Toimin asianajajana suuressa asianajotoimistossa ja tulonmuodostukseni perustuu hyvin pitkälti siihen työmäärään, jonka kunakin päivänä itse suoritan. Jos osakkaat päättäisivät, että minulle ei ohjata enää töitä, voisin yhtä hyvin irtisanoutua. Siksi olen salaa raskaana enkä kerro asiasta töissä ennen kuin mahani paljastaa minut.
Itsekästä? Kenties. Mutta meidän alallamme naiset ovat muutenkin harvinaisempia kuin miehet, ja perheelliset naiset lähes mahdottomuus. Kollegani jäävät vuoronperää isyyslomalle, mutta en muista yhdenkään muun asemassani olevan lakimiehen tulleen raskaaksi, en meillä, enkä edellisessä toimistossani. Ja kysymys ei ole ainoastaan siitä, että kollegani ja minä olisimme uramme alkuvaiheessa tai vasta valmistumassa; olen 35-vuotias ja olen ollut alalla lähes 10 vuotta. Mutta meidän alalla helposti urakehitys tyssää kuin seinään kun vie raskaustodistuksen työnantajalle. Niin se vain on.
Ja näin sen ei pitäisi olla. Haluan, ettei perheen perustaminen ole mikään poikkeus vaan elämä jatkuu töissäkin, business as usual. Siksi en kerro työkavereille tälläkään viikolla, että olen taas voinut aamulla pahoin, enkä kerro, että käytävillä leijaileva kahvinhaju ällöttää minua. Aiemmin olen huolissani siitä miten nyt pysyn hereillä koneella kun tavanomaiset yhdeksän jättikuppia kahvia päivässä eivät maistu ollenkaan.
Olen salaa raskaana myös vapaa-ajalla. Katson televisiosta järkyttävän huonoa ohjelmaa nimeltä ”Salaa raskaana” ja nauran ohjelman säälittävyydelle, mutta samalla en voi olla myöntämättä, että selitykset ruudussa tuntuvat tutuilta.
Emme kerro raskaudesta puolison kanssa kovinkaan monelle. Ilmenee, että vaihtokaverillani on lähes sama laskettu aika kuin minulla, ja joukkuekaverilla on samoja vastoinkäymisiä kuin meilläkin aiemmin. Vertaistuki on tärkeää, mutta olemme päättäneet eukon kanssa kertoa asiasta sitä mukaa kun tapaamme ihmisiä ja sitä mukaa kun kertominen tuntuu luontevalta.
Samaan aikaan olen raivoissani siitä, että joidenkin kukkahattutätien mielestä ensimmäisen 12 raskausviikon aikana kertomisesta tulisi pidättäytyä, koska vauva saattaa mennä kesken. Minusta tällainen hössötys on järkyttävää paskaa. Minkä ihmeen takia meidän tulisi varoa sitä, pettyvätkö isovanhuskokelaat mahdollisesta keskenmenosta, tai vielä kamalampaa, ajatella sitä miten hirvittävä asia olisi jos kaikille olisi jo kerrottu raskaudesta ja raskaus ei jatkuisikaan. Mitä hittoa? Aivan kuin keskenmeno olisi jotenkin odottavan äidin vika, tai jotenkin häpeällinen asia. Ylipäätään koko keskenmenoasia on hyvin vähän puhuttu aihe ja silti niin kovin yleinen tapahtuma. Jos olemme kertoneet puolison kanssa ystäville vauvantekoyritysten vaikeudesta ja raskaaksi tulemisesta, niin yhtä lailla haluamme jakaa ilon ja surun silloinkin jos lapsi menisi kesken. Keskenmenossa ei ole mitään hävettävää.
Olemme osin ajatelleet, että vauvasta kerrotaan, jos joku asiasta kysyy. Osittain tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että asian salaaminen esimerkiksi työpaikalla tilanteessa jossa kaikki muut jo tietäisivät asiasta, olisi hankalaa.
Erittäin harva kuitenkaan edes oivaltaa tai uskaltaa kysyä vauvasta, vaikka moni tietää vauvayrityksistä. Aivan viimeiseksi asiasta kysyisivät sellaiset, joilla ei ole aavistustakaan asiasta. Ja tosiasiassa sellaisia on paljon. Vaikka olemme lapseton pari, joka on aivan hiljan mennyt naimisiin, ja on parhaassa lapsentekoiässä, ei kukaan osaa ajatella, että verkkokaupasta olisi tilattu tähän osoitteeseen vauvansiemeniä. Tilanne olisi aivan toinen jos olisimme heteropari.
Viikko jatkuu töissä normaalisti. Aamulla puklut ja illalla stressi. Alkuviikolla lennän Tukholmaan kolmeen asiakastapaamiseen ja loppuviikolla yritän sammutella asiakkaiden tulipaloja, koska ennen lähestyviä kesälomia kaikki haluavat pöydän tyhjäksi (lue: asiat siirretään asianajajan pöydälle). Kuka tässä ehtii mitään raskautta ajattelemaan.
Erilaista rakkautta 