoilla 36+6 ja ipana otetaan ulos. Olen rakastunut ❤️

En ehdi olla tylsistyttävällä äitiysvapaalla kuin pari viikkoa. En myöskään aivan lossauta lapsivesiä spinnisalin lattialle, mutta ei se kaukaa hae. Lauantaina olen spinnissä, sunnuntaina olen tunnin kitujumpassa pomppimassa, maanantaina käyn uimassa ja tiistaina olen pakannut uimatamineet taas laukkuun mutta taksi viekin synnärille…

Olemme siirtyneet sunnuntaina Lahteen joulunviettoon vanhemmilleni. Laskettuun aikaan on vielä yli kolme viikkoa. Maanantain ja tiistain välisenä yönä huomaan, että ipana on tehnyt edellisen kunnon voltin edellisyönä, eli siitä on kauan aikaa. Olen syönyt klo 21 jauhelihakeittoa kun vaimo ja isukki katsoo valioliigaa, ja pelin jälkeen omenan ja ruisleivän puolilta öin. Tajuan, että vauva on aina ruoan jälkeen vilkastunut, mutta nyt näin ei ole käynyt. Valvon kaksi tuntia ja yritän löytää liikkeitä, tökin mahaa. Ei mitään. Torkahdan pariksi tunniksi ajatellen, että vauvakin ehkä nukkuu. Herään aamuyöllä taas ja yritän löytää liikkeitä ja tökin mahaa, nyt itken jo vuolaasti huolesta ja olen varma, että lapsi on kuollut. Se on aina ollut kova liikkumaan, etenkin öisin. En ole koskaan tehnyt varsinaista liikelaskentaa, mutta se ei ole ollut tarpeen. Tiedän heti, että jotain puuttuu. Herätän vaimon. Etsimme liikkeitä yhdessä, tökimme mahaa. Olemme huolesta soikeita. Kummankin leukaperiä kiristää, sanoja ei tarvita vaan kaikesta voi aistia, että nyt on todellinen hätä.

Syömme aamupalaa, ja vaimo juottaa minulle muumilimsaa koska sokeripommi saa vauvan varmasti liikkumaan. Ei mitään. Nyt on helvetti irti.

Näen vaimon ilmeestä, että se ei ole koskaan ollut näin huolissaan. Minulla lyö takareidetkin aivan jumiin, olen niin paniikissa. En voi kirjoittaa tätä tarinaa itkemättä vuolaasti. Mutta kirjoitettava on. Olen vitsaillut, että pian alkaa 18 vuoden huolehtimisputki, mutta nyt ei naurata ja maksaisin mitä vain että pääsisin huolehtimaan tämän päivän jälkeenkin.

Tilaamme taksin, sairaalalaukkua ei ole mutta kaikki muu kuin vauva on yhdentekevää. Matka Päijät-Hämeen keskussairaalaan tuntuu ikuisuudelta. Olen varma, ettei taksikuskin kyydissä ole koskaan ollut näin kivutonta ja hiljaista synnyttäjää.

Sairaalassa kukkahattutäti ei ota meitä tosissaan, ja alkaa ripittää meitä siitä, että meillä ei ole neuvolakorttia mukana. Siis tänä päivänä kun kaikki tieto on sähköistä, se ei pyydä meitä edes istumaan vaan alkaa sättiä siitä fyysisestä neuvolakortista. Ihan oikeassa se on, kuka nyt matkustaa yhdeksännellä kuulla raskaana mihinkään ilman neuvolakorttia, mutta siinä vaiheessa kun ainoa ajatus on, että lapsi on kuollut, ei paljon vittu kiinnosta se neuvolakortti…

Jos ei ole neuvolakorttia, he eivät saa minusta tietoja ja minulla voi olla HIV ja joudun synnyttämään eristyksessä. Ihan vitun sama!!! Etenkin kun ne tiedot löytyy yhdellä puhelulla kättäriltä.

Pääsemme sydänkäyrään. Vauvan pulssi löytyy saman tien. Itken aivan holtittomasti, onnesta. Se on elossa, se on elossa! Kaikki on hyvin. Väärä hälytys. Kohta päästään kotiin ja syömään jouluruokaa. En ole koskaan ollut niin helpottunut.

Pulssi on meidän vauvalle korkea, yli 160 (tavallisesti 140). Pulssi putoaa yhdessä vaiheessa 80:een, mutta luulen, että anturi on väärällä puolella vatsaa ja se ei lue oikein. Tiedän että vauvan selkä on toisella puolella. Mutta pian kätilö säntää huoneeseen ja kysyy liikuinko tai irtosiko sondi. En minä liikkunut. Vaimo pelkää koskeneensa sondiin vahingossa. Mutta ei se koskenut.

Gynekologi hakee meidät toiseen huoneeseen, minut kytketään uusiin sondeihin, gyne sanoo saman tien että valmistautukaa, vauva otetaan nyt ulos varmaankin. Mitä ihmettä?!?

Nyt gynekologeja on jo kaksi. Ne sanoo molemmat, että kiire on. Vauvalla on joku stressitila. Käyrät ovat liian monotonisia. Se ei reagoi liikkeelläkään muutoksiin.

Kaikki tapahtuu minuuteissa. Pian housut ovat poissa, pissakatetri asennettu, viimeinen päätös tulee: kyllä, konepelti auki ja kiireesti. Ehdin neljä minuuttia ajatella, että ei, en ole valmis, pinnasänkykin on kasaamatta. Mutta huoli vauvasta ja kahden lääkärin selkeä päätös asiasta tekee valinnasta aivan selvän. Äkkiä saliin.

Päätöksestä ei kulu kuin enintään varttitunti ja lapsi on maailmassa. Nukuttaa ei voi, koska söin juuri aamupalaa, joten puudutetaan. Palvelu on loistavaa, virolainen anestesialääkäri selittää koko ajan mitä tapahtuu. Puudutus nousee todella ylös keuhkoihin, ylemmäs kuin polvileikkauksissa. Älä panikoi, se sanoo, ja minä tottelen. Nyt avataan maha. Väkeä häärii huoneessa ainakin kymmenisen. Nyt kun istukka ja lapsi irrotetaan, voit tuntea huonoa vointia. En tunne mitään. Lapsi nostetaan sivupöydälle, kaksi ihmistä häärii sen kimpussa, näen vain vilahduksia. Se ei itke. Helvetti se ei sano mitään, sano jotain! Kukaan ei selitä mitään minulle. Se tuntuu ikuisuudelta. Mutta näen noiden kahden liikkeistä, että kiirettä ei ole. Ne katkoo rauhassa napanuoraa ja availee nenua. Mutta miksei se inu?

Mahan kiinnikursimisessa menee paljon enemmän aikaa. Vaimo on odotushuoneessa. Hoen koko ajan, että kai joku kertoo sille missä mennään. En ehtinyt sairaalasängyssä kärrättäessä edes huutamaan käytävällä, että huoltajuus vaimolle jos minä kuolen. Naisparin arkea, vaimolla ei ole mitään oikeuksia vauvaan.

Viimein vauva nostetaan minun rinnalleni. Kerrotaan, että se on vähän vaisu mutta kunnossa, menee keskolaan tarkkailuun. Vitsailemme jo hoitohenkilökunnan kanssa, olen niin helpottunut. En ole koskaan nähnyt mitään niin outoa kuin se nyytti siinä rinnan päällä. Mistä se tuli, mikä se on? Totean, että tiedän sen painavan todella vähän, mutta kun se on siinä ainoan ruumiinosan päällä jonka tunnen, se tuntuu ihan valtavan painavalta.

Minut viedään heräämöön. Yritän tehdä uma thurmaneita, ”Wiggle your toe”, mutta mikään ei liiku alakerrassa. En pääse lapsen luo ennen kuin puudutus häviää. Nyt tieto alkaa kulkea. Vauva voi hyvin, vähän on alhainen verenpaine ja verensokeria seurataan. Mutta se on keskolassa jo vaimon paidan sisällä ihokontaktissa. Voi jeesus miten outoa ja siistiä!

Vaimo ja äitini tulevat heräämöön. On ollut pakko säikäyttää koko suku sektiouutisella jo ennen saliinmenoa, koska olimme sopineet lounaan vanhempieni ja mummoni kanssa juuri siihen aikaan. Kaikki ovat pidättäneet henkeään. Vaimo on tehnyt lupauksia odotustilassa, jos ne säilyy hengissä en enää koskaan simppuile liikenteessä jne, en voi kuvitella miten kamalaa siellä on ollut odottaa se tunti niitä uutisia.

Sairaalan henkilökunta on aivan loistavaa neuvolakorttiepisodin jälkeen. Kukaan ei hämmästele naisparia, tieto kulkee, kaikki opetetaan kädestä pitäen vauvan kanssa.

Kun saan uma thurmanit toimimaan, minut kärrätään sängyn kanssa keskolaan vauvan kaapin viereen. Vaimo on jo vaihtanut vaippaa ja on ihan pro, ruoka menee nenämahaletkulla. Verenpaineet korjaantuu yhdellä nestetäytöllä, verensokeria ja bilirubiinia tarkkaillaan. Pian yritän jo imettää, mutta oikeasti ipana saa ruoan vielä nenämahaletkusta. Yön saan levätä yksin huoneessani, koska vierustoveria ei ole. Käyn keskolassa vauvan luona niin usein kuin voin, yleensä ruokinta-aikaan. Vaimo on enemmän vauvan luona. Menen paniikkiin kun vaimon pitää lähteä sairaalasta yöksi pois, esitämme heti toiveen perhehuoneesta mutta sellaista saa toivoa vasta jos vauva pääsee keskolasta pois.

Mutta jo pelkästään se, että vauva on keskolassa, tarkoittaa, että se on elossa. Millään muulla ei ole merkitystä.

Seuraavassa kirjoituksessa lisää infoa kuulumisista.

Olen rakastunut ❤️

Raskausviikko 37: Synnytyspelko

Berliininmatkan tähden olemme missanneet eukon kanssa toisen perhevalmennuskerran. Yritämme saada tietoa siitä voisiko kerran käydä kuuntelemassa jossain toisessa neuvolassa. Eipä ole helpoksi tehty tällaista, tänä interwebin ja langattomuuden kulta-aikana. Noin 574 puhelun jälkeen meidät ohjataan toiseen neuvolaan. Minulla alkaa ahdistus hiipiä puseroon. Sen synnytysvideon kanssa.

Olen ollut 16-vuotiaana mukana synnytyksessä tukihenkilönä kun äitini pukersi maailmaan siskoni. Uskon tietäväni jotain synnyttämisestä. En usko noiden tapahtumien traumatisoineen itseäni.

Silti nyt kun äitiysvapaa on alkanut ja joskus tulee varttitunnin hetkiä kun aidosti olen yksin itseni kanssa ajatuksineni, huomaan joko sysääväni synnyttämisajatuksia pois tai itkeväni niitä vuolaasti. Ahdistaa niin perkeleesti. Vihjailen emännälle pitkään ja hartaasti, etten ehkä haluaisi mennä sinne perhevalmennukseen katsomaan sitä synnytysvideota. Että kai ne on kaikki aina ulos tulleet, näki videon tahi ei, sisään eivät ole jääneet. Businessmutsi vetää aina asian leikiksi ja kaikki menee vitsin varjolla. Siksi kukaan ei näe eikä arvaa, että oikeasti sitä pelottaa niin että se paskoo kohta housuunsa.

Välilihan repeämä, välilihan leikkaaminen Fiskarsseilla, kipu, kipu ja kipu, miten helvetissä siihen auttaa että pakkaat sairaalalaukkuun toteemiesineen ja rauhoittavaa musiikkia? Emäntä pakkaa sairaalalaukun. Minä lisään sinne toteemiesineen sijaan hammasharjan ja kirjan. Hulluksihan siellä tulee loikoillessa. Tosiasiassa takaraivossa jyskyttää, että viimeinen huoli siellä varmasti on hampaiden hygieniataso kun persettä revitään. Huhhuijaa kun hirvittää.

Menen erhdyksessä lukemaan kirjan ”Taivaslaulu”, sen lestadiolaiseepoksen kohtuullisesta kuuden lapsen perheestä. Lukekaa, saakelin hyvä teos. Mutta älkää lukeko viimeisen raskauskuukauden aikana, ei ainakaan helpota laitokselle menoa ajatus siitä, että toiset tekee tämän saman kerran vuodessa, koko hedelmällisyysaikansa. ”On ne muutkin selvinneet”. Onko oikeasti? En vielä ole törmännyt yhteenkään mamaan, jonka mielestä synnytys olisi ollut kiva tai edes neutraali kokemus. Ja ihan turha lohduttaa synnyttämätöntä ihmistä sillä, että jälkikäteen kun ipana on sylissä, se kaikki unohtuu. Se ei lohduta yhtään kun tietää että se kaikki on vasta edessä ja hyvin pian.

En ole itkenyt kertaakaan koko raskausaikana. Meillä ei muutenkaan oikein itketä kun me ollaan aika tyytyväisiä elämään noin yleisesti. Edellisvuoden joulukonsertissa muistan tirauttaneeni liikutuksesta, mutta tänä vuonna Club for Five ei saa hanoja auki vaikka varmaan pitäisi kun ne on hyviä ja businessmutsilla raskaushormoneja. Parhaan kaverin karonkassa kaikki muut ympärillä kyynelehtii ja minä vaan mietin että mitä ne pillittää, onko ne paksuna, että iloinen tilaisuushan tämä on. Mutta nyt tämän perkeleen perhevalmennuksen osalta tilanne eskaloituu niin pahaksi, että itkeä tihrustan yksin koko päivän salaa vaimolta ja maailmalta ensimmäistä kertaa koko raskausaikana. 10 whatsuppiviestiä siitä että nyt ei huvittaisi ei johda haluttuun lopputulokseen. Lopulta emäntä on jo matkalla neuvolaan kun minua alkaa kuristaa kurkkua niin että kerta kaikkiaan kieltäydyn lähtemästä sinne. Onneksi vaimo on maailman paras vaimo ja se tajuaa heti, että nyt ei muuten mennä.

Mutta eihän se ole se video joka ahdistaa, joku muuhan se on. En osaa sanoa mikä. Täytän viimeisen kerran ITU-tutkimuslomaketta ja vastaukset kysymyksiin ovat epäjohdonmukaisia, mutta eivät kuitenkaan. Pelottaa. Mikä? En tiedä. Oletko onnellinen? Olen. Oletko tyytyväinen? Olen. Mutta pelottaa. Ja en osaa sanoa mikä.

Vaimon serkun syntymäpäiväillallisilla tällä viikolla eräs tuttu alkaa säälitellä vaimolleni, miten kamalaa vaimollani tulee olemaan synnytyksessä kun hän ei voi tehdä mitään muuta kuin seurata vierestä. Olen koko bloggausaikani ollut sitä mieltä, että tässä raskaudessa on tilaa vaimon tunteille yhtä paljon kuin minun tunteillenikin, eikä puoliso ole vain joku pikkuapuri hieromassa selkää ja saamassa sättimistä siitä miten hänen vaivansa ovat ilmaa odottajan vaivojen rinnalla. Meillä ei ole kyllä hierottu tai vähätelty kertaakaan. Mutta syntymäpäiväillallinen on businessmutsin ahdistuskohtauksen aikaan, ja vedän herneen nokkaan. Kukaan ei ole kertaakaan sympatiseerannut minua ja synnyttämisen pakkoa, ja nyt tuo tuossa, jolla on itsellään ihan samanlaiset munatorvet mutta kieltäytyy käyttämästä niitä, saa kaiken sympatian MINUN synnytystapahtumastani itselleen? Ei tämä nyt perkele voi ihan näinkään mennä, ei mua tarvi sääliä muttei tuotakaan, ja jos säälitään niin säälitään molempia tai ei kumpaakaan. Itkisinkö vai löisinkö leikiksi. En osaa päättää. Bloggaan mieluummin.

Neuvolassa on kysytty tästä synnytyspelosta kun otin sen esiin. Vitsin varjolla tietysti. Kukkahattutäti kysyi, että pelottaako liikaa.

Mistä helvetistä sen sitten tietää milloin pelottaa liikaa?

Lääkäriystäväni kysyy menetänkö yöuniani tämän takia. En missään nimessä. Nukun kuin possu, 9-10 tuntia joka yö. Joskus herään pissille, mutten mieti pöntöllä että ahdistaapa.

Mutta entä jos minusta tuntuu, että en vain missään nimessä halua sanoa tuolle tanttaralle, että pelottaa, koska se tanttara hössötyksineen ottaa mua pannuun? Kotona en uskalla sanoa, että pelottaa, koska pitää olla vahva. En ole valittanut vaimolle kertaa tai kahta enempää mistään koko raskauden aikana. Voiko nyt enää aloittaa? Pitääkö se minua nössönä?

Kaikki Nyyti-ryhmät ja mitkälie synnytyspelkotukiryhmät ahdistaa vielä enemmän, kaikkien ryhmäfysioterapia- ja perhevalmennussessioiden jälkeen, joita olen kokeillut. Ne on hysteerikoille. Olisiko ryhmää sellaiselle, joka ei koskaan ole halunnut tulla raskaaksi eikä synnyttää, mutta on pakotettu siihen? Sellaiselle, joka haluaa ilman parityöskentelysessioita ja huuhaata keskustella objektiivisesta näkökulmasta siitä, miksi ahdistaa ja auttaako mikään vai onko se vaan menoa, pidä hatustas kii?

Minua ei ahdista liikaa. Ainakaan vielä. Niin luulen. En pelkää kipua koskaan ja ollenkaan, ja kaikenlaiset vammat on tuttuja, toipunee tuostakin. Yritän kirjoittaa tätä blogikirjoitusta, jotta ymmärtäisin mikä ahdistaa. On se kipukin ahdistavaa, miksi sellaiselle on pakko altistua. Ja se synnytyksen kesto. Ja vauvan terveys, mitä jos se kuolee. Ja toipuminen. Se kestää malttamattoman jumpparin näkökulmasta valovuoden tai kaksi.

Mutta ehkä nyt kun mammaloman jokainen sekunti on tungettu täyteen ohjelmaa, on syytä putsata niitä varttituntisia itselleen ja miettiä onko se ahdistus menossa yli. Sitten pitää vaan lähteä tukiryhmään katsomaan menoa. Tai elää kieltäymyksessä loppuun saakka ja toivoa, että kaveri vaan pöpsähtää ulos joku päivä ja sitten sitä on jälkikäteen viisaampi tänkin asian suhteen.

Tällä viikolla businessmutsi on alamaissa kaksi kokonaista päivää. Businessmutsikaan ei ole terästä. Koska kaikki on syytä kuitenkin lyödä leikiksi ja huumori puolittaa murheet, lienee pieni loppukevennys paikallaan. Käyn nimittäin toisen ja viimeisen kerran raskausaikana lääkärissä. Kaikki on mainiosti, mutta mikään ei ole niin huvittavaa kun sisätutkimusta suorittava lekuri joka havaitessaan lapsen olevan jo pää alaspäin ja kiinnittyneenä huudahtaa, että ”on sulla melkoinen kookospähkinä täällä haarovälissä”!

Nelisen viikon päästä tavataan kookokseni, ahdisti mutsia tahi ei. Ei mutsia sentään kookos itsessään ahdista, vaan ainoastaan se että miten se saadaan ulos siten ettei palmupuu kuukahda ja pähkinä säry.

Raskausviikko 36: Mikä raskaudessa on yllättänyt?

image
Aamujuoksu 50min Tiergarten, Berlin (rv 35+0)
image
Pöjö-vauvalta terkkuja. Jos se syntyy täällä, sen ensi sanat on ”Ich bin ein Berliner!”

 

Tästä lauseesta tulen olemaan ikuisesti ylpeä: 36. raskausviikko alkaa juoksulenkillä Berliinissä. Tätä te ette saa multa pois, tätä mä kerron vauvalle kun se syntyy, että Berliinissä käytiin ja sä olit mut human kettle bell. Sä rakastit juoksemista viimeiseen asti.

Businessmutsi viipyy Saksassa pyhättömän viikon. Kaikki menee hienosti. Hieman useammin pitää piipahtaa kaffilassa, normaalisti jaksaisi koko päivän liikenteessä. Mutta tuntikausia me mennään vauvan kanssa putkeen. Vauva rakastaa matkustamista. Pääsen paluulennollekin synnyttämättä. Oli Finnairin Thaimaan-lennolla kai joku joskus 2011 pöpäyttänytkin kakaran maailmaan. Pohdin josko sillä tavalla saisi ilmaislipun Finskille ikiajoiksi, ja yritän salaa pukertaa ipanaa ulos lentokoneen wc:ssä…

Kun vauva on ollut yhden yön kotona, se haluaa taas lähteä. Lähteminen on ihanaa, palaaminen vielä ihanampaa. Vauva huutaa ”hanaa!” Siispä Tukholmaan viikonlopuksi.

Puolivälissä matkalla terminaaliin minuun iskee ajatus: Entäpä jos laivalle on samanlaisia rajoitteita kuin lennoille, voiko ne epelit evätä mun pääsyn tuonne kokolattiamatto- ja hanaviinihelvettiin vain koska joku laittoi siemeniä sisääni vajaa yhdeksän kuukautta sitten? Aloitan raivoisan googlaamisen spårassa. Yllättäen ainoat osumat ovat taas sinne saakelin vauva.fihin. Ensimmäisen ketjun lukeminen riittää, minä painelen laivaan vaikka jäniksenä jos ei muu auta. Keskustelun kulku: ”Matkustaisitteko Tukholmaan viimeisinä raskausviikkoina?” Vastauksista 97 % on ”ei missään nimessä”. Jo tämä saa minut raivoon, matkustan perkele uhallakin, syntyköön sitten laivassa. Yksi vastaus nousee kuitenkin ylitse muiden: ”Kyllä matkustaisin, mutta sinuna en menisi maihin.” No miksi ei maihin? Kaveri linkkaa sitten jonkun Aftonpostenin 17 vuotta vanhan artikkelin, jossa Tukholman lähiössä uutisoidaan pommiuhkasta. Ei siis maihin laivasta, koska Stokis on vaarallisempi kuin lesboparin suudelma Kabulissa! Asia pihvi. Asia selvä pyy. Asia paketissa. Onneksi meillä on vauva.fi, hurra hurra [lausutaan ruotsalaisittain murtaen].

Yksi järjen ääni soi kuorossa. Lappalaisäiti toteaa, että nykyisinhän se laiva pysähtyy Maarianhaminassakin, että sinne sitten synnyttämään, kun heillä Lapissa taas matkat synnyttämään on normaalistikin paljon pidemmät. Minä rakastan noita järkeviä lappalaisia! Niillä on sentään vielä hitunen maalaisjärkeä kuulassa.

Tukholmakin sujuu mainiosti. Vauva shoppailee ja ahmii seisovassa pöydässä silliä ja graavilohta. Soosoo vauvaa, tuhma, ei saa! Tässä vaiheessa väitän, että ensimmäisiä kertoja koen vauvan lisänneen energiantarvettani, ja viimeisinä päivinä tai viikkoina on ollut jatkuva nälkä. Jatkuvalla nälällä tarkoitan nälkää tunnin välein, kun normaalisti nälkä olisi kahden tunnin välein. Mikä porsas, koko ajan syömässä!

Mutta tässä vaiheessa haluan siis kirjoittaa vielä erikseen siitä, mikä raskaudessa on yllättänyt minut.

Tämän blogin lukijalle varmasti on käynyt selväksi, että ensimmäisenä ja yllättävimpänä asiana mieleen nousee raskaana olemisen helppous. Olin kuvitellut, että tämä olisi yhtä helvettiä. No ei ole. Elämä jatkuu. En taaskaan halua vähätellä kenenkään toisen raskauskokemusta, ja varmasti on olemassa aivan helvetillisiä raskauksia joissa supistukset vievät aikaisilla viikoilla vuodelepoon tai vastaavaa. Mutta minä kirjoitankin omasta kokemuksestani, lue tai jätä lukematta.

Lisäksi minut on yllättänyt lapsen potkujen voima. Olin luullut, että tarinat mahan läpi näkyvistä potkuista ovat urbaania legendaa. No eivät ole. Kaveri teutaroi kuin hai häkissään jos istahdan hetkeksi alas. Se on uskomaton tunne, josta vaimokin pääsee osalliseksi.

Se on tullut yllätyksenä, että sheivaaminen on lähes mahdotonta. Aluksi mahaa sai siirrettyä syrjään mutta lopuksi viidakon Ykä tuli kylään. Rastapampulat esiin!

Rehellisyyden ja kainouden nimissä on todettava, että myös piparin turvotus on tullut yllätyksenä. Jos olen sataan kertaan toitottanut, että jalkoja ei turvota ja suonikohjuja ei ole ja ei kolota eikä juili, niin piparin voi suosiolla todeta olleen turpea kuin vettynyt pesusieni viimeiset kuukaudet. Liikaa tietoa! Mutta et kai tosissasi ajatellut, että tässä blogissa kirjoitetaan pelkistä vaahtokarkeista ja hattaroista? Menoahan tuo ei ole haitannut, mutta jännityksellä odotan josko toosa tästä vielä palautuu vai lihoiko raskausaikana pelkkä pipari.

Loppuun haluan liittää vielä muutaman raskaussaliselfien lisää, koska tällaisia on harvoja interwebissä pällisteltävänä. Kuviin liittyy nimittäin myös anekdootti, kuten usein maailman paskimman mutsin toilailuihin.

Ensinnäkin vietin sanottuna maanantaina 5,5 tuntia Töölö Gymillä. Koska en keksi mitään muutakaan järkevää tekemistä äitiysvapaalla. Kävin pilateksessa, salilla ja joogassa, siis kolmen reenin päivä.

Toiseksi jälkimmäiseen kuvaan liittyen tuo anekdootti. Olin sopinut lounaan opiskelutoverien P ja J kera, ja olin muka pakannut salille mukaan tarvittavat vaihtovaatteet sekä suihkutamineet. Pian huomaan, että tissiliivit puuttuvat. Puen ylle raskausmekon sillä ajatuksella, että tässä mitään liivejä olla vailla. No jep. Nisät osoittivat sinne ja tänne. Koska en ehtinyt enää kotiin, aloin hädissäni kuivaamaan helvetin hikisiä urheiluliivejäni hätäkäyttöön föönillä. Samalla hetkellä kun siinä föönailen liivejä raskausmekossani maha pystyssä ja nännini osoittavat toinen länsiluoteeseen ja toinen koilliseen, kävelee pukuhuoneeseen bikinifitnessin Suomen mestari Eevi Teittinen. Kaunotar katsahtaa minua ripsiensä alta kauhistuneena ja hymähtää.

My finest hour.

image
Kyykkyä 60kg, rv 35+5
image
Salil eka, salil vika (rv 35+5)

Raskausviikko 35: Äitiysvapaa alkaa ja karkaan Berliiniin

 

image
Ainoa raskausiltapuku oli valkoinen Zalandolta, 1200 euron maksaminen kertakäyttöasusta ei houkuttanut pihiä businessmutsia… Kuvan ilta-asu H&M:n ei-raskausosastolta interwebistä 69 euroa.
image
Parhaan ystävän P:n väitös ja karonkka.

Tällä viikolla se tapahtuu: äitiysvapaa alkaa.

Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään yhtä kamalaa. Herään perjantaiaamuna ja mietin huomaisiko pomo jos pullukka livahtaisi salaa työhuoneeseensa kuin ei mitään. Mitä helvettiä äitiysvapaalla on tarkoitus tehdä?!?

Olen saanut tutuilta jos jonkinlaisia ehdotuksia. Tee himmeli. Maalaa koti. Restauroi keinutuoli. Katso koko Netflixin tuotanto läpi.

Nämä tutut eivät selvästikään tunne minua lainkaan. Näytänkö minä siltä että minä nyprään himmeleitä? O-ou.

Ensimmäinen päivä menee nopeasti, koska täytän kalenterin touhuilla. Aamusta yritän hakea lentämiseen oikeuttavaa lääkärintodistusta työterveydestä, mutta kun työterveyslääkärillä menee pupu pöksyyn ja hän lähettääkin minut gynelle, kävelen gynelähetteen kanssa ulos alaovista ja fillaroin kotiin. Parhaan ystäväni väitös alkaa klo 12, ei minulla ole aikaa tällaiseen. Periaatteessa lentoyhtiön ohje on selvä: todistusta ei tarvita ennen 35+6, mutta heillä on oikeus kysyä millä viikolla olen ja minun on voitava todistaa se. Lennän viikolla 34+5 – 35+1 joten otan neuvolan suomenkielisen raskaustodistuksen mukaan ja vedän portilla mahaa sisään. Saa riittää. Siispä väitökseen.

Väitöksen ja karonkan välissä käyn juoksulenkillä. Hyvin kulkee vielä, vaikka taivaalta sataa miukuja ja maukuja. Ainoa urheilu josta huomaan luistavani on venyttely. Maha tuntuu olevan tiellä, vaikka tiedän että se on vain tekosyy.

Viikonloppu menee pikkujouluissa, useissa. Vaihtokavereillani riittää vinkkejä ja tarinoita raskauksista ja synnytyksistä, mutta väsyn pian. En oikein pidä näistä keskustelunaiheista, yritän jopa vihjata että pelkään alatiesynnytystä, mutta tuomio on nopea: et oikeasti halua sektiota, paraneminen on hidasta ja voi tulla ajatus, että et ole oikea äiti kun et synnyttänyt alakautta. Suljen korvani, en voi uskoa kuulemaani…

Vasta maanantaina se iskee: Toimettomuus isolla T:llä. Suuntaan aamulla pilatekseen klo 10, kokeiltava on koska en ole koskaan päässyt salin aamutunneille töiden vuoksi. Matkalla kävelen yhden arkkitehtitoimiston ja yhden design-toimiston ohi. Ihmiset tahkoavat töitä koneillaan. Menen täyden epätoivon tilaan. Kukaan ei tarvitse minua mihinkään. Minä en saa mennä töihin, ja nuo saavat. Mitä väärää minä olen tehnyt? Kaikkein pahinta on, että jo kävelyn aikana ja salilla huomaan nopeasti, että tuohon aikaan liikkeellä ovat ainoastaan eläkeläiset ja äidit Bogaboineen. Ja saan jälkimmäiseltä ryhmältä heimokatseita puistossa. Ampukaa minut, nyt, tämä ei ole viiteryhmäni!

Salilla otan selfieitä. En koskaan ole ottanut saliselfieitä enkä voi sietää niitä, mutta minun on pakko. Tämä on viiteryhmäni, uskottehan minua? En halua Bogaboo-selfieitäkään. Itkettää.

image
Rv 34+5
image
Rv 34+5

Iltapäivän aikataulu on äkkiä pakko täyttää ohjelmalla. Selvitämme vaimon kanssa adoptioasiaa. Kaupunki suostuu kuitenkin määräämään meille adoptioneuvojan vasta kun ipana on syntynyt. Sen jälkeen on odotettavissa kotikäyntejä (kyllä, monikossa) ja virastokäyntejä (edelleen monikossa) ja nöyryytystä ja kotiolojen kyyläämistä. Käykää please allekirjoittamassa se äitiyslakialoite pian ettei tällaista tarvitse käydä läpi jatkossa: Äitiyslakialoite.

Maanantai-iltana lennän Berliiniin karkuun. Pääsen koneeseen ongelmitta ja vieressä istuu minua lihavampi nainen joka ei saa tarjoilupöytää lainkaan alas mahansa vuoksi, minä sentään saan vielä nipinnapin.

image
Brandenburg Gate.

Paluumatka jännittää. Mitä jos en saa lentää takaisin? No, vaikka oma äitini lukee tätä blogia (huhheijaa) on tunnustettava, että alunperin harkitsin matkaa Albaniaan. Jopa hullu businessmutsi tuli kuitenkin toisiin aatoksiin kun interweb kertoi, että synnytyssairaala Albaniassa vaatii 20.000 euron käteismaksun ennen osastolle ottamista. Ei sillä, businessmutsihan on Bill Gatesin jälkeen maailman rikkaiden listalla, mutta käteisenä harvoin sattuu noin pieniä summia mukaan…

Silti interwebissä muuan singaporelaisen emännän mukaan saksalainen synnytyskokemus on ”terrible”, ei saa omaa gyneä mukaan vaan synnytyksen hoitaa joku Gertrud-niminen kätilö, hyi, eikä punainen mattokaan odota sairaalan ovella. Shocking.

Kuulostaa Suomelta. Let’s try delivery in Germany if I’m lucky. Pysykää eetterissä, pukersiko businessmutsi ipanan Saksassa?

Raskausviikko 34: Kolmas raskauskolmannes on tukala – ja paskat!

image
Jälkiruokaylläri läksiäisdinnerillä. Kyllä on pinkkiä taas perkele.
image
Läksiäislahjat duunikavereilta ❤️

Tällä viikolla se iskee tajuntaan: helvetti, duunit loppuu ihan just. Paniikki! Aivan varmasti tulen hulluksi. Mitä businessmutsi voi tehdä, jos ei businesstä?

Siirrän toimeksiantojani osaaville kollegoilleni oikeastaan vasta nyt. Olen halunnut hoitaa viimeiseen saakka kaiken itse. Koen mustasukkaisuutta: Nuo saa jäädä tänne töihin ja hoitaa näitä loistavia juttuja, ja minä lähden kotiin lihomaan ja menettämään järkeni. Vihaan äitiysvapaata vaikkei se ole edes alkanut vielä.

Painan laskutettavia töitä yhtä lailla kuin markkinointihommia tälläkin viikolla. Toivottavasti on töitä vielä kun palaan. Ja paluusta puheenollen, emme ole vielä vaimon kanssa päättäneet koska se tapahtuu, pitääkö vaimo perhevapaan loppuun vai vain hoitovapaata. Kela haluaa välttämättä tehdä päätöksen puolestamme, sillä postissa pätkähtää päätös vanhempainrahan myöntämisestä. Soitan sinne ja tiedustelen asiasta, sillä en ole hakenut vanhempainrahaa, ainoastaan äitiyspäivärahaa ensimmäiseltä neljältä kuukaudelta. Virkailija nauraa minulle, että ei täältä Kelasta sentään hakematta rahaa syydetä. Pian ilmenee, että kyllä syydetään. Hakemustani ei tosiaan ole olemassakaan. Älytön systeemi ja koko äitiyspäiväraha hävettää, aivan hirveä summa yhteiskunnan rahaa vaikka voisin vielä hyvin olla nuo 30 arkipäivää duunissa maksamassa veroja ja rahoittamassa sellaisen perhevapaakorvauksia, joka niitä oikeasti tarvitsee.

Maailman paskin mutsi vetelee tällä viikolla yhdellä asiakaslounaalla tartarpihviä eli raakaa jauhelihaa ja raakaa kananmunaa tietysti sen kanssa. Ja seuraavana päivänä anjovista ja sinihomejuustoa. En jaksa edes tarkistaa enää siitä neuvolassa jaetusta listasta saiko näitä syödä paksuna. Lista on niin pitkä että sillä pyyhkisi koko vuoden ahterinsa wc-tiloissa. Lienee turvallista siis olettaa, että nämäkin sapuskat oli nounou. Meni jo.

Olen myös jälleen erehtynyt lukemaan interwebistä erilaisia raskausblogeja ja uikutusta. Selällään ei olisi saanut nukkua enää yli viiteen kuukauteen, mutta pötkötän uhallanikin belly up kaiket yöt. No, en minä nyt öisin mieti että hahaa, tässä näytän niille bloggareille. Mutta jos vauvan pitäisi painaa verisuonia lyttyyn selinmakuulla ja aiheuttaa pahaa oloa, mutta niin ei ole edelleenkään käynyt, niin tuleeko joku lekuri väkisin trukilla kippaamaan minut kyljelleni? Miten nämä suositukset oikein toimii?

Kaikki surkuttelevat raskaanaolijan olotilaa: Nukut jo varmasti todella huonosti ja olosi on tukala. Toinen raskauskolmanneshan oli kukkeaa aikaa, mutta tämä viimeinen raskauskolmannes on kyllä epämukava, voi sinua rukkaa.

Ja kilin kellit.

Ensimmäinen raskauskolmannes oli mahdollisesti pahin, koska puklutti. Sen jälkeen kaikki on hyvin, kerrassaan. Uskon, että loppuun saakka. Muut valittelevat blogeissaan miten askel painaa ja mäessä hengästyttää ja lapsi saisi tulla jo ulos. Minua ei kyllä paina, ja muksu saa mainiosti mennä yliajalle. Blogikommenteissani on todettu, että jotkut mutsit ”harrastavat raskaana olemista”. En kerta kaikkiaan keksi parempaa tapaa ilmaista asiaa. Voit ryhtyä tosissasi observoimaan joka ikistä tuntemusta ja pitää niistä treenipäiväkirjaa ja facebookata raskausharrastuksestasi. Minä olen kuitenkin töissä asianajotoimistossa ja harrastan urheilemista. Raskaus saa tulla siinä ohella.

Facebookista muistuukin mieleeni, että tällä viikolla duunissa järjestetään läksiäiset businessmutsille. Takaisinhan minä olen tulossa, joten tuntuu jotenkin väärältä. Joka tapauksessa duunikaveri T tägää minut oheisissa kuvissa näkyvien pinkkien tennarien kanssa Facebookiin. Saan sätkyn, en ole julkistanut raskauttani Facebookissa tai missään muuallakaan, ja seuraa pieni sekava härdelli kun T yrittää epätoivoisesti poistaa valokuvaa. Ne tietävät, joiden täytyy, mutta minä en laittele joka viikko kuvia raskausharrastuksesta Feseen. Oksettaa koko ajatuskin.

Kärttyinen businessmutsi lähtee nyt harrastamaan niitä oikeita harrastuksiaan, salia ja spinniä. Raskausmaha saa tulla mukaan jos haluaa, tai jäädä kotiin odottamaan, ihan miten vaan.

Raskausviikko 33: Vauva ja mutsi kepeinä

image
Eiku jumpalle kerran suomalaisen paras kaveri eli tuulari mahtuu edelleen päälle. ¡Vamonos!

Herranjumala, äitiysvapaata ei uskoisi alkavaksi pian, duunissa painetaan sellasta haipakkaa. Olemme muun muassa tiimin kanssa kokopäivämessuilla edustamassa ja houstaan iltasession maha pystyssä. Valas saapuu, pois tieltä! Olen maarun kanssa oppinut, että omaan mahaansa voi jopa törmätä. Hämmentäviä hetkiä moiset.

Tosiasiassa tällä viikolla on taas tapaaminen kukkahattuisen neuvolantädin kanssa. Neuvolantädin mielestä painoni ei nouse riittävästi kun olen nyt +8kg, ja kokonaispainonlisäyksen tulisi olla 12-15kg hautomisprosessin lopussa. Katson pulleaa neuvolantätiä ja näen välähdyksenomaisen näyn siitä käsi konvehtirasiassa. Kuinkakohan subjektiivisia nämä painokehotukset mahtavat olla kun juuri on kohtalotoverille saman kaupungin toisessa neuvolassa sanottu, että kokonaislisäys 8kg riittäisi. I’ve got that, can you not see!

Neuvolantäti käpälöi ipanaa maarun läpi. ”No tässähän tämä peppu onkin kylkiluun alla, selkä vasempaan suuntaan. Tuolla toisessa kyljessä on jalat, sinne se varmasti potkii? Pää on tuolla alhaalla. Mutta tämän kaikenhan sinä tietysti jo tiesitkin!”

What. The. Hell. Ai tiesinkö? Siis mitä, onko mulla mahassa ylipäätään joku ihminen, miksei kukaan ole aiemmin kertonut?!?

No eihän maailman paskin businessmutsi ole mitään pakaroita tunnustellut, eikä observoinut minne se lihakimpale potkii. Hirveä moukuaminen siellä on käynnissä jos minä olen aloillani, mistä sitä tietää mikä on pää ja mikä perä. Ja onko sillä sitten edes väliä, kunhan siltä löytyy pää ja perä.

Neuvolantädin mukaan ipanan selkä on kapia, että se on nyt liian kevyt se ipanakin ainakin sen 100g. No voi nyt helvetti. Alanko nuolla voita purkista. Minkä minä sille voin. Tästäkinkö pitää stressata.

Illalla lähdemme ipanan kanssa tietysti jumpalle kasvattamaan lihasmassaa kumpainenkin. Lapioin naamariin joka välissä makaronilootaa, salaattia, hedelmiä, rahkaa, puuroa, lisää makaronilootaa, mieluusti kolme tai neljä lämmintä ateriaa päivässä kuten ennen raskautta. En koe että raskaus olisi edellenkään lisännyt enegiantarvetta kauheasti, syön kuitenkin kuin hevonen. Kerron kavereille neuvolan epäilevän että syön liian vähän. Kaverit nauraa pissit housussa.

No mutta jos maailman huonoin businessmutsi ei tiedä miten päin lapsi on tai miten sitä pulskistaisi, niin eipä tuo puolisokaan ihan kartalla ole. Anekdootti: Puoliso toteaa tällä viikolla, että hän voisi sitten hoitovapaalla käydä tekemässä sen jatko-opintoihin liittyvän pakollisen harjoittelun. Minä nyökyttelen hyväksyvästi ja asiasta vallitsee tyytyväinen yhteisymmärrys. Pari päivää myöhemmin alkaa raksuttaa. Jos toinen on töissä ja toinen hoitovapaalla harjoittelussa, niin missäs samperissa se ipana sitten on?

Vissiin ei oo ihan vielä menny jakeluun tässä taloudessa että kohta kaksi onkin kolme. Mullon tunne että kohta pudotaan kovaa ja korkealta.

 

Raskausviikko 32: Edelleen juoksumatolla 💪💪💪

 

 

Duunissa mennään haipakkaa tämäkin viikko. Olen muun muassa vastuussa suomalais-saksalaisesta seminaarista. Kesken luennoimisen kinttua pitkin valuu nestettä. I know, too much information, but I do not care!

Muutoin viikko kuluu nesteitä valutellen esimerkiksi Tallinnassa ja ensimmäisessä perhevalmennuksessa. Ensiksi mainittu rokkaa, jälkimmäinen on kuraa.

Tallinnassa kylvemme ja lepäämme ja syömme ja shoppailemme kaveriporukalla. Tällä emansipaatioreissulla on yleensä mennyt vähän enemmän alkomahoolia allekirjoittaneella…

Perhevalmennus sen sijaan mataa. Mielikuvissani etanatkin ohittavat meitä siellä oikealta ja vasemmalta. Vannon että kellon viisarit liikkuu yhdessä vaiheessa vastapäivään. Aliarvioidaanko meitä kuulijoita oikeasti näin pahasti? Joka kerta kun joku tulee paikalle 30 minuuttia myöhässä, hoitajat aloittavat jorinansa alusta. Miksi myöhässäolijoita palkitaan näin? Ensimmäiseen puoleen tuntiin emme ole edenneet mihinkään, luetellaan etunimiä ja asuinpaikkoja ja laskettuja aikoja. Ketä kiinnostaa. Kaikilla isillä se laskettu aika menee väärin. Meillä taas vaimo muistaa prikuulleen oikein, minä en muista mitään, olenhan maailman paskin mutsi.

Iloinen yllätys on, että ryhmäfysioterapian kauhu ei toistu, päin vastoin osallistujat ovat nuoria ja trendikkäitä, isukit ananastukat tanassa ja äidit Guccit kainalossa. Itse en edes tiedä miten Gucci kirjoitetaan, googlaan sen tähän blogiin.

Surullinen yllätys on, että tilaisuus on hyödytön. Mieleen jää ainoastaan imetysvideo. ”Äidinmaito on erinomaista, se sisältää lapselle kaiken tarvittavan ja lisäksi se kulkee kätevästi mukana kahdessa pakkauksessa.” Repeän ääneen. Kukaan muu ei. Ananastukat tuijottavat. Osoittelen tissejäni selityksenä kahdelle pakkaukselle. Se vain pahentaa asiaa.

Okei, rehellisyyden nimissä mitään typerää parityöskentelyä tai ryhmäpohdiskelua ei ole, se on loistavaa. Mutta poistumme silti kesken. Aika on pysähtynyt huoneessa. Pakko päästä pakoon. Emme keräile virhepisteitä, mutta jossain välissä alkaa vituttaa kun molemmat hoitajat ovat hyvin tietoisia siitä, että huoneessa on lepakkopari, mutta vain toinen hoitaja kykenee äärimmäisen nopeasti ja ammattitaitoisesti muuttamaan sanavalintansa ”puolisoksi”. Toinen puhuu sitkeästi ”isästä” ja ihan kun se tuijottaisi meitä. Miltäköhän yksinodottajasta tuntuisi täällä…

Unohdin, oli siellä joku perhekin näytillä, parikuisensa kanssa. Jotain ne puhui, en muista mitä, muistan vain että siinä se parikuinen retkotti ja nukkui koko ajan, ja mietin vain että interwebistä vai postimyynnistäkö noin rauhallisen papanan saa tilattua. Mental note, tsekkaa Zalandon ja tori.fin tuotteet hakusanoilla ”rauhallinen kakara hinta ja toimitusehdot”.

Perhevalmennuksen ainoa anti: Osta Lansinohin tuttipullo. Se on niin likellä nisää kuin voi olla.

Mutta tärkeämpiin aiheisiin. Olen löytänyt idolini, Aino-Kaisa Saarisen. Se hullu akka hiihtää tuolla viidennellä vai kuudennella kuulla paksuna koko ajan viiden tai kymmenen parhaan joukkoon. Olen vaikuttunut!!! Ihan turha on saarnata mistään intervallityyppisistä harjoitteista raskausaikana, tuokin vetää maksimitehoilla SM-kisoissa! Hyvä Anna-Kaisa!!!

Aino-Kaisa Saarinen: Synnytyksen jälkeen treenileirille 5/2016

”Siinä on pelkästään hyviä puolia, että liikkuu, Saarinen sanoo.”

Aino-Kaisa Saarinen sprinttikisan kuudes 15. raskausviikolla

Tää muijahan on rautaa. Ahmin kaikki nettiartikkelit kerralla. Sillä on asenne kohdillaan, elämä ei lopu vaikka papananpoikanen tulee maailmaan: silloin aletaan treenata olympialaisiin! Ja mimmi on mua vanhempi, 36, I’m amazed by this lady, huge respect! 💪💪💪

Aino-Kaisan esimerkkiä noudattaen käyn jumpassa minäkin joka päivä. Kuvassa vedän juoksumatolla 15 minuuttia vauhdilla 9,5 ennen tunnin salitreeniä ja 1,5 tunnin joogaa. Töölö Gym made me do it. Anna-Kaisa made me do it! Lähe säkin salille, siellä eka siellä vika!

Raskausviikko 31: Raskaus ja parisuhde

Orgasmin aikana vauva on kuin poreammeessa.

Näin kirjoittaa Pamela Druckerman simpseässä teoksessaan ”Kuinka kasvattaa bébé”, amerikkalaisen äidin näkemys siitä miksi ranskalaiset lapset nukkuvat hyvin, syövät hyvin ja käyttäytyvät hyvin. Lukekaa tuo eepos. Ystävämme M&R ovat soveltaneet teoksen oppeja ja vauva todistettavasti uinahtaa yksin yläkertaan viimeistään kymmenessä minuutissa. Meidän vauva tulee tappamaan meidät kun se tajuaa, että tätä teosta luetaan meillä nyt silmät sirrillään…

image

Olen halunnut keskustella kaikista elämän osa-alueista ja raskaudesta tässä blogissa. Ainakin yksi iso asia on vielä käsittelemättä, nimittäin parisuhde.

Nyt pitää vetää ihan lekkeriksi, jotta ette tiedä mikä on totta ja mikä tarua. Olen nimittäin hiljan saanut tietää, että äitini lukee tätä blogia. Mistä se haukka on edes kuullut tästä? Äideissä asuu uskomaton voima. Jonka oikea nimi on uteliaisuus…

Tutkimusten mukaan seksi ei vahingoita vauvaa vaan rentouttaa odottajaa. Joka ikinen nettisivu rummuttaa, että seksi raskausaikana on turvallista. Minä luen noita tekstejä ja mietin, että miten nämä taas on niin outoja juttuja. Eikö se nyt ole ihan itsestään selvää, että seksi ei vahingoita vauvaa. Pitääkö ihan oikeasti vielä näin 2015 ja 2016 tällaista itsestäänselvyyttä hokea? Mistään et saa tietoa raskaudesta ja stressistä, tai raskaudesta ja urheilemisesta, mutta seksistä kyllä. Kai se on niin helppo osa-alue, että siitä on myös helppo kirjoittaa. Hoetaan vähän lisää itsestäänselvyyksiä, ettei vaan tarvitse mennä vaikeille alueille…

No, joka tapauksessa seksistä voin tällä useamman kuukauden kokemuksella todeta, että ei paljon nappaa. Tämä on ollut yksi suurimmista ja melkein ainoista isommista yllätyksistä raskausaikana. En olisi ikinä uskonut sanovani näin. Ja sen tärkeämpää se on sanoa rehellisesti ääneen. Koska tyyliini kuuluu peitellä ja salailla ja kierrellä ja kaarrella 😝

Kroppa on sanonut lähes koko raskausajan, että sä olet jo raskaana, sun ei kuulu enää harrastaa seksiä. Se on outoa. Jos yleistetään, että vain noin kerran viikossa luonto tekee tehtävänsä ja käskee nylkyttää puolison kinttua kuin kiimainen rakki, ei olla kaukana totuudesta. Se on meille aika harvoin. En osaa sanoa miten muut pariskunnat näissä asioissa toimii, eikä vertailu ole tietysti järkevääkään, vaan pitää verrata vain itseensä. Mutta voin kuvitella, että jonkun lukijan mielestä tuo on kohtalaisesti, ja jonkun toisen mielestä aivan kohtuuttoman vähän. Itseäni tuo asia vaivaa, joten se ei ole hyvä. Vaikka eihän näistä voi pahaa mieltäkään itselleen tehdä. Pöllytä siis vällyjä juuri niin usein tai harvoin hyvä lukija kuin vain sinulle oikealta tuntuu! Minä haluan sanoa ääneen miten minulle on käynyt. Olen tavallaan koko ajan odottanut sitä kukkeaa luvattua aikaa jona halut palaisivat, mutta sitä ei ole tullut. Ja nyt alkaa olla pipari sen verran puuduksissakin tuon mukulan painosta, että ei tämä varmaan helpommaksi tule muuttumaan… Mikään turvotus tai jomotus ei kuitenkaan ole ollut syynä, vaan täytyy olla rehellinen ja sanoa, että draivi on ollut kateissa. Hävettää, turhaan, koska vaimo on pitkämielinen. Eniten huolestuttaa kuitenkin se, että kai tämä nyt herranjumala palaa entiseen moodiin kun kiljukaula on ulkona, vai onko libido viemärissä ikuisesti? Apua!

Pysykää eetterissä. Muutaman viikon päästä businessmutsi pystynee paljastamaan miten toosan kävi, tomuttuiko se lopullisesti vai päästiinkö mattoa vielä tamppaamaan ennen eläkeikää 😜

No parisuhde on tietysti paljon muutakin kuin makuukammarin lämpötila. Meidän parisuhde ei ole mielestäni muuttunut raskausaikana ollenkaan. Uskoisin, että se muuttuu vasta kun kolmas pyörä alkaa pyöriä.

Mun vaimo on maailman paras vaimo. Tiesin sen heti kun sen tapasin. Sen arvot on samat kun businessmutsin. Ja mikään ei ole raskaampaa kun arvoista riiteleminen, uskokaa pois, tiedän. Me ei kyllä riidellä oikein mistään muustakaan koskaan. Ei rahasta, ei viinasta, ei siivoamisesta, ei mustasukkaisuudesta, mistä nyt ihmiset riitelee.

Me ei joka päivä muisteta sanoa että me rakastetaan, mutta kyllä me rakastetaan, ihan kamalasti.

Vaimo on fiksumpi kun minä. Se on pelottavaa, mutta pitää minut liikkeellä. Minulla on parempi huumorintaju kun vaimolla, siksi se joutuu tekemään enemmän töitä kun minä, minä menen kaikesta herjan varjolla ohi.

Vaimo on urheilullinen, ja se on tärkeää. Jos itse lähdet salille kun väsyttää, voin kertoa, että se alkaa syödä parisuhdetta jos toinen toteaakin ilta toisensa perään, että en mä jaksakaan lähteä tänään. Meillä ei kysytä ”jumpataanko tänään”, vaan ”mitä jumpataan tänään” tai ”monelta se jumppa olikaan” tai ”mitä ruokaa tehdään jumpan jälkeen”.

Vaimo on sievä. Se on ensimmäinen muistikuvani siitä. Ja sillä on jättikokoset daisarit. Kulman takaa tulee ensin hinkit, ja sitten emäntä. Mutta se on poikamainenkin. Ulkoisesti. Minäkin olen paljon poikamaisempi kun ennen, korujakaan en ole pitänyt vuosiin. Mutta ei se ehkä vaimosta juonnu, vaan siitä ettei niitä jaksa laittaa kun ne jo on riisuttava treenien takia. Mutta sisältä vaimo on välillä paljon tyttömäisempi kun minä. Se ei osaa päättää ja se pakkaa tuntitolkulla ja raahaa turhuuksia mukanaan ja laittaa tukkaansa kohtuuttoman kauan. Mutta en minä jaksa edes miettiä ollaanko me tai vauva tyttöjä tai poikia. Molemmat lajikkeet on ihania. Vaimo on tyttö, on se, kerran näin sen nakuna ni tarkistin. Mutta se on vaan merkityksetön sattuma. Pääasia että se on mun elämäni rakkaus ja ikuisesti onneni lähde.

Vaimo on vahva ja sillä on liiankin hyvä itsetunto. Aina se ei edes muista, että mä olen paksuna, ja minähän en toiseksi jää vaan Jopotan perässä kessi heiluen vaikka kuinka hengästyttäis.

Me sovittiin ensimmäisillä treffeillä, että meille tulee muksuja ja jos minä kärsin yheksän kuukautta niin vaimo huolehtii riiviöstä sitten 18 vuotta. Oman osani oon kohta täyttänyt, kattotaan miten vaimo täyttää omansa 😁

Kaikkein parasta parisuhteessa ja raskaudessa on se oivallus, että tuo on juuri se henkilö jonka kuuluukin olla mun lasten äiti. Että se täysin itselleen epätyypillisesti on salaa perkeleen innoissaan ja tuolla se viikkaa koon 52 pupukuvioisia sinttipotkareita kaappiin ja suunnittelee koska se kokoaa sen pinnasängyn.

Toivottavasti me ei koskaan hukata vaimon kanssa toisiamme, vaikka vaahtosammutin huutais kaiket yöt korvatulehduksiaan ja söis meistä kaikki mehut. Hakut ja lapiot esiin, tässä joutuu vielä tekemään hartiavoimin duunia tän parisuhteen eteen.

image
Kolmen kopla oottaa tulokasta.

31. raskausviikolla lennämme Ouluun tapaamaan kavereita ja maanantaina minä käyn purkamassa erään kollegan työsuhteen. Enpä ole monasti ollut noin epämiellyttävässä tilanteessa. Möhömahani ehkä tekee hahmostani tuossa tilanteessa hieman ristiriitaisen. Siinä se latelee paskaa tiskiin ja sehän on ihan tosi paksuna. Don’t let the stomach fool you, you’re fired nonetheless. Äitiyslomaan on ikuisuus ja hyvä niin.

Raskausviikko 30: Raskaustuntemuksista

Toisilla raskaushormonit aiheuttavat pesänrakennusvietin, businessmutsilla lopputuloksena vaikuttaa olevan silkkaa äidillistä, suloisenpehmeää… raivoa. 😈

On tämä nyt tavan hanurista leijua täällä omassa omnipotentissa maailmassaan, mutta kun vaan ottaa pannuun niin ryökäleesti kaikki saakelin hössöttäjät. Tässähän tulee ihan sairaaksi vaan muiden möhömahojen blogeja lukiessa, eikö ihan oikeasti ole mitään vaihtoehtoja tarjolla? Kukaan näistä mutseista ei oikeasti ole raskaana, näähän on kaikki ihan kuolemansairaita, soittakaa ambulanssi!!!

Luen joka raskausviikon alussa alkavasta viikosta netistä. Katsokaa nyt vaikka tätäkin:image

Siis mitä HELVETTIÄ? Millä vuosituhannella nää jutut on kirjotettu?

Eksyn silloin tällöin muiden blogeihin. Polttamaan päreeni. Voin vetää niiden kaikkien sisällön yhteen kahdella lauseella: Voi voi kun kolottaa ja masentaa. Urheilun lopetin rv 15 koska maha osui askelkyykyissä reiteen, hui!

Tarvitsen aikaa, että voin toviksi käpertyä itseeni, kuunnella kehoani ja tuntea lapsen minussa.

Mitä ylevää sontaa. Etenkin kun seuraavat 10 viikkoa blogissa valitetaan miten ikävää se lapsen itsessään tunteminen oikeastaan on.

Valitsenko vesisynnytyksen, supistaakohan minua nyt, onko juiliminen liitoskipua.

Voi tuota itsetutkailun määrää sisko hyvä. Johan tuossa tulee luulosairaaksi kuka tahansa ei-siunatussa-tilassa olevakin kun tuolla lailla kaikesta kirjaa pitää.

Mistä nämä kirjoitukset kertovat? Onko raskausaika ollut aina ennenkin samanlaista, mutta nyt tieto siitä on vain sosiaalipornon tavoin helpommin netissä saatavilla? Vai onko ennen pyöräytelty ipanat ja jahkailtu vähemmän? Miten te hyvät puolisot kestätte meitä odottajia, otan osaa isolla O:lla.

Minulla on menossa raskausviikko 30, ja raskaustuntemuksia on hyvin vähän. Ei niin paljon, että niistä ehtisi mainitsemaan. Minulla ei ole turvotuksia, ei vaikka seison töissä kaiket päivät. Pötkötän jumpan jälkeen jalat seinällä, suosittelen sekä jumppaa että jalkoja seinällä. Minulla ei ole kramppeja, suosittelen magnesiumia purkista ja paljon, etenkin jos jumppaat. Minulla ei ole vatsakipuja, närästystä eikä hengenahdistusta. Suosittelen jumppaa näihin vaivoihin. Minulla ei ole ylimääräisiä vuotoja, ei selkäkipuja, ei liitoskipuja. Minä nukun selälläni vaikka sen pitäisi olla epämukavaa, ja nukun kuin vauva. Ei ole ummetusta, ei liiallista painonnousua, ei itkua tai mielialanvaihteluita, ei jatkuvaa itsensä tarkkailua ja ”raskaana olemista”. Luulen, että jumppa auttaa kaikkeen. Ummetusta ei ehkä ole siksi että joka arkiaamu alkaa neljän viljan puurolla ja seesamin-, chian- sekä kurpitsansiemenillä. Sapuskan on hyvä olla terveellistä, kyllä me kaikki nää tiietään. Sitten ei muuta kun tuumasta toimeen ja oikeasti syömään siististi, ei vain puhumaan siitä! Äitiysloman ei tarvitse olla yhtä kuin sairausloma.

Totta kai on paljon odottajia jotka ei oikeasti voi kovin hyvin. Mutta ei me loput tehdä tästä enempää helvettiä kuin on tarvis. Odottaja, älä kerro puolisollesi päivän kulusta vaivojesi kautta. Kerro mieluummin mitä tunnet. Puoliso, älä kysy odottajalta miten vauva voi tai miten odottaja voi, kysy mitä odottajalle kuuluu ja miten hän tuntee.

Nyt kun maailman paskin businessmutsi on uskaltautunut ääneen leijumaan kolotuksettomalla paksuusajallaan, häntä varmasti rangaistaan heti ensi viikolla raamatullisilla vitsauksilla, heinäsirkkoja satelee olohuoneeseen ja kraanavesi värjäytyy verellä. Siitäs sait paskamamma kun paljastit maailmalle, että sääliin ei olekaan tarvetta.

Siirrytään tärkeämpiin aiheisiin. Työviikko menee suhisten, palaverista toiseen ja takaisin. Suurelle osalle osakkaistamme valkenee tällä viikolla, että olen raskaana. Mielenkiintoisinta on kuitenkin oman sijaisen etsiminen. Haluaisin etsiä pomolle jonkun hyvän ehdokkaan, jotta pomo ei jäisi pulaan. Toisaalta jos sormen vetää vesilasista, ei veteen reikää jää. Ja entä jos se sijainen onkin ihan ässä. Ei, kyllä sen pitääkin olla ässä, ja meillä riittää töitä kaikille varmasti. Mutta olisipa sillä ronski huumorintaju. Meidän työssä siitä on apua.

Miksi kutsutaan tuhatta asianajajaa merenpohjassa? – Hyväksi aluksi.

Mitä eroa on kuolleella koiralla ja kuolleella asianajajalla? – Kuolleen koiran edessä on jarrutusjäljet.

Miksi kaikki asianajajat ovat keskittyneet Helsinkiin ja porot Lappiin? – Lappi sai valita ensin.

Kiitos M&R poikienne vaatelahjoituksesta. Kiitos Kela äitiyspakkauksesta. Kiitos lähikaupalle proteiinipannaritarpeista. Kiitos vaimon sisko ja sen vaimo turvaistuinlainasta.

Raskausviikko 29: Kestovaippavillitys

 

Tällä raskausviikolla touhu jatkuu kuten aina. Käymme brunsseilemassa ja töissä ja jumpalla. Ehätämme neuvolaan ja Uumajaankin. (Oikeasti ratsastimme yksisarvisilla ja söimme tähtiä, miks teillä muilla oli niin arkista lällällää? 😜)

Neuvolan kukkahattutädin mielestä painoni ei nouse tarpeeksi. Olen noin +8kg ja viimeinen 7 viikkoa on tuonut 2,1kg. Painoa pitäisi saada kuulemma 12-15kg yhteensä, vaikka samaan aikaan vaihtokaveri M:lle sanotaan, että kokonaispainonlisäys 8kg voisi ylipäätään riittää. Miksiköhän nämä ohjeet on ihan kaikessa paksuna olemiseen liittyvässä aina ihan mitä sattuu? Ja onko sen pakko olla niin, että koko ajan syyllistetään, nyt olet liikaa tai nyt olet liian vähän jotain?

Lentokoneessa kukaan ei kysy mitään. Lentoyhtiöstä riippuen lääkärintodistuksen saattaa tarvita lentämiseen 28 viikosta lukien (esim. Finnair), kun taas joillain yhtiöillä saa lentää ilman todistusta 36 viikon loppuun saakka (esim. Norwegian ja Air Berlin). Kannattaa aina tarkistaa ajankohtaiset säännöt. Minä vedin mahaa sisään portilla ja pian ihmeteltiin miksi lentokoneen pyörät ei irtoa maasta, no koska kyydissä on yksi pullukka!

Uumajassa käymme kahden päivän aikana kahdesti salilla. Kun asuin siellä 10 vuotta sitten, opin hurreilta, että kannattaa bodata diskomusklar eli haba, tissit ja perät. Niitä siis, ruotsalaiseen tyyliin! (Oikeasti juoksin matolla vartin tahtiin 10km/h, tein käpäliä ja askelkyykkyjä, toisella kerralla hypin double undereita hyppynaruilla ja askelsin napaan saakka ulottuvalle boxille ja treenasin TRX:llä.) Tehtiin me muutakin, mutta ketä se nyt kiinnostaa. Piti kirjoittamani kestovaippavillityksestä.

Olen saanut haalimisvimman. Tyhjennän interwebiä kiihtyvällä tahdilla käytetyistä vauvanpeitoista, kantorepuista ja kestovaipoista. Samalla yritämme raivata vauvalle tilaa tyhjentämällä edes yhden kaapin. Ei onnistu. Vaimon mielestä joulukoristeita ei voi viedä vintille vaan ne pitää säilyttää tässä 52,5 neliössä. Myyn kohta tuon vaimon huutonetissä…

Minulla ei ole aavistustakaan miten kestovaippoja käytetään. Mutta tajuan pian, että niitä saa huutonetistä ja toripistefistä 6-10 hyväkuntoista käytettyä yhden uuden markettivaipan hinnalla. Pian meillä on niitä laatikollinen, on pientä ja isoa, on all-in-onea ja kuorivaippaa ja lisäimua kaikissa väreissä, malleissa ja materiaaleissa. Joka päivä tulee uusi lähetys postissa ja näen vaimon ilmeestä, että nyt tuo on seonnut. Tunnustan. Mutta kai se on parempi että se papanoi vaippaan eikä lattialle. Siis se ipana, ei vaimo. Vaimo nyt papanoi ihan mihin sattuu.

Viherpiipertäjä ei halua käyttää kertakäyttövaippoja. Meille ei myöskään tule autoa vaan vauvaa rahdataan Jopolla. Kuulostaa helvetin jalolta, mutta tosiasiassa me on lennetty niin paljon että hyvitellään hiilijalanjälkeämme lopun elämäämme ja vielä businessmutsin helvetissäkin. Businessmutsin helvetti olisi muuten kotiäiteys ja kestovaipat. Mitä perkelettä me ollaan menty tekemään…

Kun interwebistä loppuu ostettavat kestovaipat, paniikki hiipii mielialaan. Mitä minä nyt ostaisin? Filippiiniläisen kodinhoitajan?

Vasta paljon myöhemmin saan kokeneemmilta tovereilta tietää, että kestovaippoja pestään 2-3 päivän välein ja maitolantavaippa ei niinkään haise mutta samaa ei voi sanoa kun ipana alkaa pistellä porkkanaa. Vaipat pestään pienellä pesuainemäärällä korkeahkossa lämpötilassa tarrat kiinni ylösalaisin, ja samassa koneessa voi pestä halutessaan vaikka lakanapyykkiä. Mutta silti minä vaan istun sumppikupposeni ääressä ja pohdin, että mihin se lantaläjä laitetaan, sinne pesukoneeseenko? Olkaa armollisia ja ampukaa minut, nyt heti. Miksi minä edes tiedän tai ajattelen tällaisia asioita?

Pari tuntia kiljuvien veljenpoikien seurassa ja olen aivan puhki. Evoluutio on saatanan ovela kettu, se laittaa jotain delirium-hormoneja fiksujen aikuisten kehoon, ja se hormoni saa ne aikuiset ajattelemaan että onpas tuo piltti lutunen, minäkin haluan sellaisen. Koko ihmissukuhan sammuisi ilman tätä delirium-tilaa, sillä ei kukaan tosissaan voi haluta lapsia! Evoluutio, sinä viekas repolainen, olet johtanut minut harhaan!

Tai sitten se kuolematon Sinkkuelämää-sarjan lainaus: ”Our kids will be different”.

No. They will not be any different. Raskausaika on ainakin sujunut niin hyvin, että mua satavarmasti rankaistaan ihan hirveällä paskiaiskakaralla.

Ja kyllä, varmistin yhdeltä meidän osakkaalta, omaa kakaraa saa sanoa paskiaiseksi, ja kuulemma tulen vielä monta kertaa sanomaankin. Että irvistele vaan siellä, oi väsymätön ja täydellinen kotiäiti, samalla lailla se teidänkin paskiainen paskoi siihen vaippaan sun eessä ja nauroi salaa päälle että siinäs kuuraat sitä kestovaippaa mami!

Raskausviikko 28: Syrjintää ryhmäfysioterapiassa

Ensimmäistä lastaan odottavat saavat ilmaisen ryhmäfysioterapiakäynnin. Koska tiedän mitä ovat lantiopohjanlihakset ja osaan omasta uppiniskaisesta mielestäni aktivoida niitä, olen päättänyt jättää käynnin väliin. Vaihtokaverini M on kuitenkin käynyt tapaamisessa ja kehuu sitä, joten pöpsähdän tapaamiseen.

Huge mistake.

12 mahoihinsa nojailevaa raskauskuplassa olevaa pirua istuu huoneessa jumppamatoilla. Fysioterapeutti selittää kolme kertaa miten vessanpöntöllä nojataan eteenpäin jos pissi ei tule. Mistä helvetistä se puhuu? Mulla tulee pissi monta kertaa päivässä ja papanakin, jessus, ja hiki ja räkä valuu kun reenaa. Että ei ne synnärin eriteriehat paljon pelota.

Ei nämä mamat syrji minua koska olen lepakko, vaan ne alkaa pian fysioterapiasession alettua syrjiä minua koska minä olen uskaltautunut liikkumaan raskaana. Lähden kahden tunnin painajaissessiosta melkein tippa linssissä ja raivon partaalla bloggaamaan. Jälkikäteen keksin vaikka mitä nasevaa sanottavaa niille, ja mietin että miksi en poistunut kesken kaiken.

Fyssari on todella nuori ja kokematon ja hän ei saa tilannetta haltuun vaan mammat kaappaavat sen. Ympärilleni tuntuu kirjaimellisesti muodostuvan möhömahavalaiden jumppamattorinki ja kurkkua kuristaa. Kukaan muu ei ole liikkunut senttiäkään sen jälkeen kun tikkuun on kustu kaksi viirua. Ja koska se oma tapa on ainoa oikea eikä ihmisissä ole mitään eroja, sitä omaa tapaa on pakko tyrkyttää minullekin.

Kaikki muu tuomitaan paitsi kävely. Punttisalille saa mennä, kunhan ei nosta kuin maksimissaan 2kg painoja. 2kg!!! Siis käsillä? Ja kyykyissäkin?!? Kukaan ei osaa selittää miksi. Miksi ei saisi? Ei vastausta.

Eräs toinen odottaja uskaltautuu kysymään saako lenkillä käydä. Vastakysymys on salamannopea: Mitä tarkoitat lenkillä? Minä ehätän apuun: No vaikka juoksemista juoksumatolla, tai ihan ulkona tuolla villissä luonnossa juoksemassa. Katseet alkavat pyöriä kuin hedelmäpeli. Siis eihän nyt herranjumala juoksuaskelia saa ottaa. Nyt jo fysioterapeuttikin yhtyy kuoroon ja hänen ainoa vastauksensa on, että miksi ihmeessä sinä haluaisit käydä juoksulenkillä.

Siis oikeasti, koulutettu fysioterapeutti paasaa tuolla odottaville äideille, että miksi te haluaisitte lenkille. Onko tää oikeasti edes totta, olenko minä pudonnut johonkin kaninkoloon ihmemaan lissujen joukkoon?

Minä haluan käydä juoksulenkillä tällä viikolla ihan yhtä paljon kuin 28 viikkoa sitten. Se kohentaa kuntoani, se saa aikaan mielettömän endorfiiniryöpyn ja onnistumisen tunteen, se saa kaikki työmurheet unohtumaan kahdessa minuutissa, se auttaa jaksamaan, olen odottanut sitä koko päivän. Jos menen puolison kanssa, vaihdamme koko päivän kuulumiset samalla, jos menen yksin, luukutan räppiä kuulokkeista. Olen tehnyt tätä 23 vuotta ja nyt tuo kysyy, että miksi minä haluan. Koska ilman tätä ei ole olemassa mitään minua.

Näen kysyjän silmistä, että hän ei uskalla tämän päivän session jälkeen enää nousta sohvalta. Minua oksettaa, tekee mieli mennä lohduttamaan ja pyytämään sitä lenkille mun kanssa. Itse saan niin hirveän raivon päälle, että päätän uhallakin lähteä spinnipyörän selästä synnyttämään, *splosh* noin lapsivedet spinnisalin lattialle, siinäs saitte senkin lehmät voi sen näinkin hoitaa!

Keskustelu eskaloituu todella henkilökohtaiseksi noitavainoksi. Astangajoogaohjaaja pitää minulle saarnan siitä, miten hänen mielestään jopa astangajooga on odottajalle aivan liian rankkaa, joten hän on vaihtanut sen mammajoogaan. Että risti-istuntakin on pahasta ja hänen ystävänsä urheili juuri tuolla lailla hulluna kuin sinäkin businessmutsi, ja sen synnytys kesti neljä päivää kun se oli niin hyvässä kunnossa.

Seriously? Että tämä oli se kotitekoinen diagnoosi sitten, mitään muuta syytä noin pitkälle synnytykselle ei tietenkään voinut olla kuin se, että oli liikaa lihasta. Voi nyt vittu sanon minä. Meidän salilta kaikki spinnipyörän selästä lähteneet on pyöräyttäneet esikoisensa hyvissä voimissa kun ovat olleet hyvässä fyysisessä kunnossa ja jaksaneet synnytyksen hyvin. Synnytys on ollut nopea tai ihan tavallinen, ja ennen kaikkea ne mammat on tosi nopeasti palanneet salille. Tuttava oli viikko lasketun ajan jälkeen erikoisvaljailla kiipeilyseinällä ja nassikka tuli vauhdilla ulos. Siellä se taas kiipeilee.

Mutta en minä saa näistä mitään sanottua sille astangajoogaohjaajalle. Olen niin totaalisen shokissa koko tilanteesta.

Yksi odottaja on perinteinen laiha läski. Kyllä, sellainen läpipasko lattaperse joka ei koskaan eläessään ole ymmärtänyt mitä liikunta on ja miksi se on keksitty. Laiha läski mahtuu kokoon XS, mutta ei jaksa nousta kolmea porrasaskelmaa kun jalat jo alkaa täristä. Laiha läski on näennäisen hyvässä kunnossa jos sen laittaa ylipainoisen viereen, mutta tosiasiassa niiden kahden verikoetuloksista se ylipainoisempi scorais todennäköisesti paremmin, koska laihan läskin arvot sais lekurin kuin lekurin miettimään miten tuo voi olla edes hengissä.

Ylen Prisma laihoista läskeistä.

Tämä laiha läski silittää mahaansa koko ajan ja nojaa taaksepäin käsi alaselällä, sillä lailla klassisesti kuin nyt odottavan äidin voisi odottaa tekevän. Tappakaa mut jos löydätte mut joskus nojailemasta niin. Tosiasiassa tuon rimpulan selkäranka varmaan katkeaisi tukilihaksiston puutteesta ellei se nojaisi noin.

Joko on riittävästi puhuttu paskaa tuosta olennosta? Pahoittelen että vajoan tälle tasolle, mutta tämä on nyt ainoa tapa päästä psyykkisesti yli tuosta sessiosta.

Laiha läski sättii minua sättimistään. Mitä ihmettä minä olen tehnyt sille? Argumentaatio on tasolla ”kun minua niin supistaa ajatuskin kuntosalille menemisestä”. No varmasti supistaisi hyvä toveri, olit paksuna tai et. Yritän sanoa, että minua ei supista ja olen tehnyt tätä aina. Se ei auta. Hän saarnaa ja saarnaa, kuulkaa siinä jää jeesus ja vuorisaarna nopeasti kakkoseksi. Ei sinne salille varmaan kannata kolmannella kolmanneksella lähteäkään jos ei ole eläessään aiemminkaan viitsinyt. Tosin jopa neuvolassa ne taisi sanoa, että vaikka ei olisi koskaan jumpannut, raskaana ollessa on pakko. Mutta ei tämä ruipelo ole valmis dialogiin. Itse olen valmis kyyneliin. Paitsi että nuo lehmät ei ole sen arvoisia.

Sessioon kuuluu oikean seisoma-asennon opettelua. Alan tarkkailla näitä raskauskuplalaisia hieman tarkemmin ja aidosti hämmästyn siitä miten ylipainoisia ja iäkkäitä kaikki nämä ensisynnyttäjät ovat. Itse olen 35 veteraani ja joukon nuorin! Kesken seisoma-asentoharjoituksen kaksi alkaa nojailla kuntosalilaitteisiin. Siis nämä ei jaksa edes seisoa 1,5 minuuttia ruoto suorassa, miten tää on mahdollista?

Lopussa maataan selällään ja fysioterapeutti kiertää etsimässä kaikkien syvät vatsalihakset. Kun jännität niitä, tunnet sen heti lihaskireytenä painaessasi sormea lonkkaluun sisäpuolelle.

Fysioterapeutti ei löydä syviä vatsalihaksia lainkaan noin 60 %:lta ryhmän jäsenistä. Hän käskee odottajaa painamaan maata toisella kädellä, josko alkaisi löytyä, mutta astangajoogaohjaajan syviä vatsalihaksia ei tunnu. Hän käskee odottajaa painamaan maata molemmilla käsillä, mutta laihan läskin syviä vatsalihaksia ei löydy.

Onnea vaan teille synnytykseen.

Fysioterapeutti kannustaa vielä lopuksi rohkeasti kysymään ”siitä jokaisen omasta lajista”. En uskalla avata suutani, en kuollaksenikaan, vaikka tuo on juuri se kysymys jonka vuoksi tulin. Koko sessio on opettanut, että minulla ja muilla tässä huoneessa on vain niin perustavalla tavalla erilanen käsitys siitä, mikä ”laji” ylipäätään on, ettei mikään tuo meitä samalle sivulle. Perunalastut eivät ole laji, ne on paskaruokaa. Seisoma-asento ei ole laji, se on elinehto. Syvät vatsalihakset eivät ole laji, ne on kaiken perusta. Mä käyn joka viikko rankassa joogassa mutta mun mielestä se on niin kevyttä liikuntaa raskaanakin, että mä vedän siihen alle vartin juoksumattoa ja tunnin salitreenin. Mutta tässä huoneessa sitä ei passaa sanoa ääneen. Ja vielä vähemmän sitä, että ne mun lajit ois oikeasti jefu ja koripallo.

Vaihtokaveri M:n fyssari oli ollut joku seitsemän mukulan äiti joka oli rempseästi todennut, että tehkää ihan mitä vaan pystytte, lähdettiin sitä ennenkin raskaista peltotöistä suoraan saunaan synnyttämään.

Mä uskottelen itselleni, että mun fysioterapiaryhmä on ollut erittäin poikkeuksellinen kokoelma iäkkäitä laihoja läskejä, koska mä en voi elää sen tiedon kanssa, että kaikki Suomen ensisynnyttäjät ois tuollaisia. Me ollaan muuten isommassa kusessa kuin kukaan tajuaakaan.

Ryhmäfysioterapiaa en voi suositella kenellekään. Ja alan alitajuisesti pelätä edessä odottavia perhevalmennuskertoja enemmän kuin synnytystä.

 

Raskausviikko 27: Takakyykkyä perkele

imageOlen breikannut uutisen raskaudestani omalle ryhmällemme töissä. Nyt siis noin kahdeksasosa työntekijöistä meillä tietää. Minulle on koko ajan tolkutettu, että et sinä tuota mahaa voi pitää piilossa ja kyllä ne tietää, vaikka ne ei sano mitään. Olen jo itsekin ajatellut, että tämä on ihan pelleilyä. Mutta edelleen tuntuu kummalliselta, että miksi tästä asiasta pitäisi pitää joku lehdistötiedote.

Kun kerron asiasta tiimipalaverissa, kaikki ovat hämmästyneitä. Jälkikäteen yritän kysyä, että olivatko tiimiläiset arvanneet ja vastaus tuntuu aidosti olevan, että heillä ei ollut aavistustakaan.

Myönnän, että vaatteilla voi tehdä paljon. Musta löysä paita päälle ja mahaa ei ole.

Nyt haluan ja voin kertoa asiasta, koska en halua valehdellakaan, ja toisaalta olen jo äitiysvapaan alkuun saakka niin kiinni projekteissa, että pelkoa ei ole enää siitä etteikö töitä tulisi mahasta huolimatta. Nyt on vielä pari kuukautta aikaa tehdä työt valmiiksi. En halua jättää kenellekään keskeneräisiä töitä pöydälle, niiden haltuunottaminen olisi muille hankalaa ja en halua olla narttu. Woof.

Muuten töissä on normiviikko, kiire ja kataluus, kaksi fatalia ja koulutuskeikka Hämeenlinnassa. Jethro Rostedtin kuuluisi olla kouluttamassa kanssani, mutta hän tekee oharit. Yksi möhömaha tähän tilaisuuteen saa siis riittää. Mä oon paksuna, mikäköhän hänen tekosyynsä on?

Teen töitä seisomapöydän edessä ja käpäliä ei turvota. Vauva vihaa sitä jos istun alas. Tullaan olemaan todella liemessä kun se pöpsähtää maailmaan, eihän se pirulainen suostu nukkumaan missään muualla kun liikkuvassa vaunussa / sylissä! What have we done?

Jumpalla on normiviikko. Vedän juoksumatolla alkulämmöiksi vartin tahdilla 10km/h (vauhti on pudonnut 11km:stä mutta saa kai tästä silti ylpeä olla), sitten penkkipunnerrusta 45kg:lla 3×8 ja muut käsiliikkeet, ja takakyykkyä 80kg:lla 3×8 ja väliin hyppykyykkyjä pelkällä 20kg tangolla. Teen yhden puntin viikossa ja siksi kaikki lihasryhmät samalla ihan vaan koska vihaan sydämestäni punttisalia, voin kertoa että tällä emännällä 1,5h menee paljon sutjakammin minkä tahansa muun lajin parissa. Toivottavasti vauvasta tulee oikea raudan rakastaja, se olis varmasti emännän mieleen.

Suoria vatsalihaksia en pysty enää tekemään. Teen syviä vatsoja ja kylkiä kyllä, ja tein niitä suoriakin pitkään, ihan muutaman viikon päähän. Mutta vatsalihakset on jo väistäneet sivuun ja keskelle alkoi kasvaa harjannetta, ilmeinen tyräriski.

Kaikkea voi mun mielestä tehdä jos pystyy. Jos ottais kipeää tai supistais, en tekis. Jos ois vuotoja tai hengenahdistusta, en tekis. Mutta mulla ei ole mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään. Olis outoa jäädä nyt sohvalle pötköttämään vaan koska on vähän masua.

Siispä viikon normiohjelmalla mennään, 7 treeniä per viikko, tälläkin viikolla.

Taidan kyllä joltain osin kiistää itseltäni että olen paksuna. Voiko niin sanoa? Itsetutkistelu ei liene pahasta. Töhötän menemään ja en edes huomaa olevani raskautetussa tilassa ennen kuin törmään vahingossa omaan mahaani (trust me, that can happen). Ei se paljon ole tiellä, mutta onhan se nyt siinä, olemassa. Kyllä tässä hetkittäin paniikki hiipii mielialaan, että mitä on tullut tehtyä. Olihan meillä hyvä elämä kaksinkin.

Viikonloppuna meidän porukat tulee käymään koska meillä ei ole autoa ja pitäis mennä ostamaan pinnasänky. Ipanat kuulemma nukkuu sellaisissa. Missä näitä tietoja on jaettu ja missä mä olin silloin?

Pinnasänkyosastolla tiedän, että meidän perheessä on kyllä tilaa tulokkaalle. Vaikka maailman huonoin äiti ei tiedä missä vauvat nukkuu ja mitä ne syö ja miten niiden takamus pestään, antakaa äidille mahdollisuus, se oppii kyllä.

Mut sitä ennen vähän lisää takakyykkyä, niin kauan kun pötkö vielä kulkee kengurupussissa eikä tarvi tapella emännän kanssa siitä kumpi pääsee eka salille ja kumpi jää himaan pötkön kanssa 😝

Raskausviikko 25: Raskaus ja hypoglykemia

image
(Huomaa urkkatrikoot mammamekkosovituksen rekvisiittana) trikoota ne on kaikki mekotkin peeveli, ja trikoo on riskillä r… komia!

Raskausviikolla 24+0 – 24+6 mennään, eli nyt on 25. raskausviikko. Aika ei kulu mihinkään mahan kanssa vaikka muuten on koko ajan helvetillinen kiire. Mutta jos aamulla miettii, se on 24+0, ja kun illalla miettii, se on edelleen 24+0. Helvetti mikä ahaa-elämys, tämän takia sitä siis kutsutaan odotusajaksi! Uujea, blondilla raksuttaa…

Tällä viikolla vuorossa on sokerirasituskoe. Blogin lukijalle ei liene epäselvää, että tämä businessmutsi syö aina kun töiltään ehtii, ja paljon. Sokerirasituskokeeseen laitetaan odottavat mamat jos siihen on syytä, jotta voidaan selvittää onko mamalla raskausajan diabetes. Raskausajan diabetes sinänsä on ohimenevä, mutta se saa ipanan syntymään useita kiloja liian suurena ja altistaa äitiä myöhemmin kakkostyypin diabetekselle.

Minä joudun sokerirasituskokeeseen siitä syystä, että painoindeksini on 25. Olen siis pulska. Olen normaaliaikana 172cm pitkä ja painan 73kg. Ei ole kyllä niin pulska olo kuin painoindeksi väittää, olen mielestäni ihan tavallinen. Toivon todella, että se olis kaikki silkkaa muskelia. Keep telling that to yourself chubby…

Joka tapauksessa minulla on siis myös hypoglykemia. Olen ollut aiemmin sokerirasituskokeessa, koska joskus erään aiemman työnantajan palveluksessa stuuppasin tajunnan rajamaille ja osakas löysi työhuoneen lattialta kanttuvei. Stressi, liikunta ja ravinnottomuus laskevat hypoglykeemikon verensokeria. Olin sitten fiksuna mimminä vetänyt aamuspinnin jälkeen karmean hektisen työpäivän ilman lounasta ja klo 19 tuli noutaja. Suosittelen! (not)

Lääkärin mielestä siinä ei kuitenkaan ois pitänyt olla ihan niin töttöröö, ja sokerirasituskoehan sen sitten kertoi, että paastosokeri 2,3: syö tyttö tasaisemmin.

Kysyn neuvolassa, että jos minulla on insuliinin ylieritys (hypoglykemia) niin voiko minulla samaan aikaan olla insuliinin alieritys (raskausdiabetes). Rakas kukkahattuinen neuvolantätimme ei osaa vastata. En moiti häntä, en minäkään osaisi vastata. Mutta ottaisinko selvää? Kenties.

Joka tapauksessa, sokerilitkua mennään latkimaan. Verikokeet tunnin välein, sokeriliemi mahassa kaksi tuntia. Se on ihan kakkapuhetta että se koe olisi ikävä, tai neste pahanmakuista. Jos sieltä on ihmiset selvinneet hengissä hypoglykemioista ja diabeteksistä huolimatta niin varmasti selviän minä ja selviät sinäkin. Hienoahan se vaan on, että meidän järjestelmä on niin mainio että tällaiset testataan ja vielä ilmaiseksi. Ja siinä vaiheessa kun on ollut juomatta 14 tuntia on ihan sama miltä se litku maistuu, sen vetää oikeasti janoonsa.

Businessmutsi stressaakin sokerirasituskoetta eri perustein. Ottamatta kantaa siihen kenen peruste on oikea, oikeitahan ne kaikki on meidän subjektiivisissa kokemuksissamme. Toivottavasti kuitenkin luit tämän mieluummin kuin jännitit sitä koetta viikkotolkulla.

Businessmutsi stressaa sokerirasituskoetta sen takia, että siellä tulee hulluksi odottamiseen. Suihkin meilejä menemään minkä ehdin, mutta hyvä työpäivähän tässä menee odotellessa sivu suun. Järkyttävintä on, että minulle ohjeistetaan heti kättelyssä, että paikalta ei saa poistua. Minkä saatanan takia?!? Ei kai nyt kukaan tässä vaiheessa käy sabotoimassa omia testituloksiaan alakerran snägärillä (vaikka mieli tekisi, nälkäh) koska ei siinä ketään muuta kusettaisi kuin itseään. Kai testattava tässä vaiheessa olisi kieltäytynyt koko testistä jos ei haluaisi aidosti selvittää tulosta. Ja jos kyse on turvallisuudesta tai vastaavasta, etten mene käytävään pökertymään, niin jättäkää nyt herranjumala kukkahattutädit täysivaltaiselle aikuiselle itselleen vapaus päättää lähteekö ottamaan riskiä tahi ei.

Kävelen ulos. Pakko soittaa puheluita asiakkaille. Olen salassapitovelvollinen joten en voi soittaa niitä labran aulasta.

Ei, minua ei pidätetty eikä sakotettu tästä, enkä pökertynyt ulos, eikä maailma pysähtynyt. Hyvä jumala mikä kapinallinen hän onkaan, kävi puhumassa puhelun ulkona vaikka kiellettiin, haluan urhoollisuudesta kunniamaininnan oitis!

Testitulos tulee nettiin, ei ole diabetestä, ei sinnepäinkään. Toisaalta vauva vaikuttaa aidosti tasapainottaneen insuliinitasoja, paastosokeri on alarajoilla 4,1 muttei hypoglykemian puolella. Onkohan se tämä lisääntynyt verimäärä, ettei insuliiniä ole suhteessa niin paljon? Mutta sokerilitkun määrä lienee vakio. Olisinpa lääkäri enkä kuppainen lakimies. Saisi hienon valkean takin ja kaataisi sairaanhoitajaakin kuin heinää. Minä en stereotypioi, vaiti! Ja vaimo tykkää hyvää kun lukee tämän. Onneksi se on maailman paras vaimo (yritän paikkailla ketunhäntä kainalossa puheitani).

Sain laskutettua koko kaksituntisen ja sain juotua sokerisen drinkin veronmaksajain piikkiin, joskin sateenvarjo ja sekoitustikku drinkistä puuttuivat. Siispä kokemusta rikkaampana blogia kirjoittamaan, ¡olé!

 

Raskausviikko 24: Vaaleanpunaisista mekoista

Emännälle ja minun äidilleni tulee kahnaus siitä, saako viiruperälle nyt ostaa mekkoja. Minä pysyn ulkona tästä kiistasta, kerrankin, never had an opinion in my life… 😜

Brunssilta tulisi lähteä opiskelukaveri A:n kämpille katsomaan lastenvaatteita, niitä on kuulemma seitsemän jätesäkillistä. Huhhuh. Mutta kierrätys kunniaan.

Pian ilmenee, että opiskelukaveri P:n viisikuiselle on jo noudettu jätesäkeistä kaikki ”neutraalinväriset” vaatteet. Jäljellä ovat vaaleanpunaiset. Haluan olla rehellinen ja kieltäydyn välittömästi.

Brunssin jälkeen A:n viisivuotias tytär on esittänyt hyytävän hyviä kysymyksiä. ”Miksi businessmutsi ja se toinen nainen tulee aina kaikkialle yhdessä?” ”Mikä on parisuhde?” ”Eikö niillä naisilla ole varaa asua omissa asunnoissaan?” ”Miksi ne ei halua vaaleanpunaisia vaatteita tyttövauvalleen?”

Samaa linjaa jatkaa veljenpoika 3v. hyvin pian. Olenko syönyt vauvan jos se kerran on minulla mahassa. Kuka on vauvan isä.

Muut kysymykset on ihan helppoja, ei tosiaan ole varaa kahteen kämppään Kampissa ja kuka tarvii isää kun on kaks huikeeta (surkeeta) huikeeta (surkeeta) mutsia, mutta mites noi vaaleanpunaiset vaatteet?!?

En minä osaa vastata!

Ensinnäkään ei emännän kanssa omisteta kumpikaan varmaan yhtään vaaleanpunaista vaatetta itse. Jos joku väri ei miellytä silmää, ei kai kukaan sellaiseen pue ipanaansa, ittehän sitä täytyy kaiket päivät kattella silmät vetistäen. Toiseksi ei kyllä varmaan ketään yllätä se, että businessmutsi ei välitä sukupuoliroolittamisesta ja työnnä likalle kouraan nukkea ja pojalle traktoria. Miksi siis vaaleanpunaiset vaatteet? Ainakin niitä näyttäisi olevan henkkamaukat pullollaan, ja yllättäen ei siellä poikien osastolla… Mutta jääköön hyllyyn.

Kolmanneksi niille jotka kysyy, että eikö mutsi sitten väsy vastailemaan siihen, että ei, ei se ole poika vaikka sillä ei ole pinkkiä rusettia päässä, kuulkaa ihan sama. Luulkoot vaikka paviaaniksi. Paviaani sieltä varmaan on tulossakin jos synnyttäjäänsä tulee. Aivan sama, uskokaa jo.

Jos viiruperälle tulee joskus prinsessavaihe, kulkekoon mun puolesta vaikka pinkissä tutussa ja puputossuissa kaiket päivät. Omapahan on häpeänsä (terveisin mutsi, joka siis käy itse töissä My Little Pony -paidassa). Mutta niin kauan kun se ei mistään mitään tajua, saapi olla valkoisessa nalleasussa ihan vaan kostoksi siitä että venytti mun vatsanahkaa yheksän kuukautta *evil laughter*

Kuvista voidaan havaita, että olemme siis tehneet kaksi hankintaa, nalleasun ja vaunut. Juu maailman paskimmalla mutsilla ei yllättäen ole ollu lastenhuone sisustettuna jo ekalla kolmanneksella…

Kanssabloggaajani kirjottelee näillä viikoilla parvekevaunuista. Uskokaa tai älkää, löydän tässä yhteneväisyyksiä pinkkien vaatteiden kanssa. Antakaas kun selitän.

Toinen bloggaaja haluaa siis retrot parvekevaunut erikseen niiden helvetin kalliiden muussa käytössä olevien lastenvaunujen lisäksi. Taitaa olla kateellisten panettelua tyynni tämä, myönnän, sillä köyhällä asianajajalla ei ole varaa niiden toisten vaunujen lisäksi parvekevaunuihin. Tuurilla saimme omamme 740 eurolla (kalleimmat oli 1700 euroa, olisi pitänyt myydä sielunsa jotta olisi ollut niihin varaa huuuuuh!), mutta ennen kaikkea kateus johtunee siitä, että meillä ei ole edes sitä halvatun parveketta!

Kyllä, aiomme asua kolmin tässä uhkeassa 52,5 neliössämme. Ilman parveketta. Vaimo nukkuu kuistilla, minä kerrostalon katolla, ja ipana Baanalla tuossa vieressä niissä saatanan kalliissa vaunuissa. Ja ette naura, tuo 0,5 m2 tuossa on äärimmäisen tärkeä muistaa, se tuo huiman lisätilan tunnun ja maksoikin perkele 3000 euroa. Tamppaan piruuttani joka päivä sen 0,5 neliömetrin päällä raskauskessini kanssa, rahalle vastinetta, niih.

Oli miten oli, itse näen tämän siis niin, että vaaleanpunaisilla vaatteilla ja parvekevaunuilla on paljon yhteistä; ne ovat molemmat aivan helvetin turhia.

Jos ei kerran jaksa ajaa niitä yksiä ja samoja vaunuja sinne komealle parvekkeelle (jota aivan kaikilla ei siis ole, first world problem!), niin kyllä vähintä mitä voisin ajatella samalla hankittavan olisi sitten myös toinen parvekevauva. Koska kuka helvetti sitä yhtä ja samaa vauvaa jaksaa siirrellä huoneesta toiseen, phtyi, pois se minusta, en minä ainakaan!

Kyllä, olen paha suustani ja ilkeä ja vittumainen akka. Mutta itse luit tänne saakka, kukaan ei pakottanut.

Meille ei siis tule pinkkejä minikuteita eikä parvekevaunuja, mutta me ollaankin ihan paskoja mutseja. Kaiken lisäksi pitää paljastaa salaisuus (älkää kertoko tätä neuvolan tädeille), itsehän pistimme juuri sekä parveke- että parvekevaunurahat menemään Singaporen lentoihin. Soosoo ei viisikuisen kanssa saa lentää! Mutta kun ei me lennetäkään, vaan me hankitaan parvekevauvan sijaan kakkoskakaraksi lentokonevauva, kuka sitä nyt jaksaisi samaa ipanaa siirrellä maasta toiseen, vuokrataan Singaporesta sitten kato uus.

Raskausviikko 23: Raskaus ja työstressi

imageOlemme emännän kanssa lukeneet joka tiistai-ilta jumpan jälkeen keskiviikkoisin käynnistyvästä uudesta raskausviikosta. Tällä viikolla vauva on 400 grammaa ja äidillä kuuluisi olla raudanpuutetta ja hengästymistä. No eipä ole näkyny. Paitsi jumpassa tietty läähätän ku ajokoira, mutta ei kai tässä kaikesta voi vauvaa syyttää 😜

Kun näistä raskausviikoista lukee interwebistä, ei voi olla törmäämättä yhä uusiin ja uusiin kukkahattutäteihin. Tänään businessmutsi ja mielensäpahoittaja on lietsonut itsensä raivoon lukemalla jälleen kerran siitä miten työstressi voi haitata vauvaa ja pitäisi relata. Joo siitä mun työnantaja mulle palkkaa maksaa, nosta jalat vaan kohti kattoa ja älä tee mitään, palkka tulee 15. päivä tyhjäntoimittamisesta! On se ihmeellistä että muilla tuo relaaminen töissä sitten onnistuu, ei kyllä meillä vaan. Vaikkei pomo sanois yhtään mitään, haluaisin hoitaa hommani hyvin. Ja työstressi on jatkuvasti läsnä, mutta se ajaa minua ja vauvaa eteenpäin.

Minä seisoin pöytäni ääressä koko päivän. Jos menen neuvotteluun ja istun alas, vauva alkaa potkia minua liikkeelle. Työstressistä se ei kyllä vaikuta olevan moksiskaan. Mutta asiaa tutkitaan parhaillaan, ja kukapa olisi parempi stressipallo osallistumaan tuohon tutkimukseen kuin businessmutsi!

Kyseessä on ITU-tutkimus, johon emännän kanssa osallistumme. Tutkimuksessa selvitetään unen, ruokailutottumusten, perintötekijöiden sekä stressin vaikutusta ipanaan raskausaikana. Käymme tutkimuksissa kerran ja vauvalta otetaan aikanaan sylkinäyte. Istukkaa tutkitaan aikanaan. Täytän kolmasti raskauden aikana lomakkeen, jossa kuvaan elämäntapojani, ja lisäksi mittaan kolmasti raskauden aikana syljestäni kortisoli- eli stressihormonitasoja siten että yhden päivän aikana näytteitä otetaan parin tunnin välein.

Tällä viikolla on stressihormonimittauspäivä, ja se osuu päivälle jona minulla on kolme fatalia eli määräpäivää (deadline jona asianajaja failaa asiakirjan viranomaiseen). Eipä voisi olla osuvampi päivä mitata stressitasoja.

Stressaan aidosti melko harvoin, mutta ei tässä ammatissa voi kai pokalla väittää, ettei koskaan kiristäisi panta päätä. Fatalipäivänä klo 14 lyö melko lailla ylikierroksille kun yhtäkään fatalia ei ole vielä saatu failattua tällä kertaa asiakkaista juontuvista syistä. Aikaa on kaksi tuntia. Sylkinäytetikku klo 14 varmaan tirsuu kortisolia. Mutta vauva ei ole moksiskaan. Siellä se killuu poreammeessaan ja nauraa mutsille kun mutsi suhaa menemään.

Objektiivista tutkimustietoa aiheesta stressi ja raskaus vaikuttaa olevan vähän saatavilla. Ensimmäiset seitsemänmiljoonaa osumaa ovat vauvapistefin hulluihin mammoihin, jotka tietävät omasta mielestään kaikesta kaiken ja kahden rivin lukemisen jälkeen selviää, että tosiasiassa eivät mistään mitään. Luotettavammista lähteistä yhteenvetona voisi kai todeta, että yksittäinen trauma kuten läheisen kuolema raskausaikana saattaisi traumatisoida myös  ipanaa. Mutta siitä ei fatalipäivänä ole kyse.

Pitkäkestoisen stressin osalta hypoteesi ainakin on, että se voisi nostaa ennenaikaisen syntymän riskiä, ja muut haittavaikutukset johtuisivat lähinnä ennenaikaisesta syntymästä.

Summa summarum, tee mitä tahansa, syö, urheile, stressaa, makaa liikkumatta, nuku huonosti, vedä inkivääriä ja juo kahvia, aina mukula on tulossa sinusta ulos. Hyvin menee! Eihän tässä uskaltaisi edes aivastaa jos kukkahattutätejä olisi uskominen. Nyt kintut ristiin vaan ja takaisin fatalien pariin, ei se ipana sieltä vielä mihinkään tule!

Stay tuned. Viimeistään 17 viikon kuluttua tiedetään miten empiirisen tutkimuksen kera kävi, poikiko stressipallomutsi etuajassa vai menikö ipana yliajalle (kuten synnyttäjänsä aikanaan…).

Jos jotain voisi toivoa, niin ehkä vauva säikkyisi masussa niin tätä stressiä, että se alkaisi äitiensä mieliksi kosmetologiksi eikä ainakaan asianajajaksi. Tämä oli huumoria hyvä kukkahattutäti, lue pieni präntti eli en tarkoittanut loukata kosmetologeja, asianajajia, ipanoita enkä koirankynnenleikkaajia.

Kuriositeettina ITU-tutkimuksesta pitää vielä mainita, että aineisto sisältää 400 lakritsituotteen katalogin. Siitä sitten pitää tutkittavan rastitella mitä niistä on tullut äpösteltyä. Vaan minäpä en ole syönyt lakua 22 vuoteen, eivät saa sen osalta kovinkaan kattavaa tutkimustietoa. Sen sijaan nuo tässäkin blogissa niin useasti mainitut syntiset maksamakkarasiivut kyllä päätyvät tutkimukseen. Lähettääköhän tutkija pian mulle postissa maksamakkaravieroitusklinikan yhteystiedot..?

P.S. Pienellä painettu präntti, en halua loukata lakritsiakaan tällä kirjoituksella. Enkä minkäänmuotoista makkaraa. Mutta kaikki fatalit sain lopulta hoidettua.

 

Raskausviikko 22: Businessmutsi ei mahdu kotelomekkoonsa enää

image.jpegOlemme käyneet toisen kerran ultraäänessä ja olen unohtanut blogata siitä, olenhan sentään Suomen huonoin äiti.

Kätilö kertoi, että vauvalla on kaikki kunnossa, ja ymmärsin vasta ultraääneen jälkeen jännittää: En ollut ehtinyt työkiireiltäni tajuamaan, että kätilön kertoma olisi voinut olla toisenkinlainen.

Ultraäänessä naisparia ei ihmetellä, joskin katsellaan syrjäkarein ja salaa (muiden asiakkaiden toimesta, ei kätilön). Sopii katsoa, katson minäkin heteroita ja arvostelen.

Kätilö kysyy haluammeko tietää vauvan sukupuolen. En ymmärrä koko kysymystä, en ymmärrä miksi sukupuoli olisi tärkeämpää kuin se, että ipanalla on kaksi kättä ja jalkaa ja aivot ja sydän. Toteamme emännän kanssa, että kaipa tuo selviää väkisinkin jossain vaiheessa, eli miksipä ei. Kätilö kertoo, että hän ei näe kuvassa kikkeliä. Arvostan kätilön suoruutta.

Meille on siis tulossa viiruperä, ja olen unohtanut blogata siitä. Mielestäni se ei ehkä ole ollut bloggaamisen arvoista. Viiruperä on hyvä. Kikkeli on hyvä. Tulevaa jenkkifutaria tässä kuitenkin kasvatetaan kun sellaisia ollaan emännän kanssa molemmat. Voisi kai naurahtaa, että eikös tässä taloudessa ollut estrogeeniä jo riittävästi, ja nyt sitä tulee lisää.

Ultraääntä tärkeämpänä havaintona maailman paskin businessmutsi havahtuu kuitenkin tällä raskausviikolla siihen, että hän ei enää mahdu businessvaatteisiinsa. Mutta koska en työkiireiltäni ehdi kauppaan ja kaikki nettikauppojen äitiysvaatteina myytävät järkyttävät trikootekeleet eivät houkuta, (miksi pitäisi pukeutua kaapuihin ja trikooseen vain koska sattuu olemaan paksuna?!?), menen tietysti tälläkin viikolla töihin siten, että kaivan kaapistani ne ainoat tunikat ja paidat, joihin mahdun. Huomaan käyttäväni mekkoja, koska siistimpien housujen napit eivät enää mahdu kiinni. Dress code on onneksi meillä hyvin vapaa joten niinä päivinä kun ei ole asiakastapaamisia, pukeudun boyfriend-mallisiin farkkuihin ja My Little Pony -paitaan.

Pääsen kuitenkin tällä viikolla seminaariin puhumaan. Aamulla ainoaksi hätäiseksi vaihtoehdoksi osoittautuu kotelomekko, jonka vetoketjun joudun jättämään jakun alla takaa kokonaan auki, koska se ei mahdu kiinni. Mitäpä ei maailman paras businessmutsi tekisi ipanansa vuoksi. Tai aiemminkin, missäpä välissä maailman huonoin businessmutsi ehtisi kauppaan ostamaan siistejä businessäitiysvaatteita. Ei kun odotas – eihän sellaisia ole olemassakaan! Koska eihän businessmutsit lisäänny!

Raskausviikko 21: Pomo alkaa itkeä

image.jpegAsiakasjuhlat töissä. Onneksi kukaan ei juuri ihmettele miksi en juo samppanjaa, koska tavallisestikin olisin menossa täältä treeneihin enkä joisi. Tänäänkin menen pumppiin suoraan juhlista, mitäpä sitä jättämään hyvää reeniä väliin. Eniten jännittää kuitenkin huominen, sillä olen viimein saanut 30 minuutin audienssin pomolle ja aion kertoa vauvasta.

Audienssi kutistuu 3 minuutiksi, joten kakaisen sanottavani suomalaiseen suoraan tyyliini. Pomo alkaa itkeä. Itkeeköhän se ilosta vai surusta? Se sanoo että molempia, mutta taitaa olla helpotuksen kyyneliä että pääseepä tuostakin kutaleesta vähäksi aikaa 😉

On mukavaa ja sitouttavaa kuulla kaikista varalleni tehdyistä suunnitelmista, ja samaan aikaan vituttaa; kaikkea tätä tapahtuisi heti, ellen joutuisi jäämään perhevapaalle. En halua jäädä, en tahdo! Mutta nyt on myöhäistä peruuttaa.

Enkä halua tietenkään peruuttaa, ei businessmutsikaan hullu sentään ole vaan hän odottaa ipanaa perheeseen suurella innolla. Mutta miksi työstään pitävän lepakon on pakko lakata tekemästä tuottavaa työtä ja jäädä pois töistä, kun samaan aikaan ihania ipanoita olisi tuolla pilvin pimein adoptoitavana? En ole kelpo äidiksi adoption kautta. Mutta olen kelpo äidiksi jos ostan spermaa klinikalta. Eikö tässä ole ristiriita?

Joka tapauksessa, minä jään pois töistä kolmen kuukauden päästä, ja se harmittaa näköjään vähän myös pomoa. Kotona ja muissakin yhteyksissä on jo useasti vihjailtu, että töissä varmasti on arvattu jo, joten suotta piilottelet enää asiaa. Ilmenee kuitenkin, että kenelläkään ei ole aavistustakaan. Saan itse päättää koska kerron muille työpaikalla. Kyse on luonnollisesta asiasta joka ei vaikuta työntekooni vielä kolmeen kuukauteen, joten päätän pitää turpani kiinni. Ei meillä järjestetä sairaspoissaoloista tai vuosilomistakaan tiedotustilaisuutta, miksi siis tästäkään?

Uskottelen vahvasti itselleni, että pullistuva maaru ei herätä epäilyksiä kenessäkään, vaan kaikki luulevat minun syöneen ahkerasti makkaraa kesällä 🙂 Ja olenhan minä tyttö syönytkin, ai jestas, hyvä kun hissi jaksaa nostaa enää minut ja kesäkilot *omnomnom*

Viikonlopun sienireissu muuttuu marjastukseksi, koska sieniä ei ole. Sienestystovereista eräs on kolmen viikon päässä lasketusta ajastaan eikä voi osallistua koska maha on tiellä. Minä aion kykkiä mahan kanssa vielä viikko lasketun ajan jälkeenkin. En suostu rajoittamaan elämääni mahan takia. Tämän blogin lukeminen jälkikäteen tulee olemaan äärimmäisen mielenkiintoista, saapa nähdä onko maailman huonoin businessmutsi määrätty vuodelepoon ja menettänyt järkensä vuoteen omana. Huutele sitten sieltä lepakko, niih! 😜

Raskausviikko 20: Raskaudesta kertominen töissä, ei sittenkään…

Loma oli ja meni ja paluu arkeen on tapahtunut aika päivää sitten eli toimeksiannot rullaa ja asianajajan stressikertoimet on huipussaan. Pyhästi lupasin, että kerron pomolle töissä paksusta mahastani oitis kun palaan lomalta, mutta toisin kävi.

En näe pomoani työmaalla viikkoihin. Hänen tehtävänsä onkin ehdottomasti olla maailmalla markkinoimassa erinomaisia osaajiamme ja loistavia asianajopalveluitamme, eli sinänsä tämä ei ole poikkeuksellista eikä yllättävää vaan mainio asia.

Mutta nyt minulla todella olisi asiaa pomolle. Jestas.

Ja sitten sen tapahtuu, saan ylennyksen, ja se julkistetaan. Olen odottanut tätä kuin kuuta nousevaa ja tätä on valmisteltu jo 1,5 vuotta. Mutta ylennys ja vauva eivät yhtäkkiä sovikaan lainkaan yhteen. Koska en ole saanut kerrottua raskaudesta ennen ylennysuutista, tuntuu siitä kertominen heti ylennysuutisen jälkeen todella tökeröltä ajoituksellisesti. Ja kuinka ollakaan, juuri kun ylennys on julkistettu toimistolla, pomo ilmestyy toimistolle. En voi mitenkään kertoa nyt.

Olen siis edelleen salaa raskaana töissä, eivätkä kaikki kaveritkaan tiedä vielä. Miten tässä näin kävi.

Kuten totesin, ylennystä on tehty 1,5 vuotta, ja vauvaa toki pidempäänkin, mutta tosiasiassa ylennyksen ajoittumisella ja raskauden sattumisella juuri tähän ajankohtaan ei ole lopulta mitään tekemistä toistensa kanssa, kaikki sen varmasti ymmärtävät. Mutta silti minusta tuntuu, että no niin, nyt se sai haluamansa ja jäi heti äitiysvapaalle.

Minkä helvetin takia meidän yhteiskunta on rakentunut näin. Miksi virkanainen uskaltaa tulla raskaaksi vasta kun kymmenen vuoden määräaikaisputken jälkeen hänet vakinaistetaan? Miksi raskausuutinen on aina työpaikalla rinnasteinen hautajaisuutisiin? Meillä isä ei edelleenkään juuri käytä perhevapaita, meillä naisparin puolisolla ei ole mitään oikeuksia syntyvään lapseen, meillä työnantaja maksaa sijaisen kulut eikä yhteiskunta tue järjestelyitä millään, meillä kotihoidontukea maksetaan niin pitkälle että koulutettu nainen saa täysin passivoitua kotiin ja palata työelämään kun lapsi on armeijassa. Näiden asioiden täytyy muuttua.

Minä tiedän, että työnantajani ei olisi evännyt ylennystä, vaikka olisi tiennyt raskaudesta. Silti en halunnut olla se ensimmäinen hullu joka kokee kantapään kautta, että tällaisestakin asiasta voi päästä käräjöimään. Siksi en kerro raskaudestani.

Minä tiedän, että osakkaat ovat valveutuneita ja arvostavat vahvaa osaamistani eivätkä jätä minua projekteista pois vain koska mahani kasvaa. Silti en halunnut olla se ensimmäinen hullu joka kokee kantapään kautta, että niin voi kuitenkin käydä ja tulotaso laskea mahan kasvun tahdissa. Siksi en kerro raskaudestani.

Silti on selvää, että urakehitykseni jämähtää täysin paikoilleen poissaoloni ajaksi. Tiedän, että uutinen tulee töissä osalle täytenä yllätyksenä, ja kaikki eivät hypi riemusta. Miksi tämän pitää olla näin.

Istun tiedon päällä vielä vähän pidempään. Nyt en voi kertoa. Koko ajan tulee joku uusi syy miksi en voi kertoa. Kerronkohan siinä vaiheessa kun minua viedään kesken oikeudenkäynnin synnytyslaitokselle, vai salaanko silloinkin tiedon siitä minne olen oikeasti menossa?

Raskausviikko 19: Raskaus ja urheilu <3

Lento Etelä-Amerikasta tosiaan laskeutui klo 17, ja klo 19.30 olimme vaimon kanssa joogassa. Matkalla olimme patikoineet, fillaroineet, lenkkeilleet, uineet, you name it, mutta vain kunnon ylläpitämiseksi. On aika palata arkirytmiin ja jumpille.

Aiheesta raskaus ja urheilu on täysin mahdotonta löytää objektiivista tietoa mistään, se on käynyt selväksi jo alkumetreillä. Jokaisella on asiasta mielipide, mutta kenelläkään ei ole faktatietoa. Asiaa ei ole tutkittu tarpeeksi tai sitten suositukset vain perustuvat äärimmäisen liialliselle varovaisuudelle ja keskivertopulliaisille, jotka eivät juuri urheilleet ennen raskauttakaan.

Internetin mukaan voit jatkaa raskaana samoja lajeja kuin ennen raskauttasi. Artikkeleissa tekstiä piisaa aiheesta niin perkeleesti, ja jokaisen loppukaneetti on ”kunhan et hypi”. Mutta kun sellaista urheilua ei ole olemassakaan missä ei hypitä, helvetti! Tällaiset neuvot ovat aivan yhtä tyhjän kanssa. Ja miksi juuri hyppiminen olisi pahasta? Hyvin pian meidän vauvamme on tottunut hyppimiseeni ja mesoamiseeni niin, että se uinuu täysin tyytyväisenä masussa jumpan ajan, mutta heti kun lösähdän sohvalle, vauvaa alkaa vituttaa ja se alkaa polkea vatsaani ja vaatii minut liikkeelle.

Neuvolantädin mukaan voit jatkaa samoja lajeja kuin ennen raskautta, mutta kun kerron että pelaan jenkkifudista ja koripalloa, kukkahattutäti saa paskahalvauksen ja peruu sanansa ja varmaan tästä lähtien suosittelee kaikille odottajille ”rauhallista kävelyä”. Olen tehnyt karhunpalveluksen kanssasisarilleni. Yritän korjata tilannetta ja selittää, että en tietenkään olisi pelannut jenkkifudista kuin korkeintaan kuukauden raskaana, koska siinä ei voi ulkoista kontaktia välttää, mutta en ole edes tullut kauden aikana paksuksi. Selitän myös, että koripalloa jatkan vasta kun ipana on ulkona. Mutta kaikkea muuta aion jatkaa NYT. Neuvolantäti haukkoo henkeään ja ojentaa pamfletteja.

Pamfleteissa lukee, että liikuntaa saa ja tulee jatkaa, koska se tukee synnytyksen yli, ja tukee toipumisessa. Pamflettien mukaan liikunta tulee viimeistään raskausaikana aloittaa, ellei aiemmin ole liikkunut. Viimein asiaa! Vaan ei, pian toiselle sivulle päästyä alkaa valjeta, että liikunnalla tarkoitetaan pamfletissa todellakin kävelyä, sitä miten lyhtypylväiden välin työnnät ipanaa vaunuissa ja suipistat lantiopohjalihaksia, ja seuraavan lyhtypylvään välin rentoutat. You’re kidding, right?

Alan ymmärtää melko pian, että minut luokiteltaisiin todennäköisesti näillä parametreillä huippu-urheilijaksi. Tavanomainen liikuntamääräni noin seitsemän hikitreeniä viikossa ei ole ”liikuntaa” vaan ”urheilua”, ja tällaisesta aiheesta ei kukaan puhu mitään. Miten helvetissä ne synnyttäneet huippu-urheilijat on vuoden päästä taas Olympiavoittajakunnossa, tuskin pelkällä lyhtypylvästreenillä?

Neuvolalääkärin mukaan viisi vuotta sitten sykerajoina on pidetty 150:tä, mutta nykyisin tällaisia rajoja ei ole. Lääkäri suosittelee kovan treenin tekemistä intervallityyppisesti, jotta happea kulkee elimistöön kevyemmän treenihetken minuutteina. En ole suoraan sanoen oikein vaikuttunut tästäkään. Polkisin spinnissä minuutin täysiä ja minuutin kuin mummo. Tuntuu turhauttavalta.

Minä olen päättänyt treenata niin lujaa kuin pystyn niin pitkään kuin pystyn. Syksyn rytmiksi muodostuu pian seuraava: maanantaisin juoksen 15 minuuttia juoksumatolla noin vauhdilla 11 tai 10 kilometriä tunnissa, teen maksimikuntosaliharjoitteen tunnissa kaikille lihasryhmille, syön, ja menen sitten 1,5h joogaan. Tiistaisin on high interval steppitunti, keskiviikkona tunnin spinning. Torstaina käyn bodypumpissa niin isoilla kiekoilla kuin vain jaksan ja perjantaina käyn vaimon kanssa ns. kitujumpassa eli 45 sek x 3 liikettä x 3 sarjatoistoa, ja näitä pattereita on x 5, liikkeinä tyyliin tempausta valakyykkyä hyppyjä laudalle askelkyykkyhyppyjä, karmeaa kidutusta tyynni mutta minä likka pompin korkeammalle kuin ei-raskaana-olevat ja kyykkään tykimmin. I’m not sick, I’m just pregnant. What’s your excuse?

Lauantaina on taas vaihtoehtoisesti joko tunnin spinning tai ylimääräinen sali ja alkusyksyn treenaan myös sunnuntaisin kunnes huomaan, että kolmen viikon pätkät ilman lepopäiviä vievät treeneistä terävimmän terän. Vaihdamme sunnuntain treenin pelkkään foam roller -tuntiin.

Kyllä, raskaana voi liikkua. Raskaana voi urheilla, ja raskaana voi huippu-urheilla, joskin vain kuntoa ylläpitäen.

Kampaajani kertoo mainion tarinan. Hän tuli raskaaksi, ja heti kun kaksi viivaa ilmestyivät tikkuun, hän antoi itselleen luvan lopettaa urheilun, ja koska hänellä oli raskauspahoinvointia, hän pystyi syömään pelkkiä perunalastuja. Hän lihoi 25 kiloa. Nykyisin hän on solakka himourheilija, ja naureskelee päätökselleen.

Minäkin haluan lihoa 25 kiloa, mutta silkasta lihaksesta ja ipanasta, en perunalastuista tai urheilun vähyydestä.

Luulen, että kaikilla on niin voimakas mielipide raskaudesta ja urheilemisesta, koska nykyisin lapsi on perheille aivan helvetinmoinen projekti. Tätä projektia suunnitellaan ja toteutetaan kuin Iisakin kirkkoa ja sitten mennään aivan vitun sekaisin kun ollaan raskaana ja ipana syntyy. Ipana ei tule enää siinä siivellä kun ollaan peltotöissä kuten ennen vanhaa, vaan ipana on se hellantelttu joka on pyhä ja jonka vuoksi siirretään vuoria ja omakin elämä lakkaa.

Meidän ipanan tie ei ollut helppo. Vauvaa tehtiin kauan ja hartaasti ja spermaa ei naisparilla ollut alkuunkaan liikaa eli ylipäätään koko setti ja vauvomisen todennäköisyydet oli meitä vastaan. Mutta kun nyt vauva on mahassa niin en minä halua menettää itseäni ja minuuttani ja lopettaa etenkään sitä, mitä eniten rakastan, eli urheilemista. En voinut kahden tikkuviivan jälkeisenä päivänä yhtään sen ihmeellisemmin kuin sitä edellisenäkään, joten menin jumppaan. Ja tällä viikolla tulisin aivan yhtä hulluksi kuin ennen raskauttakin jos jäisi yksi urheilukerta väliin. Eikö äidin mielenterveydellä ole mitään painoarvoa raskausurheilussa?

Urheileminen tukee jaksamistasi raskausaikana. Selkää ei kolota ja niveliä ei vihlo, koska olet hyvässä peruskunnossa. Mielesi on virkeä.

Urheileminen tukee jaksamistasi synnytyksessä. Supistaminen saa vauvan ulos, mutta supistaminen on lihastyötä ja lihas väsyy jos se ei ole kunnossa. Et jaksa pukertaa babyä maailmaan niin hyvin jos et ole pukertanut salilla yhdeksään kuukauteen.

Urheileminen tukee synnytyksestä palautumistasi.

Tuttavani oli viikko lasketun ajan jälkeen kiipeilyseinällä erikoisvaljailla, pöräytti esikoisensa hetkessä, ja palasi kiipeilyseinälle ennätysajassa. En halua näillä esimerkeillä lannistaa ketään sellaista, joka aivan aidosti ei pysty urheilemaan ja on vaikkapa vuodelevossa suuren osan raskausajastaan. Urheile juuri sillä intensiteetillä kuin pystyt, äläkä missään nimessä koe huonoa omaatuntoa jos joudut keskeyttämään juoksumatolla 10 minuutin jälkeen jonain kertana. Kaikki päivät eivät ole yhtä hyviä.

Mutta unohda ne rauhalliset kävelyt ja hyssyttelyt siitä, että pitäisi olla armollinen itselleen ja vauvalle. Vauva ei ole moksiskaan kitujumpista, se rakastaa niitä! Ja olisitko armollinen itsellesi jos et olisi raskaana, jäisikö salikerta maanantaisin väliin joka viikko kun oli niin rankkaa töissäkin ja ulkona sataa? Tämä blogi ei taida muutenkaan olla sinulle, sinä olet se henkilö, joka etsii tekosyyn liikkumattomuudelle mistä tahansa ja milloin tahansa, miksipä ei siis myös raskaudesta. Minä en olisi armollinen itselleni, en raskaana ollessa tai sitä ennen, vaan menisin sinne spinniin vaikka kuinka väsyttäisi, ja joka kerta salin ovesta sisään astuessa kaikki maailman huolet ja murheet jäisi eteisaulaan ja tietäisin olevani oikeammassa paikassa siellä kuin kotisohvalla. Tämä ei muutu, vaikka olen raskaana.

Toivottavasti googlatessasi ”raskaus ja urheilu” osuit tähän blogiin niiden kukkahattutätien blogien sijaan, ja uskalsit jatkaa urheilemista raskausaikana juuri sillä tasolla kuin vain suinkin kykenit. Uskon, että se oli sen arvoista.

 

Raskausviikko 18: Raskaudesta kertominen töissä

image.jpegBusinessmutsi rakastaa matkustamista. Tämäkin viikko menee Etelä-Amerikassa. Kohde on kerrassaan suositeltava, kaikki pelot varkauksista ja pimeistä kujista osoittautuvat tyhjiksi.

Minulla on nyt plakkarissa 18. raskausviikko ja tällä viikolla mittariin kertyy samalla 75 vierailtua maata. Meneeköhän nyt hetki ennen kuin pääsee taas matkustamaan? Kaikkein eniten minua huolettaa aika 36. raskausviikosta eteenpäin kun olen äitiysvapaalla mutten saa enää lentää. Minusta ei ole restauroimaan keinutuolia eikä katsomaan läpi koko Netflixin tuotantoa. Tulen tulemaan hulluksi jos en voi matkustaa. En osaa mitään muuta. Kaikki vapaa-aika täyttyy aina liikunnalla, brunsseilla, matkustamisella ja kavereilla. Mutta entä kun kaverit on töissä ja matkustaa ei saa? Varmaan pitää treenata kaksi kertaa päivässä ja toivoa, että työkaverit soittaa usein ja tarvitsee mun apua töissä, etten menetä järkeäni yksin kotona…

Vietämme Etelä-Amerikassa kaiken kaikkiaan 32 päivää. Yleensä olemme varanneet näin pitkän reppureissun loppuun kaksi päivää rannalla, mutta täällä on talvi. Reissuväsymys alkaa ehkä painaa siitä syystä, koska alan odottaa tiistain paluuta töihin.

Kun loma on lusittu ja maaru kasvanut, vaikuttaa pomolle kertominen heti loman jälkeen järkevimmältä vaihtoehdolta. En ole vielä lähelläkään sitä kahden kuukauden rajaa, että työsopimuslain mukaan äitiysvapaata tulisi anoa työnantajalta, mutta haluan olla reilu ja osoittaa sitoumukseni toimistoon ja pelata avoimin kortein. Samaan aikaan toki hirvittää, että nakataanko asianajaja pois kaikista syksyn projekteista kun se onkin paksuna. Ja syksyn tulot vaikuttavat äitiyspäivärahaan, koska aion anoa sitä kuuden edeltävän kuukauden tulojen perusteella, en vuoden 2013 ikivanhojen verotulojen perusteella. Kaikkein mieluiten vain en olisi paksuna ja tekisin töitä koko ajan ja ipana tulisi adoptoimalla Aasiasta ja vaimo jäisi kotiin. Mutta kun se ei ole tällaiselle likaiselle lepakolle mahdollista, terveisiä vain Päivi Räsäselle, saan maksaa kyllä täydet verot mutta en saa täysiä kansalaisoikeuksia! No nyt jää verotulot Päivi saamatta koska tämä likka jää mammikselle, uu jeah!

Päätös on selvä. Tiistaina heti töihin ja pomolle kertomaan. Ja illalla jumppaan. Tai mieluummin jo heti maanantaina jumppaan kun lento laskeutuu klo 17 🙂

Raskausviikko 17: Businessmutsi kapuaa 4,2 kilometriin vauva masussa


imageTällä viikolla me ollaan Perussa ja tehdään Inca Trail -vaellus Machu Picchulle ja käydään Uruguyayssa. Vauva osoittautuu hyväksi trekkaajaksi.

Inca Trail on muinainen pyhiinvaellusreitti, jota pitkin vaeltaen inkat todistivat uskoaan itselleen ja jumalille. Reitin pituus on noin 82 kilometriä ja vaikka vieressä kulkisi helppo reitti suoraan pyhään kaupunkiin, ei uskoa tietenkään todisteta menemällä helppoa reittiä. Ensinmäisen vaelluspäivän pitäisi olla helpoin ”harjoittelupäivä”, mutta jo ensimmäisenä päivänä mietin miksi täällä pitää kiivetä rappusia kahdeksan tuntia vauva mahassa kun en ole edes missään uskossa jota todistella.

Reitti on haastava, en ole perehtynyt sen profiiliin etukäteen koska olen hyvässä peruskunnossa ja uskon pärjääväni. Ensimmäisenä päivänä kuulen, että reitin vaikeus on kai 4/5 ja usko hyvään peruskuntoon alkaa horjua kun tuntuu että kipuaminen 1,5 tunnin siivuissakin on ihan liikaa, portaat ei vaan lopu ikinä. Menemme oppaan perässä koko 15 hengen ryhmä, oppaan vauhti on vähän samanlainen kun aikoinaan Nepalissa vastaavalla, hirveällä kyydillä ylös muutamia kymmeniä metrejä ja sitten levätään ja kauan puuskuttaen. Ahdistaa. Jenkkifudiksessa on tottunut spurtteihin ja intervalleihin, mutta viime aikoina urheilu on ollut erilaista, spinniä ja steppiä ja lenkkiä ja pumppia. Tästäkö tämän kaiken vittumaisuus? Olemme eukon kanssa kyllä aina ensimmäisinä huipuilla, ja pian alkaa selvitä, että jenkit on todella huonossa kunnossa ja treenanneet tähän käyttämällä kotona koiraa korttelin ympäri. Miten pahalta tää mahtaa niistä tuntua?

Inca Traililla yövytään kolme yötä telttamajoituksessa ja kaikilla leireillä ei ole suihkuja. Meillä on kantajat kyllä ja ruokaa tekevät omat kokit, on tämä ihan luksusta siinä mielessä. Yön kapuaminen saatetaan aloittaa klo 03. Kapuaminen on kamalaa, mutta se fiilis kun pääset leiriin ja näet omat lilat teltat ja pääset uittamaan kinttuja lähteessä ja juomaan kokateetä. Se on aivan mahtava. Kyllä, tämä on jatkuvaa itsensä ylittämistä. Älä tule tänne jos olet toista mieltä, täällä ei pärjää ellei ole hullu.

Maisemat on aivan upeat. Alan päästä euforiseen tilaan. Ensimmäinen ”harjoittelupäivä” on melkein pahin, koska sitä markkinoidaan niin helppona, ja se ei olekaan sitä. Muihin päiviin osaa jo suhtautua sellaisina kuin ne ovat, ja mikä ihmeellisintä, löydämme oman rytmin eli meidät päästetään menemään omaan tahtiin ja tallaamme tasaisen tappavasti ilman rykimisiä ja ilman pitkiä taukoja. Se helpottaa. Oppaan rytmissä meneminen oli vaikeinta. Omassa rytmissä ei kapuaminen vituta ihan niin paljon 😂

Kolmantena päivänä kavutaan Dead Woman’s Pass, eli noin viisi tuntia pystysuoraa ylämäkeä 4,2 kilometriin, ja siitä noin kolme tuntia alas leiriin. Nimityksen tausta käy nopeasti selväksi. Tännehän voi kuukahtaa.

Älkää huoliko. Vauva voi hyvin. Se ottaa happensa, vaikka ilmanala on ohut ja hengästyttää. Keskustelin tästä lääkärin kanssa (jälkikäteen) ja asiaa oli tutkittukin. Vauva voi kiivetä näillä korkeuksilla mainiosti.

Meidän viisi tuntia kiipeämistä kutistuu noin kolmeen, ja juoksemme alas leiriin reilussa tunnissa. Otamme kiinni jatkuvasti edellä olleet norjalaiset ja olemme ensimmäisiä leirissä. Entäs ne jenkit? He tulevat neljä tuntia meidän jälkeemme leiriin. Kalpeita on naamat. Kannattaisiko ehkä urheilla muutenkin kuin kerran vuodessa uudenvuodenlupauksena. Ei käy kateeksi kyllä, melkein säälin heitä kun en tiedä onko heillä ollut vaikka suuri väärinymmärrys reitin vaikeuden suhteen.

Inca Traililla ruoka loppuu kesken. Minulla on hypoglykemia eli insuliinin ylieritys, jos en syö kahden tunnin välein proteiinia ja pitkäkestoisia hiilareita, verensokeri laskee alle neljän (pahimmillaan 2,3) ja alan vittumaiseksi akaksi. Tämä ei yhdisty kovin hyvin sen kanssa, että ruoka loppuu kesken viidakossa…

Olen aavistellut, että ruokaa saattaa olla matkalla liian vähän minulle ja vauvalle. Tai siis minulle, vauva mahassa ei ole mielestäni kasvattanut energiantarvetta juurikaan. Olemme ostaneet mukaan valtavan säkillisen omenia, myslipatukoita ja pari beef jerkyä. Eväät on syöty toisena päivänä. Meillä on mukana useitakin kokkeja, ja saamme järjestäjän puolesta aamiaisen, lounaan ja illallisen. Mutta aamiainen on joko vähän munia ja teetä, tai vähän leipää ja teetä, lounas tarjoillaan valmiiksi annosteltuina pieninä määrinä ja samoin illallinen. Keskellä pöytää korissa saattaa olla leipää, mutta niistä taistelee 15 henkeä, minä ja isot jenkit. Jatkuvasti jää nälkä ja se alkaa ahdistaa.

Jos syön makean myslipatukan evääksi rinteessä, se nostaa verensokeria hetkeksi ja jaksan kiivetä taas 30 minuuttia. Mutta sitä seuraa insuliinin ylieritys, joka vie verensokerin vielä lähtötasoakin alemmas.

Alan varastaa ruokaa. Tajuan, että en voi olla yhteispöydässä kaino suomalainen tai kuolen nälkään. Otan kerralla viisi leipää, etteivät ne lopu kesken, ja teen aamupalalta eväät päivän retkelle. Ruoka on ravinneköyhää, valkoista höttöleipää, mutta sitä se on ollut kaikkialla Etelä-Amerikassa. Ruokaa hamstraamalla selviän pyhään kaupunkiin vauvan kanssa.

Machu Picchu on kaiken sen kapuamisen väärti. Älkää kisasiskot jättäkö tätä väliin vain koska tuli ipana. Tuokaa ipanakin tänne. Maailma on liian ihana sohvalla makaamiseen.

Viimeisenä päivänä matkaseuralaisille ilmenee, että olen raskaana. Saan kamalasti kehuja ja ihmettelyä osakseni, ja olisi väärin sanoa, etteivätkö ne tee minua ylpeäksi.

Oliko vauvan kanssa kiipeäminen vaikeaa? Ei ollut. Vauva voi hyvin. Vain mutsilla oli nälkä ja välillä väsy. Vauva nautti kyydistään omassa poreammeessaan. Vauva nukkui hienosti teltassa ja peseytyi babywipeseilla kun ei ollut suihkua. Matkan hankalin koetus oli Dead Woman’s Pass ja piilareiden laittaminen pimeässä teltassa ilman peiliä. Matkan helpoin koetus oli vauva.

Nyt vielä Boliviaan, Argentiinaan ja Uruguayhun.

Raskausviikko 16: Vedän masua sisään reissukuvissa ettei duunikaverit Facebookissa arvaa että olen raskaana

imageimageimageimageRaskausviikolla 16 eli 16. raskausviikolla (15+0 – 15+6) sikiö on 1/4 jauhelihapaketin kokoinen eli syyhkyt 100g ja se on noin 10cm pitkä. Jos kukkahattutätejen blogeja on uskominen, selällään ei kannata enää nukkua ja sikiön liikkeet voi tuntea. Ja höpönpöppö. Nuku miten haluat ja täällä ei ainakaan 1/4 jauhelihapaketti paljon mahaa tao, ultrassa täti ei kunnolla edes nähnyt ipanaa kun oli niin timmit vatsalihakset muka eessä, sopii yrittää takoa siellä mutta ainoa mitä tunnen masussa taitaa olla pieni pieru 😂

Meillä vaimon kanssa on vauvan työnimeksi selvästi muodostunut vauva. Miten mielikuvituksellista! Innovaatiopalkinnot tänne ja oitis!

Mutta vauva on vauva. Heti kumpikin tietää kenestä puhutaan. Jauhelihapaketista tietysti 😂 Tuntuisi ällöltä yrittää käyttää imeliä eufemismeja kuten ”salamatkustaja” tai ”nyytti”. Muutaman kerran villiinnyymme suorastaan ja kutsumme vauvaa vinkuleluksi, vain koska vatsalihaksia tehdessä se on siellä vinkuleluna. Kukkahattutädit vaviskaa…

Meillä on kyllä vauvalle nimi valmiina, tytölle tai pojalle. Toivottavasti tulee jompikumpi, odds are with us here, voisin lyödä vetoa masun muodon perusteella että tällä kertaa tulee tyttö tai poika. Rahat likoon. Kyseli ne sitä siellä neuvolassakin tosiaan, että joko masun muodon perusteella tiedätte kumpi se on. Juu tiietään, jompikumpi, aaahhhahhhaaaaa!

Tällä viikolla vauva a.k.a. vinkulelu matkustaa Boliviasta Chileen ja Atacaman autiomaahan. Vauva fillaroi aavikolla ja ui ja lentää Chileen Valparaisoon. Jauhelihaköntti businessmutsin mahassa alkaa viedä sen verran tilaa, että reissukuvissa pitää suipistaa masua. En halua että työkaverit näkee kuvista Facebookissa, että paksuna ollaan…

Kyllä, kuvassa on kokateetä. Ei, se ei ole sama kuin kokaiini.

Terkkuja maailmalta raskaat kisasiskoni, älkää jääkö sohvalle makaamaan kun kaksi viivaa ilmestyy tikkuun!

Raskausviikko 15: Maailman huonoin äiti vie sikiönsä Bolivian suola-aavikolle

Mistä niitä pieniä raskaana olevia naisia tulee, joilla on sievä ja siro ja selvärajainen, söpön lutunen raskausmasu? No ei ainakaan sieltä mistä minä olen peräisin, grumpy cat says ”I hate them!”

Minä aion bulkata kunnon kessin niin etten mahdu ovista sisään. Neuvolantädit saa huudella rauhassa että nyt on tullut vähän tuota painoa, ei kai tässä voi liikaa painetta ottaa painosta kun sitä kertyy jokaiselle just sen verran kun kertyy! Ensimmäinen hakuosuma jonka googlella saa raskautta googlaamalla on ”raskaus ja painonnousu”, kaiken maailman vauva.fi -sivustot on täynnä painostaan huolestuneita mammoja jotka kyselee että paljon teillä oli lisää painoa viikolla 15… Ihan sama, mama! Siellä sivustolla varmasti moni tilittää että kiloakaan ei tullut ennen 20. raskausviikkoa, mutta älä lue sitä tekstiä, sulla on tullut enemmän tai vähemmän ja se on ookoo! Pääasia että ipana voi hyvin, ja että sinä voit hyvin.

Vaihtokaverillani on laskettu aika kolme päivää ennen meitä, ja neiti M ei ole saanut painoa tälle viikolle mennessä. Neiti M on rakas ja loistava vertaistuki, etenkin siksi, että molemmat ymmärtävät, että vertailu toiseen on mukavaa muttei missään nimessä kannata huolestua jos oma raskaus meneekin täysin eri lailla. Hae vertaistukea, mutta tee raskaudesta omasi. Jos sulla on hyvä olla, keep on doing what it is you are doing.

Tällä viikolla tsekkaamme Bolivian La Pazin ja maailman upeimmat Uyunin suola-aavikot. Neiti M on niitä meille suositellut, ja suositus on kaiken sen hehkutuksen väärti. Suola-aavikolla lämpötila laskee pakkasen puolelle ja yöllä palellaan 6 hengen dormissa kolmen vällyn alla, mutta mikään ei saa oloa elävämmäksi. Neiti M sekä tuttavamme, mainio hinttipari herra J ja herra S ovat etukäteen kertoneet, että ruokaa saattaa tällä retkellä saada liian vähän tai sen laatu on heikkoa, joten olen aluksi huolissani. En niinkään vauvan puolesta vaan omastani, mulla on aivan jatkuva nälkä olin paksuna tahi en. Ruokaa kuitenkin on vaikka kuinka paljon ja näillä main alkaa hienoisesti Haltin kuorihousun vyötärö kiristää. Oujee, valas-look, here I come! 🐳

Ainoa mikä harmittaa reissussa on ruoan raskaus. Oikeat ateriat on usein muuttuneet leivitetyllä kanafileellä täytetyksi majoneesipatongiksi. En voi sietää leivitystä, majoneesiä enkä valkeaa leipää. Haluan syödä ruisleipää ja salaattia ja kunnon lämmintä ruokaa, ja mieluusti niin perkeleesti. Töissä haluan mieskollegoiden kanssa aina buffet-ruokailuun, jotta saan lautasen kukkuralleen salaattia ja lihapullia. Jos pojat ei jaksa syödä omia annoksiaan loppuun, minä autan. Syön mieluummin 8 ruisleipää kerralla kuin suklaapatukan. En ole syönyt karkkia 22 vuoteen. Oppiiko vauva Boliviassa tykkäämään patongista? Mielenkiintoinen kokeilu tämä.

Vauva lentää hienosti, vauva rakastaa tähtikirkasta suola-aavikon yötä ja lämmintä aamuteetä tumput kädessä nautittuna. Vauva ihailee loputonta valkeaa horisonttia. Vauva ei ajattele kertaakaan työasioita. No, tosiasiassa se on businessmutsi joka näin tuntee, vauva on niin sintti ettei se mitään vielä tajua, viis vauvasta mut mama tykkää 😉

Uyuni salt flats ja emäntä tossun alla 😃
Uyuni salt flats ja emäntä tossun alla 😃

Raskausviikko 14: Businessmutsi heittää vapaalle ja lähtee Etelä-Amerikkaan

image.jpegOlemme käyneet ensimmäisessä ultraäänessä ja vauva siellä mahassa nyt oikeasti on. Voi perkele! Miten se on mahdollista että tuo minialienin näköinen kaveri ultratulosteessa on nyt yhtä paljon mun mahan sisällä kuin se oikea alien, tuleeko se pian mun navasta ulos???

Olemme kertoneet vauvasta nyt minun ja emännän vanhemmille. Peli on avattu. Emme ole enää ihan salaa raskaana. Tiedon piilotteleminen heiltä tuntui valehtelemiselta. Olemme kuitenkin vannottaneet heille, että asiasta ei kerrota eteenpäin, ei edes tädeille tai serkuille. Haluamme kertoa itse kun kohtaamme ihmisiä.

Yksi syy vanhemmille kertomiseen on kesäloman alkaminen. Haluamme lähteä lomalle siltä osin kevyemmin mielin, että aivan salaa ei tarvitsisi enää olla paksuna.

Koko kevät ja alkukesäkin on ollut töissä aivan yhtä kiireistä kuin asianajoalalla aina, eli yhtä helvettiä. And I’m loving it. En voi sietää yhtään paasaajaa, jonka mielestä työstressi tappaa lapseni. Miten niin? Ja mitä sitten? Aivan kuin tässä olisi lainkaan puitteissa hirveästi vaihtoehtoja käytettävissä, eli äitiysvapaaoikeus alkaa 30 arkipäivää ennen laskettua aikaa, niin se edeltävä satamiljoonaa kuukautta on pakkokin käydä töissä, puhumattakaan siitä että tulisin hulluksi jos en kävisi. Ja juu, minä en ole se mutsi joka jää erityisäitiysvapaalle tai saikulle puolivälissä. Ipanan on paras saada hyvä käsitys jo maha-aikana siitä, mitä tämän perheen arki on. Yes I’m a bad mother, what are you going to do about it?!?

Mutta nyt siis businessmutsi lähtee lomalle. Tietysti Etelä-Amerikkaan. Koska sinne olen aina halunnut, ja nyt on ikään kuin ”viimeinen mahdollisuus”, lähinnä siis kahdestaan. Ipanan kanssa matkataan kyllä sitten kolmistaan, mutta Etelä-Amerikkaa haluan nuuhkia ensin kaksin.

Teemme noin 20 matkaa vuodessa puolison kanssa, joista yleensä noin 10 on ulkomaille sellaiseen maahan, jossa emme ole koskaan aiemmin olleet, ja noin viisi tuttuihin ulkomaan kohteisiin kuten Tallinnaan ja Tukholmaan ja Lontooseen, ja noin viisi puolison ystäville Ouluun / Lappeenrantaan / Turkuun… Alkuvuonna 2015 olemme käyneet Kanarialla, Taiwanissa, Lontoossa, Tallinnassa, Tukholmassa (kahdesti), Sloveniassa, Kroatiassa, Italiassa (kahdesti), Serbiassa ja Maltalla. Vauva on ollut tähän mennessä mukana siis Maltalla, Serbiassa, Italiassa ja Ruotsissa. Nyt on aika pistää isompaa vaihdetta kehiin.

Lennämme Argentiinaan, ja otamme haltuun Iguazun putoukset patikoiden koko päivän (upeat!!!), sekä Buenos Airesin, ja ehdimme tällä viikolla jo Boliviaan saakka. Me ei yleensä kauaa haluta vanheta samassa paikassa.

Neuvolan tätien mukaan matkustaminen maihin, joissa voi saada vaikka rajun vatsataudin, ei ole suotavaa, ja odottajan rokottaminen on hankalaa.

Ja höpönpöppö sanon minä. Antaa palaa.

Vauva lensi mainiosti (ei, ei turvotuksia tai muuta, en edes tiedä miksi lentäminen voisi olla tuskaa), ja vauva matkustaa mainiosti. Onneksi olen matkannut niin paljon, että rokotukset on ennestään, puoliso joutuu ottamaan keltakuumerokotuksen mutta minulla on se jo. Tosin riskiarvion perusteella se olisi ehkä tuikattu minuun joka tapauksessa, en osaa sanoa. Raskaana olevan rokottamisesta (kuten mistään muistakaan lääkkeistä) ei ole ”riittävää tutkimustietoa”. Varmuudeksi siis odottajat välttävät matkustamista, rokotuksia ja lääkkeitä. Minä taas matkustan pää kolmantena jalkana ja lääkkeisiin en koskisi muutenkaan.

Summa summarum, vauva likes travelling, you go ahead girls and travel! Odottava businessmutsi voi mahdottoman hyvin kun mieli lepää ja maisema vaihtuu, kannustan muitakin matkaan samasta syystä!

Raskausviikko 13: Miten lesboparin lapsia tehdään?

Tällä viikolla käymme jälleen salaa neuvolassa, edelleenkään businessmutsin työpaikalla kukaan ei tiedä keitinliemessä marinoituvasta ipanasta, eikä kyllä oikein kukaan muukaan. Veljenvaimolle olen kärähtänyt aivan heti alkuraskaudesta kun olimme Pajulahdessa 5 urheilukertaa / päivässä -tyyppisellä rääkkileirillä, ja ohjaaja kertoi vasta inbody-mittaustilanteessa, että mittaukseen ei saa tulla, jos on sydämentahdistin tai on raskaana. No, eihän tuo veljenvaimo tyhmä ole, hieman tahdittomasti ehkä vedetty ohjaajan osalta tosin…

Mutta tarkoitus ei siis ollut kirjoittaa siitä miten ollaan salaa raskaana, vaan siitä miten tullaan salaa raskaaksi. Lesbosuhteessa.

Kävimme emännän kanssa ensin Sateenkaariperheet ry:n perhevalmennuksessa, joka oli toki mainio. Joskin kun huomioidaan, että kuulijakunnasta 95 % oli akkapareja, niin apilaparien asiat korostui ehkä vähän liikaakin tuolla. Nonetheless, olen koko elämäni ajatellut, että ipanat tulee hakemuksen perusteella jostain todennäköisesti kolmannesta maasta, eikä minulla ole koskaan ollut mitään halua työstää itse ipanaa. Mun geeneissä ei ole mitään niin ihmeellistä, että ne pitäisi siirtää eteenpäin.

Nopeat kolme puhelinsoittoa Helsingin kaupungin adoptioneuvontaan, Pelastakaa Lapset ry:een ja Interpediaan osoittivat, että nuo adoptiosuunnitelmat oli ihan ookoo kun olin vielä avioliitossa miehen kanssa, mutta nyt kun puoliso ja ennen kaikkea puolison sukupuoli onkin vaihtunut, niin ne suunnitelmat saakin sitten hylätä. Pelastakaa Lapset ry:ssä taisin jopa kokea elämäni ensimmäisen kerran syrjintää kun joku kukkahattutäti heiltä ilmoitti, että eihän se nyt käy päinsä koska pitäähän lapsella olla isä. Että sellasta humppaa siellä. Voin kertoa, että kaikki ne lukuista tunnit joita aikanani tein Pelastakaa Lapset ry:n vapaaehtoistöissä alkoi sillä hetkellä pikkasen vituttaa. No, yksittäisen virkailijan mielipidehän tuo kai vain…

Kun adoptiotie on 30 minuutissa selvitetty, jää lesboparille (minä olen kyllä biseksuaali) kaksi vaihtoehtoa: tuttu luovuttaja tai klinikalle.

Me kokeilimme molempia.

Tutun luovuttajan kanssa suhteen on paras olla hyvä, ja on syytä laatia hyvin tarkka sopimus siitä, mitä osapuolet järjestelyllä ymmärtävät. Muuten tulee ongelmia. Ja ongelmia voi tulla muutenkin, koska mikään sopimus ei tietenkään ole pätevä, vaikka businessmutsi kuinka toisin toivoisi. Tutun luovuttajan kanssa etuina on kuitenkin edukkuus, joustavat aikataulut ja se, että tietää mitä saa.

Jälkeenpäin kuitenkin ilmeni, että nämä muutamat yritykset eivät olisi voineetkaan tuottaa tulosta kotioloissa meillä, koska tarvitsin hieman tukea ovulaatioon.

Klinikalla (Fertinova) oli vähän rahastuksen makua, meitä kohdeltiin kuin lapsetonta heteroparia ja tehtiin kaiken maailman kivuliaita ja sanalla sanoen turhia munatorvien aukiolotutkimuksia, vaikka tosiasiassa lapsettomuuden syy on melko selvä: akkaparilla vaan ei ole siittiöitä, woops! No, tulipahan putket huuhdeltua.

Kolmannella inseminaatioyrityksellä ja munasolun irrotuspiikin jälkeen emäntä sitten kävi ostamassa raskaustestejä marketista ja pissin niin hailakat kaksi viivaa tikkuun, että ei me ymmärretty edes mistä oli kysymys. Kun pari päivää myöhemmin viiva oli tummempi, alkoi lesboparille valjeta, että ahaaaa! Näin niitä lapsia tehdään! Ja täysi paniikki tietysti päälle, että mitäs me nyt ollaan menty tekemään ja koko oma elämä loppuu yhdeksän kuukauden päästä. No vitsit vitsinä, koko prosessiin meni ehkä 12-16 kuukautta ja noin 5.000 euroa rahaa. Eikä edes vielä menty niihin kalliisiin hoitoihin vaan ihan inseminaatiolla.

Lesbopari tekee siis lapsia lainaamalla siemeniä joko ystävältä esimerkiksi termosmukiin, tai sitten ostamalla niitä noin 275 euroa / laaki klinkalta (+toimenpidemaksut noin 500 euroa / laaki).

Annan mielelläni lisätietoja. Hieman erilainen startti raskaudelle, hieman erilainen raskaus, hieman erilaista rakkautta 😉

Raskausviikko 12: Pahoinvointi katoaa yhdessä yössä, jes, nyt voi taas juoda litratolkulla kahvia töissä!

Älä juo kahvia.

Älä syö maksaa.

Älä syö salaattia ellet tiedä miten hyvin se on pesty.

Älä syö raakaa kalaa.

Älä syö merilevää.

Älä etenkään syö sushia, koska siinä on raakaa kalaa ja merilevää.

*mums mums mums mums*

Ja taas se on maailman paskin mutsi liikenteessä, emäntä yhyttää minut kyökistä suu täynnä maksamakkaraa ja kahvikuppi kädessä. Olen jälleen pilannut lapseni. Kyllä taas neuvolan kukkahattutädit saa paheksunnan aihetta…

Ensimmäisen 12 viikkoa olen voinut aavistuksen huonosti. Kuten jo aiemmin kuvailin, saattoi päivä oikeudessa alkaa oksentamalla kodin/oikeustalon wc:ssä. Tämä ei ole ollut välttämättä aina aamupahoinvointia, joskaan ei myöskään jatkuvaa pahaa oloa; aiemminkin kysymys on ollut siitä, että hetkittäin tulee tunnin jaksoja kun vain ellottaa. Tiedätkö sen tunteen, kun luet liian kauan hyvää kirjaa bussin viimeisellä rivillä, ja sitten onkin enemmän tai vähemmän etova olo ja kaduttaa ettet katsonut tietä? No tällainen kai parhaiten kuvaisi tuota oloa. Ei se kivaa ole, mutta en kyllä siihen kuollutkaan. Mutta haistakaa nyt vittu ne joiden mielestä raskausaika on yhtä kukkeaa uhkeutta. Ymmärrän nyt miksi heteroille on keksitty ehkäisy, eihän tätä pirukaan viitsisi yhdeksäätoista kertaa elämänsä aikana…

Pahaa oloa helpottaa ainoastaan liikunta. Mitä lujempaa juoksen juoksumatolla, sen vähemmän ehdin ajatella ellotusta. Mutta kukkahattutätien mielestä liikuntakin on joko lopetettava tai sitä on kevennettävä. Arvatkaa tottelenko. Hyvä kanssasisar, mene vaan sinne juoksumatolle, jaksat raskausajan paremmin, jaksat synnytyksen paremmin, palaudut nopeammin, ja ennen kaikkea: voit itsesi kanssa helkkarin paljon paremmin kuin jos makaat sohvalla sipsipussi kädessä yhdeksän kuukautta. Mutta tästä aiheesta lisää myöhemmin.

Tähän mennessä olen siis nukkunut omena tyynyn vieressä, jotta saan aamulla itseni ylös sängystä. Olen muutenkin syönyt melkein pelkästään omenoita, tai oikeastaan mitä tahansa kylmiä hedelmiä, mutta mieluiten toki omenoita… Okei, valettahan tämä on toki kaikki tyynni, syön aina ja alati kuin pieni possu, koska ruokahaluani ei vie mikään (meillä 10 litran perunalaatikko häviää illan aikana kokonaan), mutta kenties osa ruoista on korvaantunut omenoilla (useilla päivässä). Jokin kropassa on sanonut, että nyt syödään tyttö omppuja välillä!

Mutta nyt siis 12 viikolla kaikki paha olo häviää kuin Harry Potterin sauvasta (härskiä!). Ja sitten alkaakin taas upota sapuskaa. Mitä kielletympää, sen parempi. Syön asiakaslounaalla raakaa kalaa, ja kotona maksamakkaraa. Kahvin haju ei enää ällötä töissä, joten juon sitä kuusi sangollista päivässä, aaaaaahhhh! Kylläpäs on syntisen hyvää.

Maksaa ei saisi syödä, koska A-vitamiini voi vaurioittaa lapsen näköä. Kahvia ei saisi juoda kuin noin 1,2 desilitraa pari, maksimissaan kolme kertaa päivässä, koska se lisää keskenmenon riskiä.

Lapseni on siis sokea ja tulossa aivan pian ulos minusta. Mutta kun minä olen sitä mieltä, että tänä päivänä meille businessmutseille ja muille touhottajille lapsi on yksi helvetin projekti, ja sitä valmistellaan niin pieteetillä ja ulostultuaan passataan paskaan saakka, että kaikki järki on hävinnyt jonnekin menneille vuosikymmenille. Minä olen sitä mieltä, että jos ylitän päivittäisin maksamakkara-annokseni, muksu kyllä näkee syntyessään, kunhan pitää kohtuuden kaikessa vouhotuksessa ja toisaalta määrissä. Minä olen sitä mieltä, että lapsi kyllä pysyy mahassa vaikka juon kahvia, synnytetäänhän muualla maailmassa lapsia kahvin voimin ja ennen Suomessakin ilman että edes tiedettiin, että kahvilla voisi olla haittavaikutuksia. Pelkästään se, että Suomessa neuvoloissa kielletään raaka kala odottavilta, mutta Ruotsissa se sallitaan, saa minut vahvasti epäilemään ruokasuositusten tarpeellisuutta ainakaan näin tarkkoina. Kohtuus kaikessa.

Mutta mitä lieveilmiöitä nämä ruokasuositukset sitten aiheuttavat? Väittäisin, että aiemminkin helvetin tuomitsevia kanssamutseja, ja muitakin eläväisiä, ja sitä kautta tällaisia huonoa omaatuntoa potevia odottajia. Nimittäin kaikilla, aivan kaikilla, on mielipide näistä asioista, ja siinä vaiheessa kun olet paksuna, olet vapaata riistaa arvostelulle. ”Miten sä VOIT tehdä noita suoria vatsalihaksia, ne on kiellettyjä!”, ”Miten sä VOIT syödä tuota maksaa ravintolassa kun sehän on ihan tosi kielletty!”. Kyllä voin. Olen paha mutsi. Mutta tää on mun valinta. Toiset vetää tuolla herskaa ja poikii. Toiset vetää pelkkää vegaanista lähiluomuruokaa ja poikii. Mä vedän jotain siltä väliltä, ja aika kesyä kai se on lopulta ottaa yks viiva maksamakkaraa. Mutta sillon kun on maha pystyssä, kanssaeläjillä saa yhtäkkiä olla mielipiteitä. Ja syyllistyn siihen ilman muuta itsekin. Tuomitsen joka ikisen nistiäidin ja joka ikisen vihernillittäjän, joka kehtaa nyrpistää mulle nenäänsä. Mutta ehkä tästä voisi ottaa jokainen vähän opikseen ja muistaa, että samanlainen taapero siellä rattaissa jokeltaa kun yhdeksän kuukautta tulee täyteen, että kannattiko lopulta olla niin voimakkaasti puolesta tai vastaan. Ehkä odottajilla olisi henkisesti helpompaa jos tuomitsijoita olisi hieman vähemmän?

Nyt lähden keittämään kahvia. Toivottavasti joku tuomitsee mut siitä tän blogin kommenttiboksissa 🙂

Raskausviikko 11: Ei alkoholia paksuna, so what?

Tällä viikolla vaimollani on syntymäpäivä. Juhlistamme sitä seitsemän ruokalajin illallisella Farangissa. Rakastamme thairuokaa ja ilmeisesti masussa kehitteillä oleva ipanakin alkaa pian mieltyä syömieni ruokien makuun, siispä lapsemme tulee elämään silkalla chillillä ja olen jälleen maailman huonoin mutsi. Pitäisihän lapsen nyt aloittaa maidolla, perunalla ja porkkanalla, eikä millään chillillä, soosoo sanoo kukkahatttutädit (ja -sedät)!

Mutta usko pois, tämä ei ole se ihana kulinaristin blogi, jossa brassaillaan syödyillä gourmet-aterioilla ja häshtägätään paikalla olleita ihquja kavereita. Meidän kaverit haluaa nähdä meitä ilmankin tägäyksiä ja me syödään mieluummin nuhjuisessa kulmakiinalaisessa kahdeksan euron flaidlaissia kuin mennään Björkin ravintolaan. Kaikkein eniten me kuitenkin ruokitaan pimiössä valmistuvaa ipanaa kotiruoalla, siis perinteisillä perunalaatikoilla ja nakkikeitoilla (kaikkeen lisätään tietysti rutkasti chilliä).

Mutta nyt on siis syntymäpäiväviikko. On syytä juhlaan.

Vaimoni juo cockailia ja Singhaa. Minä en juo. Minä olen paksuna.

Silloin kun äitini odotti minua 1970-luvun lopulla, ei minkäänlaisia ruoka- ja juomasuosituksia edes ollut. Äiti vain ajatteli maalaisjärjellä, että viinaa ei nyt kannata ottaa. No, piloillehan minä menin kuitenkin, joten väliäkö tuolla olis ollut 😉 No leikki leikkinä. Hetkittäin kaipaan noita aikoja kun suosituksia ei ollut. Kaikilla on nimittäin niin helvetisti mielipiteitä tästä kaikesta, ruoasta, liikunnasta, juomasta, et saa tehdä niin tai pilaat lapsen, et saa tehdä näin tai pilaat lapsen.

Itse olen ajatellut, että nuuskaa ja viinaa en ota kun odotan. Vaikka sellaisetkin äidit saa lapsia jotka ottaa, niin ehkä nämä olisi ne helpoimmat kehitysvammat ehkäistä ihan itse. Siihen en usko, että saisin juoksumatolla ipanan menemään kesken tai maksamakkaraa syömällä ipanan sokeaksi. Mutta tässä on myös oma ehdoton luonteeni taustalla osin: En oikeastaan haluaisi juoda alkoholia muutenkaan, koska haluan mieluummin olla reenikunnossa.

Eksyn silti tällä viikolla kaverinkaverin blogiin odotusajasta Islannissa, ja vaikka blogi on mainiosti kirjoitettu, tunnen oloni jälleen vaaleanpunaiseksi norsuksi posliinikaupassa; kukkahattuni on hukassa, muilla se näyttää istuvan tiukasti päässä jopa tuulessa…

Islannissa harmitellaan sitä kun alkoholia ei voi juoda raskausaikana, ja kerätään lapsen jokaiselle ensimmäiselle 18 syntymäpäivälle lahjaksi viinipulloja: http://www.salamatkustaja.com/2015/06/raskausviikko-24.html.

Itse en ymmärrä viineistä tuon taivaallista, ja en ole edes huomannut tähän mennessä alkoholilakkoani. Ainoat tilanteet, joissa olen alkoholiin edes etäisesti törmännyt, ovat olleet lähinnä kauhunsekaisia työtapahtumia, eikä niillä ole ollut mitään tekemistä oman alkoholinkaipuuni kanssa. Ensimmäisellä kerralla olin työkaverin läksiäisissä kärähtää raskaudestani, kun tarjoilija osoitti ravintolassa äärimmäisen huonoa makua ja alkoi arvostelemaan viinilasin ylle diskreetisti asettamaani käpälää, ”ei kaatoa minulle kiitos”. Tarjoilija nosti asiasta aivan hirveän metelin, ja ainoa mitä pystyin pohtimaan oli, että miltä olisi parantuvan alkoholistin mielessä tuntunut tuolla hetkellä. Onneksi kukaan ei lopulta ihmetellyt yhtään kun selitin, että olen menossa vielä illemmalla reenaamaan. Mutta miksi helvetissä tällaista pitää joutua selittämään. Suomalaiset on viinapersoa kansaa.

Toisella kerralla alkoholiin sekaantui taas tuskaa, koska businessmutsi ei todellakaan aio kertoa raskaudestaan työpaikalla, mutta alkoholia on väen väkisin tarjolla jos jonkin kaupan closingin yhteydessä töissä. Olen välttynyt näiltä lasillisilta ottamalla lasin, mutta olemalla juomatta sitä. Typerää. Olen toki saanut vaihtokaveriltani, joka on siis samoilla viikoilla paksuna, jos jonkinlaisia ohjeita siihen miten tiettyjen antibioottien mainitseminen tekisi itsestäänselväksi sen, miksi en juo. Mutta en halua lähteä tällaiseenkaan valehtelemiseen. Niinpä tein tällä kertaa vielä pelkurimaisemman päätöksen: Jätin firman kesäpäivät kokonaan väliin, koska tiesin, että alkoholin nauttiminen tulisi kesäpäivillä olemaan lähes yhtä pakollista kuin mahassani olevan ipananalun napanuora.

Puolison syntymäpäiväjuhlilla fiiniäkin fiinimmässä ravintolassa en kaipaa yhtään alkoholia. Singhaa on juotu Thaimaassa riittämiin jo aiemmin, ja tullaan juomaan jatkossakin, muttei paksuna. En kaipaa alkoholitonta viiniä tai kaljaa, juon kaljaa äärimmäisen harvoin äärimmäisen kovassa humaltumistarkoituksessa, en sen maun takia.

Emme ole varsinaisesti sopineet puolison kanssa, että hänkään ei joisi koko raskausaikana, koska se tuntuisi ankaralta. Kuitenkin näyttää siltä, että puolison alkoholinkaipuu on raskausaikana vielä vähempi kuin aiemmin, eli ratkaisu viinattomasta taloudesta syntyy itsestään.

Jos ipana saa elää ja olla, me ostamme sille aikanaan syntymäpäivälahjaksi haleja ja pusuja, emme viinipulloja. Murrosiässä se varmaan arvostaa tätä panosta tosi helvetin paljon, mutta maailman huonointa businessmutsia ei kiinnosta 😉

Raskausviikko 10: Kukkahattutätejä neuvolassa

Woopdiduu, ensimmäiseen neuvolaan! Puoliso on jo kesälomalla, mutta minä merkitsen neuvolakäynnin hyvin varovaisesti Outlook-kalenteriini ”yksityismenoksi”, ettei kukaan töissä huomaa minne olen menossa. Asianajajana työni on itsenäistä, joten kukaan ei kysy missä olen ollut aamulla.

Neuvolantäti selittää, että hänellä on ollut paljon nais- ja miespareja vastaanotolla aiemminkin, mutta silti täti tuntuu olevan jotenkin vaivaantunut. Koen tarvetta helpottaa hänen vaivaantumistaan, mutta se on vaikeaa. Olemme täysin eri ikäpolvea, ja hyvin pian sanaharkassa siitä, onko tytöillä ”nukkegeeni” ja pojilla ”pikkuautogeeni”. Näen punaista, miten neuvolassa voidaan selittää tällaista?

Neuvolantäti kysyy minulta olenko jo voinut päätellä masuni muodosta tai tuntumasta, onko kyseessä tyttö vai poika. En ole uskoa korviani. En ensinnäkään näe kysymyksen tarkoitusperää ollenkaan, sama kai se mitä haarusvälistä löytyy kunhan ipana on terve. Ja onko neuvolan tarkoitus tosiaan tarjota neuvoja siihen, miten voodoo-poppaskonstein määritellään mahan muodon perusteella onko syntyvä lapsi tyttö vai poika vai dinosaurus? Huhheijaa.

Seuraava neuvolakäynti varataan onneksi toiselle neuvolantädille. Miksi ne ylipäätään on tätejä kaikki, missä on neuvolansedät?

Koska kuitenkin olen edellisen perusteella maailman huonoin äiti ja kaikki internet-lähteet joihin tutustun toistavat samaa kukkahattutätimenoa kuin neuvolassa, palaan neuvolan jälkeen töihin ja laadin kirjelmiä ja puhun puheluita ja vastaan samalla 30 eri sähköpostiin ja unohdan onneksi tunnissa edes käyneeni neuvolassa.

Työnteko pelastaa tälläkin viikolla muun maailman tältä huonolta businessmutsilta, ja voin jatkaa koneeni takomista työhuoneeni rauhassa. Illalla käyn vetämässä spinniä kahdensadan sykkeellä ja vannon etten kerro asiasta neuvolassa. Spinnin jälkeen syön taas maksamakkaraa, tuo ihana kielletty herkku joka pilaa vauvani ja jäädyttää helvetinkin…

Raskausviikko 9: Salaa raskaana

Toimin asianajajana suuressa asianajotoimistossa ja tulonmuodostukseni perustuu hyvin pitkälti siihen työmäärään, jonka kunakin päivänä itse suoritan. Jos osakkaat päättäisivät, että minulle ei ohjata enää töitä, voisin yhtä hyvin irtisanoutua. Siksi olen salaa raskaana enkä kerro asiasta töissä ennen kuin mahani paljastaa minut.

Itsekästä? Kenties. Mutta meidän alallamme naiset ovat muutenkin harvinaisempia kuin miehet, ja perheelliset naiset lähes mahdottomuus. Kollegani jäävät vuoronperää isyyslomalle, mutta en muista yhdenkään muun asemassani olevan lakimiehen tulleen raskaaksi, en meillä, enkä edellisessä toimistossani. Ja kysymys ei ole ainoastaan siitä, että kollegani ja minä olisimme uramme alkuvaiheessa tai vasta valmistumassa; olen 35-vuotias ja olen ollut alalla lähes 10 vuotta. Mutta meidän alalla helposti urakehitys tyssää kuin seinään kun vie raskaustodistuksen työnantajalle. Niin se vain on.

Ja näin sen ei pitäisi olla. Haluan, ettei perheen perustaminen ole mikään poikkeus vaan elämä jatkuu töissäkin, business as usual. Siksi en kerro työkavereille tälläkään viikolla, että olen taas voinut aamulla pahoin, enkä kerro, että käytävillä leijaileva kahvinhaju ällöttää minua. Aiemmin olen huolissani siitä miten nyt pysyn hereillä koneella kun tavanomaiset yhdeksän jättikuppia kahvia päivässä eivät maistu ollenkaan.

Olen salaa raskaana myös vapaa-ajalla. Katson televisiosta järkyttävän huonoa ohjelmaa nimeltä ”Salaa raskaana” ja nauran ohjelman säälittävyydelle, mutta samalla en voi olla myöntämättä, että selitykset ruudussa tuntuvat tutuilta.

Emme kerro raskaudesta puolison kanssa kovinkaan monelle. Ilmenee, että vaihtokaverillani on lähes sama laskettu aika kuin minulla, ja joukkuekaverilla on samoja vastoinkäymisiä kuin meilläkin aiemmin. Vertaistuki on tärkeää, mutta olemme päättäneet eukon kanssa kertoa asiasta sitä mukaa kun tapaamme ihmisiä ja sitä mukaa kun kertominen tuntuu luontevalta.

Samaan aikaan olen raivoissani siitä, että joidenkin kukkahattutätien mielestä ensimmäisen 12 raskausviikon aikana kertomisesta tulisi pidättäytyä, koska vauva saattaa mennä kesken. Minusta tällainen hössötys on järkyttävää paskaa. Minkä ihmeen takia meidän tulisi varoa sitä, pettyvätkö isovanhuskokelaat mahdollisesta keskenmenosta, tai vielä kamalampaa, ajatella sitä miten hirvittävä asia olisi jos kaikille olisi jo kerrottu raskaudesta ja raskaus ei jatkuisikaan. Mitä hittoa? Aivan kuin keskenmeno olisi jotenkin odottavan äidin vika, tai jotenkin häpeällinen asia. Ylipäätään koko keskenmenoasia on hyvin vähän puhuttu aihe ja silti niin kovin yleinen tapahtuma.  Jos olemme kertoneet puolison kanssa ystäville vauvantekoyritysten vaikeudesta ja raskaaksi tulemisesta, niin yhtä lailla haluamme jakaa ilon ja surun silloinkin jos lapsi menisi kesken. Keskenmenossa ei ole mitään hävettävää.

Olemme osin ajatelleet, että vauvasta kerrotaan, jos joku asiasta kysyy. Osittain tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että asian salaaminen esimerkiksi työpaikalla tilanteessa jossa kaikki muut jo tietäisivät asiasta, olisi hankalaa.

Erittäin harva kuitenkaan edes oivaltaa tai uskaltaa kysyä vauvasta, vaikka moni tietää vauvayrityksistä. Aivan viimeiseksi asiasta kysyisivät sellaiset, joilla ei ole aavistustakaan asiasta. Ja tosiasiassa sellaisia on paljon. Vaikka olemme lapseton pari, joka on aivan hiljan mennyt naimisiin, ja on parhaassa lapsentekoiässä, ei kukaan osaa ajatella, että verkkokaupasta olisi tilattu tähän osoitteeseen vauvansiemeniä. Tilanne olisi aivan toinen jos olisimme heteropari.

Viikko jatkuu töissä normaalisti. Aamulla puklut ja illalla stressi. Alkuviikolla lennän Tukholmaan kolmeen asiakastapaamiseen ja loppuviikolla yritän sammutella asiakkaiden tulipaloja, koska ennen lähestyviä kesälomia kaikki haluavat pöydän tyhjäksi (lue: asiat siirretään asianajajan pöydälle). Kuka tässä ehtii mitään raskautta ajattelemaan.

Raskausviikko 8: Nyt riitti kukkahattutätien raskausblogit

Olen kahdeksannella viikolla raskaana ja kypsyn totaalisesti kaikkeen netissä olevaan väärään tai värittyneeseen informaatioon raskauteen liittyen. Päätän perustaa oman blogin.

Muutamaa viikkoa aiemmin tulin töistä kiireisen työpäivän jälkeen, ja vaimo oli käynyt ostamassa raskaustestejä marketista, vaikka mahaa juili siihen malliin että menkat on alkamassa taas. Tikkuun tuli kuitenkin kaksi viivaa. Kaksi haljua viivaa.

Mikään ei muuttunut elämässä. Totta kai uutinen oli odotettu, olimme yrittäneet vauvaa jo pitkään, mutta työt eivät odota. Ne on tehtävä. Netistä luin tällä erittäin hektisellä oikeudenkäyntiviikolla, että ”muista rauhoittua tuleva äiti, nyt keskenmenon riski on suuri, kuuntele kehoasi, jaadi jaadi jaa”. Kuka helvetti pystyy tai edes haluaa tässä vaiheessa keskeyttää kaiken ja ryhtyä makaamaan sohvalla? Työnantaja antaisi kenkää ja nauraisi, jos ilmoittaisit, että nyt minun pitää hieman rauhoittua, että nyt en mene oikeudenkäyntiin.

Tervehdys, oi kukkahattutäti! Koska en edes lain mukaan voi lopettaa työntekoa ja noudattaa rauhoittumisneuvoasi (tässä vaiheessa tai muussakaan vaiheessa raskautta), seuraava on todellinen kuvaus raskausviikostani, eikä mikään kaunisteltu kukkahattutätiversio.

Raskausviikkoni 8 alkaa kolmipäiväisellä oikeudenkäynnillä. Olen ollut kolmisen viikkoa todella pahassa flunssassa, koska vastustuskykyni on ilmeisesti raskauden takia alentunut, mutta oikeuteen on mentävä. Aloitan jokaisen oikeudenkäyntipäivän oksentamalla. Tämä on kai sitä paljon puhuttua aamupahoinvointia, mutta mitäpä näistä; se on vain puklua, ja tuomari ei odota. Kukaan ei ole kuollut. Uutta elämää tässä pukerretaan. Kuka käski ostaa spermaa pankista, omapa oli valintani. Oikeudenkäynti menee loistavasti, ja kukaan ei huomaa pukluvanaa odottavan äidin suupielessä.

Iltaisin menen jumppaan. Joka päivä. Koska se vie pahoinvoinnin pois. Ja koska en osaa muuta, olen tehnyt tätä 23 vuotta. Myönnytyksenä kukkahattutädeille pidän taukoa jenkkifudiksesta ja koripallosta, mutta mikään muu ei muutu. Vauva saa oppia hyppimään pienestä pitäen.

Ravintolassa syön businesslounaalla raakaa kalaa, mikä on tietysti kukkahattutätien mukaan kiellettyä, ja kotona maksamakkaraa. Jos pitää kohtuuden kaikessa, niin vauvan lisäksi äiti pysyy tyytyväisenä. Kai silläkin on jotain painoarvoa tässä touhussa?