Raskausviikko 17: Businessmutsi kapuaa 4,2 kilometriin vauva masussa

---

Tällä viikolla me ollaan Perussa ja tehdään Inca Trail -vaellus Machu Picchulle ja käydään Uruguyayssa. Vauva osoittautuu hyväksi trekkaajaksi.

Inca Trail on muinainen pyhiinvaellusreitti, jota pitkin vaeltaen inkat todistivat uskoaan itselleen ja jumalille. Reitin pituus on noin 82 kilometriä ja vaikka vieressä kulkisi helppo reitti suoraan pyhään kaupunkiin, ei uskoa tietenkään todisteta menemällä helppoa reittiä. Ensinmäisen vaelluspäivän pitäisi olla helpoin ”harjoittelupäivä”, mutta jo ensimmäisenä päivänä mietin miksi täällä pitää kiivetä rappusia kahdeksan tuntia vauva mahassa kun en ole edes missään uskossa jota todistella.

Reitti on haastava, en ole perehtynyt sen profiiliin etukäteen koska olen hyvässä peruskunnossa ja uskon pärjääväni. Ensimmäisenä päivänä kuulen, että reitin vaikeus on kai 4/5 ja usko hyvään peruskuntoon alkaa horjua kun tuntuu että kipuaminen 1,5 tunnin siivuissakin on ihan liikaa, portaat ei vaan lopu ikinä. Menemme oppaan perässä koko 15 hengen ryhmä, oppaan vauhti on vähän samanlainen kun aikoinaan Nepalissa vastaavalla, hirveällä kyydillä ylös muutamia kymmeniä metrejä ja sitten levätään ja kauan puuskuttaen. Ahdistaa. Jenkkifudiksessa on tottunut spurtteihin ja intervalleihin, mutta viime aikoina urheilu on ollut erilaista, spinniä ja steppiä ja lenkkiä ja pumppia. Tästäkö tämän kaiken vittumaisuus? Olemme eukon kanssa kyllä aina ensimmäisinä huipuilla, ja pian alkaa selvitä, että jenkit on todella huonossa kunnossa ja treenanneet tähän käyttämällä kotona koiraa korttelin ympäri. Miten pahalta tää mahtaa niistä tuntua?

Inca Traililla yövytään kolme yötä telttamajoituksessa ja kaikilla leireillä ei ole suihkuja. Meillä on kantajat kyllä ja ruokaa tekevät omat kokit, on tämä ihan luksusta siinä mielessä. Yön kapuaminen saatetaan aloittaa klo 03. Kapuaminen on kamalaa, mutta se fiilis kun pääset leiriin ja näet omat lilat teltat ja pääset uittamaan kinttuja lähteessä ja juomaan kokateetä. Se on aivan mahtava. Kyllä, tämä on jatkuvaa itsensä ylittämistä. Älä tule tänne jos olet toista mieltä, täällä ei pärjää ellei ole hullu.

Maisemat on aivan upeat. Alan päästä euforiseen tilaan. Ensimmäinen ”harjoittelupäivä” on melkein pahin, koska sitä markkinoidaan niin helppona, ja se ei olekaan sitä. Muihin päiviin osaa jo suhtautua sellaisina kuin ne ovat, ja mikä ihmeellisintä, löydämme oman rytmin eli meidät päästetään menemään omaan tahtiin ja tallaamme tasaisen tappavasti ilman rykimisiä ja ilman pitkiä taukoja. Se helpottaa. Oppaan rytmissä meneminen oli vaikeinta. Omassa rytmissä ei kapuaminen vituta ihan niin paljon 😂

Kolmantena päivänä kavutaan Dead Woman’s Pass, eli noin viisi tuntia pystysuoraa ylämäkeä 4,2 kilometriin, ja siitä noin kolme tuntia alas leiriin. Nimityksen tausta käy nopeasti selväksi. Tännehän voi kuukahtaa.

Älkää huoliko. Vauva voi hyvin. Se ottaa happensa, vaikka ilmanala on ohut ja hengästyttää. Keskustelin tästä lääkärin kanssa (jälkikäteen) ja asiaa oli tutkittukin. Vauva voi kiivetä näillä korkeuksilla mainiosti.

Meidän viisi tuntia kiipeämistä kutistuu noin kolmeen, ja juoksemme alas leiriin reilussa tunnissa. Otamme kiinni jatkuvasti edellä olleet norjalaiset ja olemme ensimmäisiä leirissä. Entäs ne jenkit? He tulevat neljä tuntia meidän jälkeemme leiriin. Kalpeita on naamat. Kannattaisiko ehkä urheilla muutenkin kuin kerran vuodessa uudenvuodenlupauksena. Ei käy kateeksi kyllä, melkein säälin heitä kun en tiedä onko heillä ollut vaikka suuri väärinymmärrys reitin vaikeuden suhteen.

Inca Traililla ruoka loppuu kesken. Minulla on hypoglykemia eli insuliinin ylieritys, jos en syö kahden tunnin välein proteiinia ja pitkäkestoisia hiilareita, verensokeri laskee alle neljän (pahimmillaan 2,3) ja alan vittumaiseksi akaksi. Tämä ei yhdisty kovin hyvin sen kanssa, että ruoka loppuu kesken viidakossa…

Olen aavistellut, että ruokaa saattaa olla matkalla liian vähän minulle ja vauvalle. Tai siis minulle, vauva mahassa ei ole mielestäni kasvattanut energiantarvetta juurikaan. Olemme ostaneet mukaan valtavan säkillisen omenia, myslipatukoita ja pari beef jerkyä. Eväät on syöty toisena päivänä. Meillä on mukana useitakin kokkeja, ja saamme järjestäjän puolesta aamiaisen, lounaan ja illallisen. Mutta aamiainen on joko vähän munia ja teetä, tai vähän leipää ja teetä, lounas tarjoillaan valmiiksi annosteltuina pieninä määrinä ja samoin illallinen. Keskellä pöytää korissa saattaa olla leipää, mutta niistä taistelee 15 henkeä, minä ja isot jenkit. Jatkuvasti jää nälkä ja se alkaa ahdistaa.

Jos syön makean myslipatukan evääksi rinteessä, se nostaa verensokeria hetkeksi ja jaksan kiivetä taas 30 minuuttia. Mutta sitä seuraa insuliinin ylieritys, joka vie verensokerin vielä lähtötasoakin alemmas.

Alan varastaa ruokaa. Tajuan, että en voi olla yhteispöydässä kaino suomalainen tai kuolen nälkään. Otan kerralla viisi leipää, etteivät ne lopu kesken, ja teen aamupalalta eväät päivän retkelle. Ruoka on ravinneköyhää, valkoista höttöleipää, mutta sitä se on ollut kaikkialla Etelä-Amerikassa. Ruokaa hamstraamalla selviän pyhään kaupunkiin vauvan kanssa.

Machu Picchu on kaiken sen kapuamisen väärti. Älkää kisasiskot jättäkö tätä väliin vain koska tuli ipana. Tuokaa ipanakin tänne. Maailma on liian ihana sohvalla makaamiseen.

Viimeisenä päivänä matkaseuralaisille ilmenee, että olen raskaana. Saan kamalasti kehuja ja ihmettelyä osakseni, ja olisi väärin sanoa, etteivätkö ne tee minua ylpeäksi.

Oliko vauvan kanssa kiipeäminen vaikeaa? Ei ollut. Vauva voi hyvin. Vain mutsilla oli nälkä ja välillä väsy. Vauva nautti kyydistään omassa poreammeessaan. Vauva nukkui hienosti teltassa ja peseytyi babywipeseilla kun ei ollut suihkua. Matkan hankalin koetus oli Dead Woman’s Pass ja piilareiden laittaminen pimeässä teltassa ilman peiliä. Matkan helpoin koetus oli vauva.

Nyt vielä Boliviaan, Argentiinaan ja Uruguayhun.

Raskausviikko 16: Vedän masua sisään reissukuvissa ettei duunikaverit Facebookissa arvaa että olen raskaana

Raskausviikolla 16 eli 16. raskausviikolla (15+0 – 15+6) sikiö on 1/4 jauhelihapaketin kokoinen eli syyhkyt 100g ja se on noin 10cm pitkä. Jos kukkahattutätejen blogeja on uskominen, selällään ei kannata enää nukkua ja sikiön liikkeet voi tuntea. Ja höpönpöppö. Nuku miten haluat ja täällä ei ainakaan 1/4 jauhelihapaketti paljon mahaa tao, ultrassa täti ei kunnolla edes nähnyt ipanaa kun oli niin timmit vatsalihakset muka eessä, sopii yrittää takoa siellä mutta ainoa mitä tunnen masussa taitaa olla pieni pieru 😂

Meillä vaimon kanssa on vauvan työnimeksi selvästi muodostunut vauva. Miten mielikuvituksellista! Innovaatiopalkinnot tänne ja oitis!

Mutta vauva on vauva. Heti kumpikin tietää kenestä puhutaan. Jauhelihapaketista tietysti 😂 Tuntuisi ällöltä yrittää käyttää imeliä eufemismeja kuten ”salamatkustaja” tai ”nyytti”. Muutaman kerran villiinnyymme suorastaan ja kutsumme vauvaa vinkuleluksi, vain koska vatsalihaksia tehdessä se on siellä vinkuleluna. Kukkahattutädit vaviskaa…

Meillä on kyllä vauvalle nimi valmiina, tytölle tai pojalle. Toivottavasti tulee jompikumpi, odds are with us here, voisin lyödä vetoa masun muodon perusteella että tällä kertaa tulee tyttö tai poika. Rahat likoon. Kyseli ne sitä siellä neuvolassakin tosiaan, että joko masun muodon perusteella tiedätte kumpi se on. Juu tiietään, jompikumpi, aaahhhahhhaaaaa!

Tällä viikolla vauva a.k.a. vinkulelu matkustaa Boliviasta Chileen ja Atacaman autiomaahan. Vauva fillaroi aavikolla ja ui ja lentää Chileen Valparaisoon. Jauhelihaköntti businessmutsin mahassa alkaa viedä sen verran tilaa, että reissukuvissa pitää suipistaa masua. En halua että työkaverit näkee kuvista Facebookissa, että paksuna ollaan…

Kyllä, kuvassa on kokateetä. Ei, se ei ole sama kuin kokaiini.

Terkkuja maailmalta raskaat kisasiskoni, älkää jääkö sohvalle makaamaan kun kaksi viivaa ilmestyy tikkuun!

Raskausviikko 15: Maailman huonoin äiti vie sikiönsä Bolivian suola-aavikolle

Mistä niitä pieniä raskaana olevia naisia tulee, joilla on sievä ja siro ja selvärajainen, söpön lutunen raskausmasu? No ei ainakaan sieltä mistä minä olen peräisin, grumpy cat says ”I hate them!”

Minä aion bulkata kunnon kessin niin etten mahdu ovista sisään. Neuvolantädit saa huudella rauhassa että nyt on tullut vähän tuota painoa, ei kai tässä voi liikaa painetta ottaa painosta kun sitä kertyy jokaiselle just sen verran kun kertyy! Ensimmäinen hakuosuma jonka googlella saa raskautta googlaamalla on ”raskaus ja painonnousu”, kaiken maailman vauva.fi -sivustot on täynnä painostaan huolestuneita mammoja jotka kyselee että paljon teillä oli lisää painoa viikolla 15… Ihan sama, mama! Siellä sivustolla varmasti moni tilittää että kiloakaan ei tullut ennen 20. raskausviikkoa, mutta älä lue sitä tekstiä, sulla on tullut enemmän tai vähemmän ja se on ookoo! Pääasia että ipana voi hyvin, ja että sinä voit hyvin.

Vaihtokaverillani on laskettu aika kolme päivää ennen meitä, ja neiti M ei ole saanut painoa tälle viikolle mennessä. Neiti M on rakas ja loistava vertaistuki, etenkin siksi, että molemmat ymmärtävät, että vertailu toiseen on mukavaa muttei missään nimessä kannata huolestua jos oma raskaus meneekin täysin eri lailla. Hae vertaistukea, mutta tee raskaudesta omasi. Jos sulla on hyvä olla, keep on doing what it is you are doing.

Tällä viikolla tsekkaamme Bolivian La Pazin ja maailman upeimmat Uyunin suola-aavikot. Neiti M on niitä meille suositellut, ja suositus on kaiken sen hehkutuksen väärti. Suola-aavikolla lämpötila laskee pakkasen puolelle ja yöllä palellaan 6 hengen dormissa kolmen vällyn alla, mutta mikään ei saa oloa elävämmäksi. Neiti M sekä tuttavamme, mainio hinttipari herra J ja herra S ovat etukäteen kertoneet, että ruokaa saattaa tällä retkellä saada liian vähän tai sen laatu on heikkoa, joten olen aluksi huolissani. En niinkään vauvan puolesta vaan omastani, mulla on aivan jatkuva nälkä olin paksuna tahi en. Ruokaa kuitenkin on vaikka kuinka paljon ja näillä main alkaa hienoisesti Haltin kuorihousun vyötärö kiristää. Oujee, valas-look, here I come! 🐳

Ainoa mikä harmittaa reissussa on ruoan raskaus. Oikeat ateriat on usein muuttuneet leivitetyllä kanafileellä täytetyksi majoneesipatongiksi. En voi sietää leivitystä, majoneesiä enkä valkeaa leipää. Haluan syödä ruisleipää ja salaattia ja kunnon lämmintä ruokaa, ja mieluusti niin perkeleesti. Töissä haluan mieskollegoiden kanssa aina buffet-ruokailuun, jotta saan lautasen kukkuralleen salaattia ja lihapullia. Jos pojat ei jaksa syödä omia annoksiaan loppuun, minä autan. Syön mieluummin 8 ruisleipää kerralla kuin suklaapatukan. En ole syönyt karkkia 22 vuoteen. Oppiiko vauva Boliviassa tykkäämään patongista? Mielenkiintoinen kokeilu tämä.

Vauva lentää hienosti, vauva rakastaa tähtikirkasta suola-aavikon yötä ja lämmintä aamuteetä tumput kädessä nautittuna. Vauva ihailee loputonta valkeaa horisonttia. Vauva ei ajattele kertaakaan työasioita. No, tosiasiassa se on businessmutsi joka näin tuntee, vauva on niin sintti ettei se mitään vielä tajua, viis vauvasta mut mama tykkää 😉

Uyuni salt flats ja emäntä tossun alla 😃

Raskausviikko 14: Businessmutsi heittää vapaalle ja lähtee Etelä-Amerikkaan

Olemme käyneet ensimmäisessä ultraäänessä ja vauva siellä mahassa nyt oikeasti on. Voi perkele! Miten se on mahdollista että tuo minialienin näköinen kaveri ultratulosteessa on nyt yhtä paljon mun mahan sisällä kuin se oikea alien, tuleeko se pian mun navasta ulos???

Olemme kertoneet vauvasta nyt minun ja emännän vanhemmille. Peli on avattu. Emme ole enää ihan salaa raskaana. Tiedon piilotteleminen heiltä tuntui valehtelemiselta. Olemme kuitenkin vannottaneet heille, että asiasta ei kerrota eteenpäin, ei edes tädeille tai serkuille. Haluamme kertoa itse kun kohtaamme ihmisiä.

Yksi syy vanhemmille kertomiseen on kesäloman alkaminen. Haluamme lähteä lomalle siltä osin kevyemmin mielin, että aivan salaa ei tarvitsisi enää olla paksuna.

Koko kevät ja alkukesäkin on ollut töissä aivan yhtä kiireistä kuin asianajoalalla aina, eli yhtä helvettiä. And I’m loving it. En voi sietää yhtään paasaajaa, jonka mielestä työstressi tappaa lapseni. Miten niin? Ja mitä sitten? Aivan kuin tässä olisi lainkaan puitteissa hirveästi vaihtoehtoja käytettävissä, eli äitiysvapaaoikeus alkaa 30 arkipäivää ennen laskettua aikaa, niin se edeltävä satamiljoonaa kuukautta on pakkokin käydä töissä, puhumattakaan siitä että tulisin hulluksi jos en kävisi. Ja juu, minä en ole se mutsi joka jää erityisäitiysvapaalle tai saikulle puolivälissä. Ipanan on paras saada hyvä käsitys jo maha-aikana siitä, mitä tämän perheen arki on. Yes I’m a bad mother, what are you going to do about it?!?

Mutta nyt siis businessmutsi lähtee lomalle. Tietysti Etelä-Amerikkaan. Koska sinne olen aina halunnut, ja nyt on ikään kuin ”viimeinen mahdollisuus”, lähinnä siis kahdestaan. Ipanan kanssa matkataan kyllä sitten kolmistaan, mutta Etelä-Amerikkaa haluan nuuhkia ensin kaksin.

Teemme noin 20 matkaa vuodessa puolison kanssa, joista yleensä noin 10 on ulkomaille sellaiseen maahan, jossa emme ole koskaan aiemmin olleet, ja noin viisi tuttuihin ulkomaan kohteisiin kuten Tallinnaan ja Tukholmaan ja Lontooseen, ja noin viisi puolison ystäville Ouluun / Lappeenrantaan / Turkuun… Alkuvuonna 2015 olemme käyneet Kanarialla, Taiwanissa, Lontoossa, Tallinnassa, Tukholmassa (kahdesti), Sloveniassa, Kroatiassa, Italiassa (kahdesti), Serbiassa ja Maltalla. Vauva on ollut tähän mennessä mukana siis Maltalla, Serbiassa, Italiassa ja Ruotsissa. Nyt on aika pistää isompaa vaihdetta kehiin.

Lennämme Argentiinaan, ja otamme haltuun Iguazun putoukset patikoiden koko päivän (upeat!!!), sekä Buenos Airesin, ja ehdimme tällä viikolla jo Boliviaan saakka. Me ei yleensä kauaa haluta vanheta samassa paikassa.

Neuvolan tätien mukaan matkustaminen maihin, joissa voi saada vaikka rajun vatsataudin, ei ole suotavaa, ja odottajan rokottaminen on hankalaa.

Ja höpönpöppö sanon minä. Antaa palaa.

Vauva lensi mainiosti (ei, ei turvotuksia tai muuta, en edes tiedä miksi lentäminen voisi olla tuskaa), ja vauva matkustaa mainiosti. Onneksi olen matkannut niin paljon, että rokotukset on ennestään, puoliso joutuu ottamaan keltakuumerokotuksen mutta minulla on se jo. Tosin riskiarvion perusteella se olisi ehkä tuikattu minuun joka tapauksessa, en osaa sanoa. Raskaana olevan rokottamisesta (kuten mistään muistakaan lääkkeistä) ei ole ”riittävää tutkimustietoa”. Varmuudeksi siis odottajat välttävät matkustamista, rokotuksia ja lääkkeitä. Minä taas matkustan pää kolmantena jalkana ja lääkkeisiin en koskisi muutenkaan.

Summa summarum, vauva likes travelling, you go ahead girls and travel! Odottava businessmutsi voi mahdottoman hyvin kun mieli lepää ja maisema vaihtuu, kannustan muitakin matkaan samasta syystä!

Raskausviikko 13: Miten lesboparin lapsia tehdään?

Tällä viikolla käymme jälleen salaa neuvolassa, edelleenkään businessmutsin työpaikalla kukaan ei tiedä keitinliemessä marinoituvasta ipanasta, eikä kyllä oikein kukaan muukaan. Veljenvaimolle olen kärähtänyt aivan heti alkuraskaudesta kun olimme Pajulahdessa 5 urheilukertaa / päivässä -tyyppisellä rääkkileirillä, ja ohjaaja kertoi vasta inbody-mittaustilanteessa, että mittaukseen ei saa tulla, jos on sydämentahdistin tai on raskaana. No, eihän tuo veljenvaimo tyhmä ole, hieman tahdittomasti ehkä vedetty ohjaajan osalta tosin…

Mutta tarkoitus ei siis ollut kirjoittaa siitä miten ollaan salaa raskaana, vaan siitä miten tullaan salaa raskaaksi. Lesbosuhteessa.

Kävimme emännän kanssa ensin Sateenkaariperheet ry:n perhevalmennuksessa, joka oli toki mainio. Joskin kun huomioidaan, että kuulijakunnasta 95 % oli akkapareja, niin apilaparien asiat korostui ehkä vähän liikaakin tuolla. Nonetheless, olen koko elämäni ajatellut, että ipanat tulee hakemuksen perusteella jostain todennäköisesti kolmannesta maasta, eikä minulla ole koskaan ollut mitään halua työstää itse ipanaa. Mun geeneissä ei ole mitään niin ihmeellistä, että ne pitäisi siirtää eteenpäin.

Nopeat kolme puhelinsoittoa Helsingin kaupungin adoptioneuvontaan, Pelastakaa Lapset ry:een ja Interpediaan osoittivat, että nuo adoptiosuunnitelmat oli ihan ookoo kun olin vielä avioliitossa miehen kanssa, mutta nyt kun puoliso ja ennen kaikkea puolison sukupuoli onkin vaihtunut, niin ne suunnitelmat saakin sitten hylätä. Pelastakaa Lapset ry:ssä taisin jopa kokea elämäni ensimmäisen kerran syrjintää kun joku kukkahattutäti heiltä ilmoitti, että eihän se nyt käy päinsä koska pitäähän lapsella olla isä. Että sellasta humppaa siellä. Voin kertoa, että kaikki ne lukuista tunnit joita aikanani tein Pelastakaa Lapset ry:n vapaaehtoistöissä alkoi sillä hetkellä pikkasen vituttaa. No, yksittäisen virkailijan mielipidehän tuo kai vain…

Kun adoptiotie on 30 minuutissa selvitetty, jää lesboparille (minä olen kyllä biseksuaali) kaksi vaihtoehtoa: tuttu luovuttaja tai klinikalle.

Me kokeilimme molempia.

Tutun luovuttajan kanssa suhteen on paras olla hyvä, ja on syytä laatia hyvin tarkka sopimus siitä, mitä osapuolet järjestelyllä ymmärtävät. Muuten tulee ongelmia. Ja ongelmia voi tulla muutenkin, koska mikään sopimus ei tietenkään ole pätevä, vaikka businessmutsi kuinka toisin toivoisi. Tutun luovuttajan kanssa etuina on kuitenkin edukkuus, joustavat aikataulut ja se, että tietää mitä saa.

Jälkeenpäin kuitenkin ilmeni, että nämä muutamat yritykset eivät olisi voineetkaan tuottaa tulosta kotioloissa meillä, koska tarvitsin hieman tukea ovulaatioon.

Klinikalla (Fertinova) oli vähän rahastuksen makua, meitä kohdeltiin kuin lapsetonta heteroparia ja tehtiin kaiken maailman kivuliaita ja sanalla sanoen turhia munatorvien aukiolotutkimuksia, vaikka tosiasiassa lapsettomuuden syy on melko selvä: akkaparilla vaan ei ole siittiöitä, woops! No, tulipahan putket huuhdeltua.

Kolmannella inseminaatioyrityksellä ja munasolun irrotuspiikin jälkeen emäntä sitten kävi ostamassa raskaustestejä marketista ja pissin niin hailakat kaksi viivaa tikkuun, että ei me ymmärretty edes mistä oli kysymys. Kun pari päivää myöhemmin viiva oli tummempi, alkoi lesboparille valjeta, että ahaaaa! Näin niitä lapsia tehdään! Ja täysi paniikki tietysti päälle, että mitäs me nyt ollaan menty tekemään ja koko oma elämä loppuu yhdeksän kuukauden päästä. No vitsit vitsinä, koko prosessiin meni ehkä 12-16 kuukautta ja noin 5.000 euroa rahaa. Eikä edes vielä menty niihin kalliisiin hoitoihin vaan ihan inseminaatiolla.

Lesbopari tekee siis lapsia lainaamalla siemeniä joko ystävältä esimerkiksi termosmukiin, tai sitten ostamalla niitä noin 275 euroa / laaki klinkalta (+toimenpidemaksut noin 500 euroa / laaki).

Annan mielelläni lisätietoja. Hieman erilainen startti raskaudelle, hieman erilainen raskaus, hieman erilaista rakkautta 😉

Raskausviikko 12: Pahoinvointi katoaa yhdessä yössä, jes, nyt voi taas juoda litratolkulla kahvia töissä!

Älä juo kahvia.

Älä syö maksaa.

Älä syö salaattia ellet tiedä miten hyvin se on pesty.

Älä syö raakaa kalaa.

Älä syö merilevää.

Älä etenkään syö sushia, koska siinä on raakaa kalaa ja merilevää.

*mums mums mums mums*

Ja taas se on maailman paskin mutsi liikenteessä, emäntä yhyttää minut kyökistä suu täynnä maksamakkaraa ja kahvikuppi kädessä. Olen jälleen pilannut lapseni. Kyllä taas neuvolan kukkahattutädit saa paheksunnan aihetta…

Ensimmäisen 12 viikkoa olen voinut aavistuksen huonosti. Kuten jo aiemmin kuvailin, saattoi päivä oikeudessa alkaa oksentamalla kodin/oikeustalon wc:ssä. Tämä ei ole ollut välttämättä aina aamupahoinvointia, joskaan ei myöskään jatkuvaa pahaa oloa; aiemminkin kysymys on ollut siitä, että hetkittäin tulee tunnin jaksoja kun vain ellottaa. Tiedätkö sen tunteen, kun luet liian kauan hyvää kirjaa bussin viimeisellä rivillä, ja sitten onkin enemmän tai vähemmän etova olo ja kaduttaa ettet katsonut tietä? No tällainen kai parhaiten kuvaisi tuota oloa. Ei se kivaa ole, mutta en kyllä siihen kuollutkaan. Mutta haistakaa nyt vittu ne joiden mielestä raskausaika on yhtä kukkeaa uhkeutta. Ymmärrän nyt miksi heteroille on keksitty ehkäisy, eihän tätä pirukaan viitsisi yhdeksäätoista kertaa elämänsä aikana…

Pahaa oloa helpottaa ainoastaan liikunta. Mitä lujempaa juoksen juoksumatolla, sen vähemmän ehdin ajatella ellotusta. Mutta kukkahattutätien mielestä liikuntakin on joko lopetettava tai sitä on kevennettävä. Arvatkaa tottelenko. Hyvä kanssasisar, mene vaan sinne juoksumatolle, jaksat raskausajan paremmin, jaksat synnytyksen paremmin, palaudut nopeammin, ja ennen kaikkea: voit itsesi kanssa helkkarin paljon paremmin kuin jos makaat sohvalla sipsipussi kädessä yhdeksän kuukautta. Mutta tästä aiheesta lisää myöhemmin.

Tähän mennessä olen siis nukkunut omena tyynyn vieressä, jotta saan aamulla itseni ylös sängystä. Olen muutenkin syönyt melkein pelkästään omenoita, tai oikeastaan mitä tahansa kylmiä hedelmiä, mutta mieluiten toki omenoita… Okei, valettahan tämä on toki kaikki tyynni, syön aina ja alati kuin pieni possu, koska ruokahaluani ei vie mikään (meillä 10 litran perunalaatikko häviää illan aikana kokonaan), mutta kenties osa ruoista on korvaantunut omenoilla (useilla päivässä). Jokin kropassa on sanonut, että nyt syödään tyttö omppuja välillä!

Mutta nyt siis 12 viikolla kaikki paha olo häviää kuin Harry Potterin sauvasta (härskiä!). Ja sitten alkaakin taas upota sapuskaa. Mitä kielletympää, sen parempi. Syön asiakaslounaalla raakaa kalaa, ja kotona maksamakkaraa. Kahvin haju ei enää ällötä töissä, joten juon sitä kuusi sangollista päivässä, aaaaaahhhh! Kylläpäs on syntisen hyvää.

Maksaa ei saisi syödä, koska A-vitamiini voi vaurioittaa lapsen näköä. Kahvia ei saisi juoda kuin noin 1,2 desilitraa pari, maksimissaan kolme kertaa päivässä, koska se lisää keskenmenon riskiä.

Lapseni on siis sokea ja tulossa aivan pian ulos minusta. Mutta kun minä olen sitä mieltä, että tänä päivänä meille businessmutseille ja muille touhottajille lapsi on yksi helvetin projekti, ja sitä valmistellaan niin pieteetillä ja ulostultuaan passataan paskaan saakka, että kaikki järki on hävinnyt jonnekin menneille vuosikymmenille. Minä olen sitä mieltä, että jos ylitän päivittäisin maksamakkara-annokseni, muksu kyllä näkee syntyessään, kunhan pitää kohtuuden kaikessa vouhotuksessa ja toisaalta määrissä. Minä olen sitä mieltä, että lapsi kyllä pysyy mahassa vaikka juon kahvia, synnytetäänhän muualla maailmassa lapsia kahvin voimin ja ennen Suomessakin ilman että edes tiedettiin, että kahvilla voisi olla haittavaikutuksia. Pelkästään se, että Suomessa neuvoloissa kielletään raaka kala odottavilta, mutta Ruotsissa se sallitaan, saa minut vahvasti epäilemään ruokasuositusten tarpeellisuutta ainakaan näin tarkkoina. Kohtuus kaikessa.

Mutta mitä lieveilmiöitä nämä ruokasuositukset sitten aiheuttavat? Väittäisin, että aiemminkin helvetin tuomitsevia kanssamutseja, ja muitakin eläväisiä, ja sitä kautta tällaisia huonoa omaatuntoa potevia odottajia. Nimittäin kaikilla, aivan kaikilla, on mielipide näistä asioista, ja siinä vaiheessa kun olet paksuna, olet vapaata riistaa arvostelulle. ”Miten sä VOIT tehdä noita suoria vatsalihaksia, ne on kiellettyjä!”, ”Miten sä VOIT syödä tuota maksaa ravintolassa kun sehän on ihan tosi kielletty!”. Kyllä voin. Olen paha mutsi. Mutta tää on mun valinta. Toiset vetää tuolla herskaa ja poikii. Toiset vetää pelkkää vegaanista lähiluomuruokaa ja poikii. Mä vedän jotain siltä väliltä, ja aika kesyä kai se on lopulta ottaa yks viiva maksamakkaraa. Mutta sillon kun on maha pystyssä, kanssaeläjillä saa yhtäkkiä olla mielipiteitä. Ja syyllistyn siihen ilman muuta itsekin. Tuomitsen joka ikisen nistiäidin ja joka ikisen vihernillittäjän, joka kehtaa nyrpistää mulle nenäänsä. Mutta ehkä tästä voisi ottaa jokainen vähän opikseen ja muistaa, että samanlainen taapero siellä rattaissa jokeltaa kun yhdeksän kuukautta tulee täyteen, että kannattiko lopulta olla niin voimakkaasti puolesta tai vastaan. Ehkä odottajilla olisi henkisesti helpompaa jos tuomitsijoita olisi hieman vähemmän?

Nyt lähden keittämään kahvia. Toivottavasti joku tuomitsee mut siitä tän blogin kommenttiboksissa 🙂

Raskausviikko 11 eli rv 11+0 – 11+6: Ei alkoholia paksuna, so what?

Tällä viikolla vaimollani on syntymäpäivä. Juhlistamme sitä seitsemän ruokalajin illallisella Farangissa. Rakastamme thairuokaa ja ilmeisesti masussa kehitteillä oleva ipanakin alkaa pian mieltyä syömieni ruokien makuun, siispä lapsemme tulee elämään silkalla chillillä ja olen jälleen maailman huonoin mutsi. Pitäisihän lapsen nyt aloittaa maidolla, perunalla ja porkkanalla, eikä millään chillillä, soosoo sanoo kukkahatttutädit (ja -sedät)!

Mutta usko pois, tämä ei ole se ihana kulinaristin blogi, jossa brassaillaan syödyillä gourmet-aterioilla ja häshtägätään paikalla olleita ihquja kavereita. Meidän kaverit haluaa nähdä meitä ilmankin tägäyksiä ja me syödään mieluummin nuhjuisessa kulmakiinalaisessa kahdeksan euron flaidlaissia kuin mennään Björkin ravintolaan. Kaikkein eniten me kuitenkin ruokitaan pimiössä valmistuvaa ipanaa kotiruoalla, siis perinteisillä perunalaatikoilla ja nakkikeitoilla (kaikkeen lisätään tietysti rutkasti chilliä).

Mutta nyt on siis syntymäpäiväviikko. On syytä juhlaan.

Vaimoni juo cockailia ja Singhaa. Minä en juo. Minä olen paksuna.

Silloin kun äitini odotti minua 1970-luvun lopulla, ei minkäänlaisia ruoka- ja juomasuosituksia edes ollut. Äiti vain ajatteli maalaisjärjellä, että viinaa ei nyt kannata ottaa. No, piloillehan minä menin kuitenkin, joten väliäkö tuolla olis ollut 😉 No leikki leikkinä. Hetkittäin kaipaan noita aikoja kun suosituksia ei ollut. Kaikilla on nimittäin niin helvetisti mielipiteitä tästä kaikesta, ruoasta, liikunnasta, juomasta, et saa tehdä niin tai pilaat lapsen, et saa tehdä näin tai pilaat lapsen.

Itse olen ajatellut, että nuuskaa ja viinaa en ota kun odotan. Vaikka sellaisetkin äidit saa lapsia jotka ottaa, niin ehkä nämä olisi ne helpoimmat kehitysvammat ehkäistä ihan itse. Siihen en usko, että saisin juoksumatolla ipanan menemään kesken tai maksamakkaraa syömällä ipanan sokeaksi. Mutta tässä on myös oma ehdoton luonteeni taustalla osin: En oikeastaan haluaisi juoda alkoholia muutenkaan, koska haluan mieluummin olla reenikunnossa.

Eksyn silti tällä viikolla kaverinkaverin blogiin odotusajasta Islannissa, ja vaikka blogi on mainiosti kirjoitettu, tunnen oloni jälleen vaaleanpunaiseksi norsuksi posliinikaupassa; kukkahattuni on hukassa, muilla se näyttää istuvan tiukasti päässä jopa tuulessa…

Islannissa harmitellaan sitä kun alkoholia ei voi juoda raskausaikana, ja kerätään lapsen jokaiselle ensimmäiselle 18 syntymäpäivälle lahjaksi viinipulloja: http://www.salamatkustaja.com/2015/06/raskausviikko-24.html.

Itse en ymmärrä viineistä tuon taivaallista, ja en ole edes huomannut tähän mennessä alkoholilakkoani. Ainoat tilanteet, joissa olen alkoholiin edes etäisesti törmännyt, ovat olleet lähinnä kauhunsekaisia työtapahtumia, eikä niillä ole ollut mitään tekemistä oman alkoholinkaipuuni kanssa. Ensimmäisellä kerralla olin työkaverin läksiäisissä kärähtää raskaudestani, kun tarjoilija osoitti ravintolassa äärimmäisen huonoa makua ja alkoi arvostelemaan viinilasin ylle diskreetisti asettamaani käpälää, ”ei kaatoa minulle kiitos”. Tarjoilija nosti asiasta aivan hirveän metelin, ja ainoa mitä pystyin pohtimaan oli, että miltä olisi parantuvan alkoholistin mielessä tuntunut tuolla hetkellä. Onneksi kukaan ei lopulta ihmetellyt yhtään kun selitin, että olen menossa vielä illemmalla reenaamaan. Mutta miksi helvetissä tällaista pitää joutua selittämään. Suomalaiset on viinapersoa kansaa.

Toisella kerralla alkoholiin sekaantui taas tuskaa, koska businessmutsi ei todellakaan aio kertoa raskaudestaan työpaikalla, mutta alkoholia on väen väkisin tarjolla jos jonkin kaupan closingin yhteydessä töissä. Olen välttynyt näiltä lasillisilta ottamalla lasin, mutta olemalla juomatta sitä. Typerää. Olen toki saanut vaihtokaveriltani, joka on siis samoilla viikoilla paksuna, jos jonkinlaisia ohjeita siihen miten tiettyjen antibioottien mainitseminen tekisi itsestäänselväksi sen, miksi en juo. Mutta en halua lähteä tällaiseenkaan valehtelemiseen. Niinpä tein tällä kertaa vielä pelkurimaisemman päätöksen: Jätin firman kesäpäivät kokonaan väliin, koska tiesin, että alkoholin nauttiminen tulisi kesäpäivillä olemaan lähes yhtä pakollista kuin mahassani olevan ipananalun napanuora.

Puolison syntymäpäiväjuhlilla fiiniäkin fiinimmässä ravintolassa en kaipaa yhtään alkoholia. Singhaa on juotu Thaimaassa riittämiin jo aiemmin, ja tullaan juomaan jatkossakin, muttei paksuna. En kaipaa alkoholitonta viiniä tai kaljaa, juon kaljaa äärimmäisen harvoin äärimmäisen kovassa humaltumistarkoituksessa, en sen maun takia.

Emme ole varsinaisesti sopineet puolison kanssa, että hänkään ei joisi koko raskausaikana, koska se tuntuisi ankaralta. Kuitenkin näyttää siltä, että puolison alkoholinkaipuu on raskausaikana vielä vähempi kuin aiemmin, eli ratkaisu viinattomasta taloudesta syntyy itsestään.

Jos ipana saa elää ja olla, me ostamme sille aikanaan syntymäpäivälahjaksi haleja ja pusuja, emme viinipulloja. Murrosiässä se varmaan arvostaa tätä panosta tosi helvetin paljon, mutta maailman huonointa businessmutsia ei kiinnosta 😉

Raskausviikko 10 eli rv 10+0 – 10+6: Kukkahattutätejä neuvolassa

Woopdiduu, ensimmäiseen neuvolaan! Puoliso on jo kesälomalla, mutta minä merkitsen neuvolakäynnin hyvin varovaisesti Outlook-kalenteriini ”yksityismenoksi”, ettei kukaan töissä huomaa minne olen menossa. Asianajajana työni on itsenäistä, joten kukaan ei kysy missä olen ollut aamulla.

Neuvolantäti selittää, että hänellä on ollut paljon nais- ja miespareja vastaanotolla aiemminkin, mutta silti täti tuntuu olevan jotenkin vaivaantunut. Koen tarvetta helpottaa hänen vaivaantumistaan, mutta se on vaikeaa. Olemme täysin eri ikäpolvea, ja hyvin pian sanaharkassa siitä, onko tytöillä ”nukkegeeni” ja pojilla ”pikkuautogeeni”. Näen punaista, miten neuvolassa voidaan selittää tällaista?

Neuvolantäti kysyy minulta olenko jo voinut päätellä masuni muodosta tai tuntumasta, onko kyseessä tyttö vai poika. En ole uskoa korviani. En ensinnäkään näe kysymyksen tarkoitusperää ollenkaan, sama kai se mitä haarusvälistä löytyy kunhan ipana on terve. Ja onko neuvolan tarkoitus tosiaan tarjota neuvoja siihen, miten voodoo-poppaskonstein määritellään mahan muodon perusteella onko syntyvä lapsi tyttö vai poika vai dinosaurus? Huhheijaa.

Seuraava neuvolakäynti varataan onneksi toiselle neuvolantädille. Miksi ne ylipäätään on tätejä kaikki, missä on neuvolansedät?

Koska kuitenkin olen edellisen perusteella maailman huonoin äiti ja kaikki internet-lähteet joihin tutustun toistavat samaa kukkahattutätimenoa kuin neuvolassa, palaan neuvolan jälkeen töihin ja laadin kirjelmiä ja puhun puheluita ja vastaan samalla 30 eri sähköpostiin ja unohdan onneksi tunnissa edes käyneeni neuvolassa.

Työnteko pelastaa tälläkin viikolla muun maailman tältä huonolta businessmutsilta, ja voin jatkaa koneeni takomista työhuoneeni rauhassa. Illalla käyn vetämässä spinniä kahdensadan sykkeellä ja vannon etten kerro asiasta neuvolassa. Spinnin jälkeen syön taas maksamakkaraa, tuo ihana kielletty herkku joka pilaa vauvani ja jäädyttää helvetinkin…

Raskausviikko 9 eli rv 9+0 – 9+6: Salaa raskaana

Toimin asianajajana suuressa asianajotoimistossa ja tulonmuodostukseni perustuu hyvin pitkälti siihen työmäärään, jonka kunakin päivänä itse suoritan. Jos osakkaat päättäisivät, että minulle ei ohjata enää töitä, voisin yhtä hyvin irtisanoutua. Siksi olen salaa raskaana enkä kerro asiasta töissä ennen kuin mahani paljastaa minut.

Itsekästä? Kenties. Mutta meidän alallamme naiset ovat muutenkin harvinaisempia kuin miehet, ja perheelliset naiset lähes mahdottomuus. Kollegani jäävät vuoronperää isyyslomalle, mutta en muista yhdenkään muun asemassani olevan lakimiehen tulleen raskaaksi, en meillä, enkä edellisessä toimistossani. Ja kysymys ei ole ainoastaan siitä, että kollegani ja minä olisimme uramme alkuvaiheessa tai vasta valmistumassa; olen 35-vuotias ja olen ollut alalla lähes 10 vuotta. Mutta meidän alalla helposti urakehitys tyssää kuin seinään kun vie raskaustodistuksen työnantajalle. Niin se vain on.

Ja näin sen ei pitäisi olla. Haluan, ettei perheen perustaminen ole mikään poikkeus vaan elämä jatkuu töissäkin, business as usual. Siksi en kerro työkavereille tälläkään viikolla, että olen taas voinut aamulla pahoin, enkä kerro, että käytävillä leijaileva kahvinhaju ällöttää minua. Aiemmin olen huolissani siitä miten nyt pysyn hereillä koneella kun tavanomaiset yhdeksän jättikuppia kahvia päivässä eivät maistu ollenkaan.

Olen salaa raskaana myös vapaa-ajalla. Katson televisiosta järkyttävän huonoa ohjelmaa nimeltä ”Salaa raskaana” ja nauran ohjelman säälittävyydelle, mutta samalla en voi olla myöntämättä, että selitykset ruudussa tuntuvat tutuilta.

Emme kerro raskaudesta puolison kanssa kovinkaan monelle. Ilmenee, että vaihtokaverillani on lähes sama laskettu aika kuin minulla, ja joukkuekaverilla on samoja vastoinkäymisiä kuin meilläkin aiemmin. Vertaistuki on tärkeää, mutta olemme päättäneet eukon kanssa kertoa asiasta sitä mukaa kun tapaamme ihmisiä ja sitä mukaa kun kertominen tuntuu luontevalta.

Samaan aikaan olen raivoissani siitä, että joidenkin kukkahattutätien mielestä ensimmäisen 12 raskausviikon aikana kertomisesta tulisi pidättäytyä, koska vauva saattaa mennä kesken. Minusta tällainen hössötys on järkyttävää paskaa. Minkä ihmeen takia meidän tulisi varoa sitä, pettyvätkö isovanhuskokelaat mahdollisesta keskenmenosta, tai vielä kamalampaa, ajatella sitä miten hirvittävä asia olisi jos kaikille olisi jo kerrottu raskaudesta ja raskaus ei jatkuisikaan. Mitä hittoa? Aivan kuin keskenmeno olisi jotenkin odottavan äidin vika, tai jotenkin häpeällinen asia. Ylipäätään koko keskenmenoasia on hyvin vähän puhuttu aihe ja silti niin kovin yleinen tapahtuma.  Jos olemme kertoneet puolison kanssa ystäville vauvantekoyritysten vaikeudesta ja raskaaksi tulemisesta, niin yhtä lailla haluamme jakaa ilon ja surun silloinkin jos lapsi menisi kesken. Keskenmenossa ei ole mitään hävettävää.

Olemme osin ajatelleet, että vauvasta kerrotaan, jos joku asiasta kysyy. Osittain tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että asian salaaminen esimerkiksi työpaikalla tilanteessa jossa kaikki muut jo tietäisivät asiasta, olisi hankalaa.

Erittäin harva kuitenkaan edes oivaltaa tai uskaltaa kysyä vauvasta, vaikka moni tietää vauvayrityksistä. Aivan viimeiseksi asiasta kysyisivät sellaiset, joilla ei ole aavistustakaan asiasta. Ja tosiasiassa sellaisia on paljon. Vaikka olemme lapseton pari, joka on aivan hiljan mennyt naimisiin, ja on parhaassa lapsentekoiässä, ei kukaan osaa ajatella, että verkkokaupasta olisi tilattu tähän osoitteeseen vauvansiemeniä. Tilanne olisi aivan toinen jos olisimme heteropari.

Viikko jatkuu töissä normaalisti. Aamulla puklut ja illalla stressi. Alkuviikolla lennän Tukholmaan kolmeen asiakastapaamiseen ja loppuviikolla yritän sammutella asiakkaiden tulipaloja, koska ennen lähestyviä kesälomia kaikki haluavat pöydän tyhjäksi (lue: asiat siirretään asianajajan pöydälle). Kuka tässä ehtii mitään raskautta ajattelemaan.

Raskausviikko 8 eli rv 8+0 – 8+6: Nyt riitti kukkahattutätien raskausblogit

Olen kahdeksan viikkoa raskaana ja kypsyn totaalisesti kaikkeen netissä olevaan väärään tai värittyneeseen informaatioon raskauteen liittyen. Päätän perustaa oman blogin.

Muutamaa viikkoa aiemmin tulin töistä kiireisen työpäivän jälkeen, ja vaimo oli käynyt ostamassa raskaustestejä marketista, vaikka mahaa juili siihen malliin että menkat on alkamassa taas. Tikkuun tuli kuitenkin kaksi viivaa. Kaksi haljua viivaa.

Mikään ei muuttunut elämässä. Totta kai uutinen oli odotettu, olimme yrittäneet vauvaa jo pitkään, mutta työt eivät odota. Ne on tehtävä. Netistä luin tällä erittäin hektisellä oikeudenkäyntiviikolla, että ”muista rauhoittua tuleva äiti, nyt keskenmenon riski on suuri, kuuntele kehoasi, jaadi jaadi jaa”. Kuka helvetti pystyy tai edes haluaa tässä vaiheessa keskeyttää kaiken ja ryhtyä makaamaan sohvalla? Työnantaja antaisi kenkää ja nauraisi, jos ilmoittaisit, että nyt minun pitää hieman rauhoittua, että nyt en mene oikeudenkäyntiin.

Tervehdys, oi kukkahattutäti! Koska en edes lain mukaan voi lopettaa työntekoa ja noudattaa rauhoittumisneuvoasi (tässä vaiheessa tai muussakaan vaiheessa raskautta), seuraava on todellinen kuvaus raskausviikostani, eikä mikään kaunisteltu kukkahattutätiversio.

Raskausviikkoni 8 alkaa kolmipäiväisellä oikeudenkäynnillä. Olen ollut kolmisen viikkoa todella pahassa flunssassa, koska vastustuskykyni on ilmeisesti raskauden takia alentunut, mutta oikeuteen on mentävä. Aloitan jokaisen oikeudenkäyntipäivän oksentamalla. Tämä on kai sitä paljon puhuttua aamupahoinvointia, mutta mitäpä näistä; se on vain puklua, ja tuomari ei odota. Kukaan ei ole kuollut. Uutta elämää tässä pukerretaan. Kuka käski ostaa spermaa pankista, omapa oli valintani. Oikeudenkäynti menee loistavasti, ja kukaan ei huomaa pukluvanaa odottavan äidin suupielessä.

Iltaisin menen jumppaan. Joka päivä. Koska se vie pahoinvoinnin pois. Ja koska en osaa muuta, olen tehnyt tätä 23 vuotta. Myönnytyksenä kukkahattutädeille pidän taukoa jenkkifudiksesta ja koripallosta, mutta mikään muu ei muutu. Vauva saa oppia hyppimään pienestä pitäen.

Ravintolassa syön businesslounaalla raakaa kalaa, mikä on tietysti kukkahattutätien mukaan kiellettyä, ja kotona maksamakkaraa. Jos pitää kohtuuden kaikessa, niin vauvan lisäksi äiti pysyy tyytyväisenä. Kai silläkin on jotain painoarvoa tässä touhussa?