Synnytyssairaalakokemuksia

 Ipanamme ei verikokeiden mukaan olekaan kärsinyt stressitilasta mahassani. Napanuora ei ole kaulan ympärillä, lapsivesi on kirkasta ja istukka on napakasti kiinni. Sektio on silti ollut absoluuttisen oikea päätös, oli väärä hälytys tai ei, emme olisi eukon kanssa kestäneet sitä epätietoisuutta enää hetkeäkään.

Onneksi emme pakanneet sitä typerää sairaalalaukkua toteemiesineineen, onneksi en mennyt perhevalmennukseen katsomaan synnytysvideota, onneksi en tehnyt synnytyssuunnitelmaa (en edelleenkään edes tiedä mikä se on, olenhan maailman paskin mutsi).

Viiruperä ei pian muutu enää siniseksi kun se syö, eli se oppii hengittämään. Se puklaa silti koko ajan ja joudumme punnitsemaan sitä joka syötöllä, paino laskee 2810 grammasta 2640 grammaan. Minua on viime metreille etonut ajatus imettämisestä oikein huolella, ajattelin että pidetään daisarit daisareina ja makuuhuonestimulantteina, mutta sitten kun ipana vaan laihtuu ja laihtuu ja oksentaa nenän kautta kaiken vaivalla imemänsä tai lypsetyn ja meinaa joka kerta tukehtua oksennukseensa, alkaa imettäminen tuntua maailman siisteimmältä setiltä, kunhan se nyt vaan sais painoa ja päästäis käpälämäkeen täältä…

Vietämme synnytyssairaalassa koko joulun, yhteensä neljä yötä. En tiedä mitään masentavampaa paikkaa. Hoitajat on siis aivan mahtavia, ne vitsailee ja ohjaa, meille opetetaan pepunpesut ja kylvetysasennot, imetys, kaikki, jopa intialainen päähieronta vauvaharjalla! Olen kuullut kauhutarinoita kättäriltä, paras ystäväni P oli unohdettu tunneiksi yksin synnytyksen jälkeen ja neuvolakortti hukattu, pepunpesu oli opetettu hätäisesti ja passitettu sitten mami ja nyytti kotiin. Varmasti on kyse yksittäisestä lipsahduksesta, mutta olen tyytyväinen että Lahti City Suomen Chigago kunnostautuu meidän ipanan suhteen.

Ensimmäisenä sairaalayönä näen ensimmäisen kerran ikinä unta siitä, että olen raskaana. Varmaan sen takia, että en ole enää, ja tilanne on muuttunut niin yllättäen. Herään ja ihmettelen että mihin hemmettiin se mun kessi on kadonnut. Kunnes muistan että se on siellä keskolassa.

Hikoilen myös ensimmäisenä yönä kuin possu. Synnytyssairaalaan jää noin 8kg kaikista 10 ylimääräisestä kilostani. Siitä 7kg on varmaan silkkaa hikeä.

Synnytyssairaala on silti tosiaan aika depismesta. Jos käytävillä hiihtää slow motionilla lääkehuuruisia mutseja mintunvihreissä aamutakeissa persiit kipeinä, ei kai sitä voi oikein muuta olettaakaan. Vaikka kaikki on ystävällisiä ja jouluruokaakin saa enemmän kuin lääkäri määrää, niin ehkä eniten masentaa se tyhjänpanttina oleminen. Kahden päivän jälkeen kyljet, selkä ja lonkankoukistajat lyö aivan jumiin kaikesta makaamisesta ja olen aivan varma että minulla on jo alkavia makuuhaavoja. Ehkä osa johtuu leikkaushaavasta. Mutta lopetan kipulääkkeet kolmantena päivänä ja haluan jumpalle. Kävely auttaa, mutta osaston 64 käytävä on vain muutaman kymmenen askelmaa pitkä…

Kahvihuone hiljenee kun maantienharmaa lestadiolaisäiti paljastaa miten hänestä on ihanaa päästä jouluksi sairaalaan lepäämään. Tämä on 12. lapsi. Nyt voi kirjaimellisesti todeta että voi jeesus! Siis kaveri kutsuu synnyttämistä lepäämiseksi! Onko se jeesus kaiken ton arvoinen..?

Ehkä masentavinta on, että naamat osastolla vaihtuvat mutta me jäämme. Uusia ähkiviä mintunvihreitä tulee päivittäin ja vanhat saavat lääkäriltä kotiinlähtöluvan. Me nakotamme aloillamme. Revin perhehuoneen seinällä raksuttavan hehtaarinkokoisen kellon patterit irti, sen viisarit liikkuvat taaksepäin.

Ensimmäinen yö kakaran kanssa on karmea. Se herää jatkuvasti ja me varmaan rikotaan se, se on niin pieni. Toisina öinä se jo vähän nukkuu, jopa liikaa, koska nyt hoitaja tulee repimään meidät kolmen tunnin välein ylös syötöille. Ja kun kolmen tunnin välein ipana syö ensin tunnin, ja sitten hoitaja käskee pumpata sähköpumpulla ja siihen menee toinen tunti, epätoivo alkaa olla lähellä. Yöuni on aika helvetin hieno asia… Parhaana yönä tunnissa scorattu maito kaatuu kaikki lattialle kun emme väsyneinä kumpikaan huomaa hoitajan kanssa että koko koliikkituttipullon pohja puuttuu. Ei ole kuulkaa itku kaukana. Eniten kuitenkin varmaan ahdistaa se, että koko ajan joku vieras kyttää, syökö se, heräsittekö varmasti kolmen tunnin välein, muistitko lypsää. Ensimmäisinä öinähän se lypsäminen oli muuten käsilypsyä, siis ipana oli keskolassa mut mun piti silti herätä yöllä yksin kolmen tunnin välein hipelöimään tissejäni! Siinä vasta näky, ei en minä onanoi, minä etäimetän! Kaikkeen sitä joutuu. Ei tällaisia asioita neuvolassa toitoteta. Toinen ihmesetti on se kohdunpainelu. Hoitsu käy painelemassa kohdusta verta pois tulehdusriskin takia, tuli kakara sektiolla tahi alaluukusta. Saatana kun se sattuu, ainakin sektiomahan kanssa! Meinasin motata hoitsua monta kertaa.

Kolmantena iltana kakara lakkaa syömästä. Se vaan nukkuu ja nukkuu eikä herää ruoalle, tukehtuu taas unissaan melkein siihen pukluunsa. Myös keltaisuus lisääntyy koko ajan, koska se ei juo eikä papanoi. Ei olla vielä sinivalohoitorajalla (250) mutta lähellä (220). Hoitaja sanoo, että ette te pääse tapaninakaan kotiin jos tämä syö näin huonosti.

En kestä enää yhtään sairaalapäivää tai -yötä. Teen kuolemaa.

Tapanin aamuna keltaisuus on korkeimmillaan ja ilmoitamme jo vanhemmilleni että ei tarvitse tulla hakemaan. Hoitajan mukaan on parempi olla täällä vielä yksi yö.

Yhtäkkiä meidän ohjataan lääkärille ja tuo rempseä ihanuus toteaa, että ipana on ehjä ja tollo otti kotiinlähtöaskeleenkin (astui omille varpailleen kun kävelyrefleksi testattiin), että hus pois täältä.

¡Olé! Minulla ei ole aavistustakaan miten tätä nyyttiä käytetään, mutta sillä ei ole väliä, haluan vaan kotiin. Isä ajaa meidät suoraa päätä Helsinkiin.

Kotona on aivan mahtavaa. Kukaan vieras ei herätä yöllä ja touhuamme emännän kanssa hullun lailla. Emäntä kuuraa kämpän lattiasta kattoon ja kokoaa pinnasängyn. Mahtavaa valmistaa itse ruokaa ja pestä pyykkiä ja viedä roskia! Puuhastelu on ihanaa. Ei tarvitse vaan maata. Onneksi vaimo on ihan samanlainen, se ei jaksa maata ei sitten yhtään.

Ipana vaan nukkuu, syö ja paskoo. Pesukone laulaa koko ajan koska se puklaa kaikki rievut täyteen. Taitaa olla bulimikko. Kaikki vaatteet huljuu sen päällä, me oltiin varauduttu syntymäpainoarvioon 3,9kg joten tää 2,6kg tarvii vähän pienempää Seppälää. Coatch J rientää apuun ja pelikaverit K ja M kiikuttaa meille coatchin kakaroiden skidimpiä releitä hätäapuna. Turusta saakka saapuu kuolarieputoimitus. Lasken parhaana päivänä 19 paskasta kuolariepua pyykkinarulla. Mutta ne on merkki siitä, että meille on muuttanut joku ihana alkuasukas ❤️❤️❤️

Ja ei, ne kaikki kolme läheisen tarinaa siitä, että sektiolla synnyttänyt ei tunne että olisi oikea äiti, eivät pidä paikkaansa. Olen aidompi äiti kuin kukaan alateitse pukertanut, ja tuo on minun ihana ipanani. Olen sille paras äiti (vaimon jälkeen, se on parempi). Olen aivan saatanan helpottunut siitä että ei tarvinnut synnyttää alakautta ja annan synnytyskokemukselle sairaalaan arvosanan 10; lapsi on elossa ja minun ei tarvinnut kohdata synnytyspelkoani.

Seuraavan kerran yritän raportoida muun muassa siitä miten aloitin reenin sektion jälkeen.

 

Sektio rv 36+6 – konepelti auki

En koskaan näe 38. raskausviikkoa, koska konepelti avataan viikoilla 36+6 ja ipana otetaan ulos. Olen rakastunut ❤️

En ehdi olla tylsistyttävällä äitiysvapaalla kuin pari viikkoa. En myöskään aivan lossauta lapsivesiä spinnisalin lattialle, mutta ei se kaukaa hae. Lauantaina olen spinnissä, sunnuntaina olen tunnin kitujumpassa pomppimassa, maanantaina käyn uimassa ja tiistaina olen pakannut uimatamineet taas laukkuun mutta taksi viekin synnärille…

Olemme siirtyneet sunnuntaina Lahteen joulunviettoon vanhemmilleni. Laskettuun aikaan on vielä yli kolme viikkoa. Maanantain ja tiistain välisenä yönä huomaan, että ipana on tehnyt edellisen kunnon voltin edellisyönä, eli siitä on kauan aikaa. Olen syönyt klo 21 jauhelihakeittoa kun vaimo ja isukki katsoo valioliigaa, ja pelin jälkeen omenan ja ruisleivän puolilta öin. Tajuan, että vauva on aina ruoan jälkeen vilkastunut, mutta nyt näin ei ole käynyt. Valvon kaksi tuntia ja yritän löytää liikkeitä, tökin mahaa. Ei mitään. Torkahdan pariksi tunniksi ajatellen, että vauvakin ehkä nukkuu. Herään aamuyöllä taas ja yritän löytää liikkeitä ja tökin mahaa, nyt itken jo vuolaasti huolesta ja olen varma, että lapsi on kuollut. Se on aina ollut kova liikkumaan, etenkin öisin. En ole koskaan tehnyt varsinaista liikelaskentaa, mutta se ei ole ollut tarpeen. Tiedän heti, että jotain puuttuu. Herätän vaimon. Etsimme liikkeitä yhdessä, tökimme mahaa. Olemme huolesta soikeita. Kummankin leukaperiä kiristää, sanoja ei tarvita vaan kaikesta voi aistia, että nyt on todellinen hätä.

Syömme aamupalaa, ja vaimo juottaa minulle muumilimsaa koska sokeripommi saa vauvan varmasti liikkumaan. Ei mitään. Nyt on helvetti irti.

Näen vaimon ilmeestä, että se ei ole koskaan ollut näin huolissaan. Minulla lyö takareidetkin aivan jumiin, olen niin paniikissa. En voi kirjoittaa tätä tarinaa itkemättä vuolaasti. Mutta kirjoitettava on. Olen vitsaillut, että pian alkaa 18 vuoden huolehtimisputki, mutta nyt ei naurata ja maksaisin mitä vain että pääsisin huolehtimaan tämän päivän jälkeenkin.

Tilaamme taksin, sairaalalaukkua ei ole mutta kaikki muu kuin vauva on yhdentekevää. Matka Päijät-Hämeen keskussairaalaan tuntuu ikuisuudelta. Olen varma, ettei taksikuskin kyydissä ole koskaan ollut näin kivutonta ja hiljaista synnyttäjää.

Sairaalassa kukkahattutäti ei ota meitä tosissaan, ja alkaa ripittää meitä siitä, että meillä ei ole neuvolakorttia mukana. Siis tänä päivänä kun kaikki tieto on sähköistä, se ei pyydä meitä edes istumaan vaan alkaa sättiä siitä fyysisestä neuvolakortista. Ihan oikeassa se on, kuka nyt matkustaa yhdeksännellä kuulla raskaana mihinkään ilman neuvolakorttia, mutta siinä vaiheessa kun ainoa ajatus on, että lapsi on kuollut, ei paljon vittu kiinnosta se neuvolakortti…

Jos ei ole neuvolakorttia, he eivät saa minusta tietoja ja minulla voi olla HIV ja joudun synnyttämään eristyksessä. Ihan vitun sama!!! Etenkin kun ne tiedot löytyy yhdellä puhelulla kättäriltä.

Pääsemme sydänkäyrään. Vauvan pulssi löytyy saman tien. Itken aivan holtittomasti, onnesta. Se on elossa, se on elossa! Kaikki on hyvin. Väärä hälytys. Kohta päästään kotiin ja syömään jouluruokaa. En ole koskaan ollut niin helpottunut.

Pulssi on meidän vauvalle korkea, yli 160 (tavallisesti 140). Pulssi putoaa yhdessä vaiheessa 80:een, mutta luulen, että anturi on väärällä puolella vatsaa ja se ei lue oikein. Tiedän että vauvan selkä on toisella puolella. Mutta pian kätilö säntää huoneeseen ja kysyy liikuinko tai irtosiko sondi. En minä liikkunut. Vaimo pelkää koskeneensa sondiin vahingossa. Mutta ei se koskenut.

Gynekologi hakee meidät toiseen huoneeseen, minut kytketään uusiin sondeihin, gyne sanoo saman tien että valmistautukaa, vauva otetaan nyt ulos varmaankin. Mitä ihmettä?!?

Nyt gynekologeja on jo kaksi. Ne sanoo molemmat, että kiire on. Vauvalla on joku stressitila. Käyrät ovat liian monotonisia. Se ei reagoi liikkeelläkään muutoksiin.

Kaikki tapahtuu minuuteissa. Pian housut ovat poissa, pissakatetri asennettu, viimeinen päätös tulee: kyllä, konepelti auki ja kiireesti. Ehdin neljä minuuttia ajatella, että ei, en ole valmis, pinnasänkykin on kasaamatta. Mutta huoli vauvasta ja kahden lääkärin selkeä päätös asiasta tekee valinnasta aivan selvän. Äkkiä saliin.

Päätöksestä ei kulu kuin enintään varttitunti ja lapsi on maailmassa. Nukuttaa ei voi, koska söin juuri aamupalaa, joten puudutetaan. Palvelu on loistavaa, virolainen anestesialääkäri selittää koko ajan mitä tapahtuu. Puudutus nousee todella ylös keuhkoihin, ylemmäs kuin polvileikkauksissa. Älä panikoi, se sanoo, ja minä tottelen. Nyt avataan maha. Väkeä häärii huoneessa ainakin kymmenisen. Nyt kun istukka ja lapsi irrotetaan, voit tuntea huonoa vointia. En tunne mitään. Lapsi nostetaan sivupöydälle, kaksi ihmistä häärii sen kimpussa, näen vain vilahduksia. Se ei itke. Helvetti se ei sano mitään, sano jotain! Kukaan ei selitä mitään minulle. Se tuntuu ikuisuudelta. Mutta näen noiden kahden liikkeistä, että kiirettä ei ole. Ne katkoo rauhassa napanuoraa ja availee nenua. Mutta miksei se inu?

Mahan kiinnikursimisessa menee paljon enemmän aikaa. Vaimo on odotushuoneessa. Hoen koko ajan, että kai joku kertoo sille missä mennään. En ehtinyt sairaalasängyssä kärrättäessä edes huutamaan käytävällä, että huoltajuus vaimolle jos minä kuolen. Naisparin arkea, vaimolla ei ole mitään oikeuksia vauvaan.

Viimein vauva nostetaan minun rinnalleni. Kerrotaan, että se on vähän vaisu mutta kunnossa, menee keskolaan tarkkailuun. Vitsailemme jo hoitohenkilökunnan kanssa, olen niin helpottunut. En ole koskaan nähnyt mitään niin outoa kuin se nyytti siinä rinnan päällä. Mistä se tuli, mikä se on? Totean, että tiedän sen painavan todella vähän, mutta kun se on siinä ainoan ruumiinosan päällä jonka tunnen, se tuntuu ihan valtavan painavalta.

Minut viedään heräämöön. Yritän tehdä uma thurmaneita, ”Wiggle your toe”, mutta mikään ei liiku alakerrassa. En pääse lapsen luo ennen kuin puudutus häviää. Nyt tieto alkaa kulkea. Vauva voi hyvin, vähän on alhainen verenpaine ja verensokeria seurataan. Mutta se on keskolassa jo vaimon paidan sisällä ihokontaktissa. Voi jeesus miten outoa ja siistiä!

Vaimo ja äitini tulevat heräämöön. On ollut pakko säikäyttää koko suku sektiouutisella jo ennen saliinmenoa, koska olimme sopineet lounaan vanhempieni ja mummoni kanssa juuri siihen aikaan. Kaikki ovat pidättäneet henkeään. Vaimo on tehnyt lupauksia odotustilassa, jos ne säilyy hengissä en enää koskaan simppuile liikenteessä jne, en voi kuvitella miten kamalaa siellä on ollut odottaa se tunti niitä uutisia.

Sairaalan henkilökunta on aivan loistavaa neuvolakorttiepisodin jälkeen. Kukaan ei hämmästele naisparia, tieto kulkee, kaikki opetetaan kädestä pitäen vauvan kanssa.

Kun saan uma thurmanit toimimaan, minut kärrätään sängyn kanssa keskolaan vauvan kaapin viereen. Vaimo on jo vaihtanut vaippaa ja on ihan pro, ruoka menee nenämahaletkulla. Verenpaineet korjaantuu yhdellä nestetäytöllä, verensokeria ja bilirubiinia tarkkaillaan. Pian yritän jo imettää, mutta oikeasti ipana saa ruoan vielä nenämahaletkusta. Yön saan levätä yksin huoneessani, koska vierustoveria ei ole. Käyn keskolassa vauvan luona niin usein kuin voin, yleensä ruokinta-aikaan. Vaimo on enemmän vauvan luona. Menen paniikkiin kun vaimon pitää lähteä sairaalasta yöksi pois, esitämme heti toiveen perhehuoneesta mutta sellaista saa toivoa vasta jos vauva pääsee keskolasta pois.

Mutta jo pelkästään se, että vauva on keskolassa, tarkoittaa, että se on elossa. Millään muulla ei ole merkitystä.

Seuraavassa kirjoituksessa lisää infoa kuulumisista.

Olen rakastunut ❤️

Raskausviikko 36 (eli 36+0 – 36+6): Synnytyspelko

Berliininmatkan tähden olemme missanneet eukon kanssa toisen perhevalmennuskerran. Yritämme saada tietoa siitä voisiko kerran käydä kuuntelemassa jossain toisessa neuvolassa. Eipä ole helpoksi tehty tällaista, tänä interwebin ja langattomuuden kulta-aikana. Noin 574 puhelun jälkeen meidät ohjataan toiseen neuvolaan. Minulla alkaa ahdistus hiipiä puseroon. Sen synnytysvideon kanssa.

Olen ollut 16-vuotiaana mukana synnytyksessä tukihenkilönä kun äitini pukersi maailmaan siskoni. Uskon tietäväni jotain synnyttämisestä. En usko noiden tapahtumien traumatisoineen itseäni.

Silti nyt kun äitiysvapaa on alkanut ja joskus tulee varttitunnin hetkiä kun aidosti olen yksin itseni kanssa ajatuksineni, huomaan joko sysääväni synnyttämisajatuksia pois tai itkeväni niitä vuolaasti. Ahdistaa niin perkeleesti. Vihjailen emännälle pitkään ja hartaasti, etten ehkä haluaisi mennä sinne perhevalmennukseen katsomaan sitä synnytysvideota. Että kai ne on kaikki aina ulos tulleet, näki videon tahi ei, sisään eivät ole jääneet. Businessmutsi vetää aina asian leikiksi ja kaikki menee vitsin varjolla. Siksi kukaan ei näe eikä arvaa, että oikeasti sitä pelottaa niin että se paskoo kohta housuunsa.

Välilihan repeämä, välilihan leikkaaminen Fiskarsseilla, kipu, kipu ja kipu, miten helvetissä siihen auttaa että pakkaat sairaalalaukkuun toteemiesineen ja rauhoittavaa musiikkia? Emäntä pakkaa sairaalalaukun. Minä lisään sinne toteemiesineen sijaan hammasharjan ja kirjan. Hulluksihan siellä tulee loikoillessa. Tosiasiassa takaraivossa jyskyttää, että viimeinen huoli siellä varmasti on hampaiden hygieniataso kun persettä revitään. Huhhuijaa kun hirvittää.

Menen erhdyksessä lukemaan kirjan ”Taivaslaulu”, sen lestadiolaiseepoksen kohtuullisesta kuuden lapsen perheestä. Lukekaa, saakelin hyvä teos. Mutta älkää lukeko viimeisen raskauskuukauden aikana, ei ainakaan helpota laitokselle menoa ajatus siitä, että toiset tekee tämän saman kerran vuodessa, koko hedelmällisyysaikansa. ”On ne muutkin selvinneet”. Onko oikeasti? En vielä ole törmännyt yhteenkään mamaan, jonka mielestä synnytys olisi ollut kiva tai edes neutraali kokemus. Ja ihan turha lohduttaa synnyttämätöntä ihmistä sillä, että jälkikäteen kun ipana on sylissä, se kaikki unohtuu. Se ei lohduta yhtään kun tietää että se kaikki on vasta edessä ja hyvin pian.

En ole itkenyt kertaakaan koko raskausaikana. Meillä ei muutenkaan oikein itketä kun me ollaan aika tyytyväisiä elämään noin yleisesti. Edellisvuoden joulukonsertissa muistan tirauttaneeni liikutuksesta, mutta tänä vuonna Club for Five ei saa hanoja auki vaikka varmaan pitäisi kun ne on hyviä ja businessmutsilla raskaushormoneja. Parhaan kaverin karonkassa kaikki muut ympärillä kyynelehtii ja minä vaan mietin että mitä ne pillittää, onko ne paksuna, että iloinen tilaisuushan tämä on. Mutta nyt tämän perkeleen perhevalmennuksen osalta tilanne eskaloituu niin pahaksi, että itkeä tihrustan yksin koko päivän salaa vaimolta ja maailmalta ensimmäistä kertaa koko raskausaikana. 10 whatsuppiviestiä siitä että nyt ei huvittaisi ei johda haluttuun lopputulokseen. Lopulta emäntä on jo matkalla neuvolaan kun minua alkaa kuristaa kurkkua niin että kerta kaikkiaan kieltäydyn lähtemästä sinne. Onneksi vaimo on maailman paras vaimo ja se tajuaa heti, että nyt ei muuten mennä.

Mutta eihän se ole se video joka ahdistaa, joku muuhan se on. En osaa sanoa mikä. Täytän viimeisen kerran ITU-tutkimuslomaketta ja vastaukset kysymyksiin ovat epäjohdonmukaisia, mutta eivät kuitenkaan. Pelottaa. Mikä? En tiedä. Oletko onnellinen? Olen. Oletko tyytyväinen? Olen. Mutta pelottaa. Ja en osaa sanoa mikä.

Vaimon serkun syntymäpäiväillallisilla tällä viikolla eräs tuttu alkaa säälitellä vaimolleni, miten kamalaa vaimollani tulee olemaan synnytyksessä kun hän ei voi tehdä mitään muuta kuin seurata vierestä. Olen koko bloggausaikani ollut sitä mieltä, että tässä raskaudessa on tilaa vaimon tunteille yhtä paljon kuin minun tunteillenikin, eikä puoliso ole vain joku pikkuapuri hieromassa selkää ja saamassa sättimistä siitä miten hänen vaivansa ovat ilmaa odottajan vaivojen rinnalla. Meillä ei ole kyllä hierottu tai vähätelty kertaakaan. Mutta syntymäpäiväillallinen on businessmutsin ahdistuskohtauksen aikaan, ja vedän herneen nokkaan. Kukaan ei ole kertaakaan sympatiseerannut minua ja synnyttämisen pakkoa, ja nyt tuo tuossa, jolla on itsellään ihan samanlaiset munatorvet mutta kieltäytyy käyttämästä niitä, saa kaiken sympatian MINUN synnytystapahtumastani itselleen? Ei tämä nyt perkele voi ihan näinkään mennä, ei mua tarvi sääliä muttei tuotakaan, ja jos säälitään niin säälitään molempia tai ei kumpaakaan. Itkisinkö vai löisinkö leikiksi. En osaa päättää. Bloggaan mieluummin.

Neuvolassa on kysytty tästä synnytyspelosta kun otin sen esiin. Vitsin varjolla tietysti. Kukkahattutäti kysyi, että pelottaako liikaa.

Mistä helvetistä sen sitten tietää milloin pelottaa liikaa?

Lääkäriystäväni kysyy menetänkö yöuniani tämän takia. En missään nimessä. Nukun kuin possu, 9-10 tuntia joka yö. Joskus herään pissille, mutten mieti pöntöllä että ahdistaapa.

Mutta entä jos minusta tuntuu, että en vain missään nimessä halua sanoa tuolle tanttaralle, että pelottaa, koska se tanttara hössötyksineen ottaa mua pannuun? Kotona en uskalla sanoa, että pelottaa, koska pitää olla vahva. En ole valittanut vaimolle kertaa tai kahta enempää mistään koko raskauden aikana. Voiko nyt enää aloittaa? Pitääkö se minua nössönä?

Kaikki Nyyti-ryhmät ja mitkälie synnytyspelkotukiryhmät ahdistaa vielä enemmän, kaikkien ryhmäfysioterapia- ja perhevalmennussessioiden jälkeen, joita olen kokeillut. Ne on hysteerikoille. Olisiko ryhmää sellaiselle, joka ei koskaan ole halunnut tulla raskaaksi eikä synnyttää, mutta on pakotettu siihen? Sellaiselle, joka haluaa ilman parityöskentelysessioita ja huuhaata keskustella objektiivisesta näkökulmasta siitä, miksi ahdistaa ja auttaako mikään vai onko se vaan menoa, pidä hatustas kii?

Minua ei ahdista liikaa. Ainakaan vielä. Niin luulen. En pelkää kipua koskaan ja ollenkaan, ja kaikenlaiset vammat on tuttuja, toipunee tuostakin. Yritän kirjoittaa tätä blogikirjoitusta, jotta ymmärtäisin mikä ahdistaa. On se kipukin ahdistavaa, miksi sellaiselle on pakko altistua. Ja se synnytyksen kesto. Ja vauvan terveys, mitä jos se kuolee. Ja toipuminen. Se kestää malttamattoman jumpparin näkökulmasta valovuoden tai kaksi.

Mutta ehkä nyt kun mammaloman jokainen sekunti on tungettu täyteen ohjelmaa, on syytä putsata niitä varttituntisia itselleen ja miettiä onko se ahdistus menossa yli. Sitten pitää vaan lähteä tukiryhmään katsomaan menoa. Tai elää kieltäymyksessä loppuun saakka ja toivoa, että kaveri vaan pöpsähtää ulos joku päivä ja sitten sitä on jälkikäteen viisaampi tänkin asian suhteen.

Tällä viikolla businessmutsi on alamaissa kaksi kokonaista päivää. Businessmutsikaan ei ole terästä. Koska kaikki on syytä kuitenkin lyödä leikiksi ja huumori puolittaa murheet, lienee pieni loppukevennys paikallaan. Käyn nimittäin toisen ja viimeisen kerran raskausaikana lääkärissä. Kaikki on mainiosti, mutta mikään ei ole niin huvittavaa kun sisätutkimusta suorittava lekuri joka havaitessaan lapsen olevan jo pää alaspäin ja kiinnittyneenä huudahtaa, että ”on sulla melkoinen kookospähkinä täällä haarovälissä”!

Nelisen viikon päästä tavataan kookokseni, ahdisti mutsia tahi ei. Ei mutsia sentään kookos itsessään ahdista, vaan ainoastaan se että miten se saadaan ulos siten ettei palmupuu kuukahda ja pähkinä säry.

Raskausviikko 35 eli 35+0 – 35+6: Mikä raskaudessa on yllättänyt?

Aamujuoksu 50min Tiergarten, Berlin (rv 35+0)

Pöjö-vauvalta terkkuja. Jos se syntyy täällä, sen ensi sanat on ”Ich bin ein Berliner!”

 

Tästä lauseesta tulen olemaan ikuisesti ylpeä: 36. raskausviikko alkaa juoksulenkillä Berliinissä. Tätä te ette saa multa pois, tätä mä kerron vauvalle kun se syntyy, että Berliinissä käytiin ja sä olit mut human kettle bell. Sä rakastit juoksemista viimeiseen asti.

Businessmutsi viipyy Saksassa pyhättömän viikon. Kaikki menee hienosti. Hieman useammin pitää piipahtaa kaffilassa, normaalisti jaksaisi koko päivän liikenteessä. Mutta tuntikausia me mennään vauvan kanssa putkeen. Vauva rakastaa matkustamista. Pääsen paluulennollekin synnyttämättä. Oli Finnairin Thaimaan-lennolla kai joku joskus 2011 pöpäyttänytkin kakaran maailmaan. Pohdin josko sillä tavalla saisi ilmaislipun Finskille ikiajoiksi, ja yritän salaa pukertaa ipanaa ulos lentokoneen wc:ssä…

Kun vauva on ollut yhden yön kotona, se haluaa taas lähteä. Lähteminen on ihanaa, palaaminen vielä ihanampaa. Vauva huutaa ”hanaa!” Siispä Tukholmaan viikonlopuksi.

Puolivälissä matkalla terminaaliin minuun iskee ajatus: Entäpä jos laivalle on samanlaisia rajoitteita kuin lennoille, voiko ne epelit evätä mun pääsyn tuonne kokolattiamatto- ja hanaviinihelvettiin vain koska joku laittoi siemeniä sisääni vajaa yhdeksän kuukautta sitten? Aloitan raivoisan googlaamisen spårassa. Yllättäen ainoat osumat ovat taas sinne saakelin vauva.fihin. Ensimmäisen ketjun lukeminen riittää, minä painelen laivaan vaikka jäniksenä jos ei muu auta. Keskustelun kulku: ”Matkustaisitteko Tukholmaan viimeisinä raskausviikkoina?” Vastauksista 97 % on ”ei missään nimessä”. Jo tämä saa minut raivoon, matkustan perkele uhallakin, syntyköön sitten laivassa. Yksi vastaus nousee kuitenkin ylitse muiden: ”Kyllä matkustaisin, mutta sinuna en menisi maihin.” No miksi ei maihin? Kaveri linkkaa sitten jonkun Aftonpostenin 17 vuotta vanhan artikkelin, jossa Tukholman lähiössä uutisoidaan pommiuhkasta. Ei siis maihin laivasta, koska Stokis on vaarallisempi kuin lesboparin suudelma Kabulissa! Asia pihvi. Asia selvä pyy. Asia paketissa. Onneksi meillä on vauva.fi, hurra hurra [lausutaan ruotsalaisittain murtaen].

Yksi järjen ääni soi kuorossa. Lappalaisäiti toteaa, että nykyisinhän se laiva pysähtyy Maarianhaminassakin, että sinne sitten synnyttämään, kun heillä Lapissa taas matkat synnyttämään on normaalistikin paljon pidemmät. Minä rakastan noita järkeviä lappalaisia! Niillä on sentään vielä hitunen maalaisjärkeä kuulassa.

Tukholmakin sujuu mainiosti. Vauva shoppailee ja ahmii seisovassa pöydässä silliä ja graavilohta. Soosoo vauvaa, tuhma, ei saa! Tässä vaiheessa väitän, että ensimmäisiä kertoja koen vauvan lisänneen energiantarvettani, ja viimeisinä päivinä tai viikkoina on ollut jatkuva nälkä. Jatkuvalla nälällä tarkoitan nälkää tunnin välein, kun normaalisti nälkä olisi kahden tunnin välein. Mikä porsas, koko ajan syömässä!

Mutta tässä vaiheessa haluan siis kirjoittaa vielä erikseen siitä, mikä raskaudessa on yllättänyt minut.

Tämän blogin lukijalle varmasti on käynyt selväksi, että ensimmäisenä ja yllättävimpänä asiana mieleen nousee raskaana olemisen helppous. Olin kuvitellut, että tämä olisi yhtä helvettiä. No ei ole. Elämä jatkuu. En taaskaan halua vähätellä kenenkään toisen raskauskokemusta, ja varmasti on olemassa aivan helvetillisiä raskauksia joissa supistukset vievät aikaisilla viikoilla vuodelepoon tai vastaavaa. Mutta minä kirjoitankin omasta kokemuksestani, lue tai jätä lukematta.

Lisäksi minut on yllättänyt lapsen potkujen voima. Olin luullut, että tarinat mahan läpi näkyvistä potkuista ovat urbaania legendaa. No eivät ole. Kaveri teutaroi kuin hai häkissään jos istahdan hetkeksi alas. Se on uskomaton tunne, josta vaimokin pääsee osalliseksi.

Se on tullut yllätyksenä, että sheivaaminen on lähes mahdotonta. Aluksi mahaa sai siirrettyä syrjään mutta lopuksi viidakon Ykä tuli kylään. Rastapampulat esiin!

Rehellisyyden ja kainouden nimissä on todettava, että myös piparin turvotus on tullut yllätyksenä. Jos olen sataan kertaan toitottanut, että jalkoja ei turvota ja suonikohjuja ei ole ja ei kolota eikä juili, niin piparin voi suosiolla todeta olleen turpea kuin vettynyt pesusieni viimeiset kuukaudet. Liikaa tietoa! Mutta et kai tosissasi ajatellut, että tässä blogissa kirjoitetaan pelkistä vaahtokarkeista ja hattaroista? Menoahan tuo ei ole haitannut, mutta jännityksellä odotan josko toosa tästä vielä palautuu vai lihoiko raskausaikana pelkkä pipari.

Loppuun haluan liittää vielä muutaman raskaussaliselfien lisää, koska tällaisia on harvoja interwebissä pällisteltävänä. Kuviin liittyy nimittäin myös anekdootti, kuten usein maailman paskimman mutsin toilailuihin.

Ensinnäkin vietin sanottuna maanantaina 5,5 tuntia Töölö Gymillä. Koska en keksi mitään muutakaan järkevää tekemistä äitiysvapaalla. Kävin pilateksessa, salilla ja joogassa, siis kolmen reenin päivä.

Toiseksi jälkimmäiseen kuvaan liittyen tuo anekdootti. Olin sopinut lounaan opiskelutoverien P ja J kera, ja olin muka pakannut salille mukaan tarvittavat vaihtovaatteet sekä suihkutamineet. Pian huomaan, että tissiliivit puuttuvat. Puen ylle raskausmekon sillä ajatuksella, että tässä mitään liivejä olla vailla. No jep. Nisät osoittivat sinne ja tänne. Koska en ehtinyt enää kotiin, aloin hädissäni kuivaamaan helvetin hikisiä urheiluliivejäni hätäkäyttöön föönillä. Samalla hetkellä kun siinä föönailen liivejä raskausmekossani maha pystyssä ja nännini osoittavat toinen länsiluoteeseen ja toinen koilliseen, kävelee pukuhuoneeseen bikinifitnessin Suomen mestari Eevi Teittinen. Kaunotar katsahtaa minua ripsiensä alta kauhistuneena ja hymähtää.

My finest hour.

Kyykkyä 60kg, rv 35+5

Salil eka, salil vika (rv 35+5)

Raskausviikko 35 eli 35+0 – 35+6: Äitiysvapaa alkaa ja karkaan Berliiniin

 

Ainoa raskausiltapuku oli valkoinen Zalandolta, 1200 euron maksaminen kertakäyttöasusta ei houkuttanut pihiä businessmutsia… Kuvan ilta-asu H&M:n ei-raskausosastolta interwebistä 69 euroa.

Parhaan ystävän P:n väitös ja karonkka.

Tällä viikolla se tapahtuu: äitiysvapaa alkaa.

Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään yhtä kamalaa. Herään perjantaiaamuna ja mietin huomaisiko pomo jos pullukka livahtaisi salaa työhuoneeseensa kuin ei mitään. Mitä helvettiä äitiysvapaalla on tarkoitus tehdä?!?

Olen saanut tutuilta jos jonkinlaisia ehdotuksia. Tee himmeli. Maalaa koti. Restauroi keinutuoli. Katso koko Netflixin tuotanto läpi.

Nämä tutut eivät selvästikään tunne minua lainkaan. Näytänkö minä siltä että minä nyprään himmeleitä? O-ou.

Ensimmäinen päivä menee nopeasti, koska täytän kalenterin touhuilla. Aamusta yritän hakea lentämiseen oikeuttavaa lääkärintodistusta työterveydestä, mutta kun työterveyslääkärillä menee pupu pöksyyn ja hän lähettääkin minut gynelle, kävelen gynelähetteen kanssa ulos alaovista ja fillaroin kotiin. Parhaan ystäväni väitös alkaa klo 12, ei minulla ole aikaa tällaiseen. Periaatteessa lentoyhtiön ohje on selvä: todistusta ei tarvita ennen 35+6, mutta heillä on oikeus kysyä millä viikolla olen ja minun on voitava todistaa se. Lennän viikolla 34+5 – 35+1 joten otan neuvolan suomenkielisen raskaustodistuksen mukaan ja vedän portilla mahaa sisään. Saa riittää. Siispä väitökseen.

Väitöksen ja karonkan välissä käyn juoksulenkillä. Hyvin kulkee vielä, vaikka taivaalta sataa miukuja ja maukuja. Ainoa urheilu josta huomaan luistavani on venyttely. Maha tuntuu olevan tiellä, vaikka tiedän että se on vain tekosyy.

Viikonloppu menee pikkujouluissa, useissa. Vaihtokavereillani riittää vinkkejä ja tarinoita raskauksista ja synnytyksistä, mutta väsyn pian. En oikein pidä näistä keskustelunaiheista, yritän jopa vihjata että pelkään alatiesynnytystä, mutta tuomio on nopea: et oikeasti halua sektiota, paraneminen on hidasta ja voi tulla ajatus, että et ole oikea äiti kun et synnyttänyt alakautta. Suljen korvani, en voi uskoa kuulemaani…

Vasta maanantaina se iskee: Toimettomuus isolla T:llä. Suuntaan aamulla pilatekseen klo 10, kokeiltava on koska en ole koskaan päässyt salin aamutunneille töiden vuoksi. Matkalla kävelen yhden arkkitehtitoimiston ja yhden design-toimiston ohi. Ihmiset tahkoavat töitä koneillaan. Menen täyden epätoivon tilaan. Kukaan ei tarvitse minua mihinkään. Minä en saa mennä töihin, ja nuo saavat. Mitä väärää minä olen tehnyt? Kaikkein pahinta on, että jo kävelyn aikana ja salilla huomaan nopeasti, että tuohon aikaan liikkeellä ovat ainoastaan eläkeläiset ja äidit Bogaboineen. Ja saan jälkimmäiseltä ryhmältä heimokatseita puistossa. Ampukaa minut, nyt, tämä ei ole viiteryhmäni!

Salilla otan selfieitä. En koskaan ole ottanut saliselfieitä enkä voi sietää niitä, mutta minun on pakko. Tämä on viiteryhmäni, uskottehan minua? En halua Bogaboo-selfieitäkään. Itkettää.

Rv 34+5

Rv 34+5

Iltapäivän aikataulu on äkkiä pakko täyttää ohjelmalla. Selvitämme vaimon kanssa adoptioasiaa. Kaupunki suostuu kuitenkin määräämään meille adoptioneuvojan vasta kun ipana on syntynyt. Sen jälkeen on odotettavissa kotikäyntejä (kyllä, monikossa) ja virastokäyntejä (edelleen monikossa) ja nöyryytystä ja kotiolojen kyyläämistä. Käykää please allekirjoittamassa se äitiyslakialoite pian ettei tällaista tarvitse käydä läpi jatkossa: Äitiyslakialoite.

Maanantai-iltana lennän Berliiniin karkuun. Pääsen koneeseen ongelmitta ja vieressä istuu minua lihavampi nainen joka ei saa tarjoilupöytää lainkaan alas mahansa vuoksi, minä sentään saan vielä nipinnapin.

Brandenburg Gate.

Paluumatka jännittää. Mitä jos en saa lentää takaisin? No, vaikka oma äitini lukee tätä blogia (huhheijaa) on tunnustettava, että alunperin harkitsin matkaa Albaniaan. Jopa hullu businessmutsi tuli kuitenkin toisiin aatoksiin kun interweb kertoi, että synnytyssairaala Albaniassa vaatii 20.000 euron käteismaksun ennen osastolle ottamista. Ei sillä, businessmutsihan on Bill Gatesin jälkeen maailman rikkaiden listalla, mutta käteisenä harvoin sattuu noin pieniä summia mukaan…

Silti interwebissä muuan singaporelaisen emännän mukaan saksalainen synnytyskokemus on ”terrible”, ei saa omaa gyneä mukaan vaan synnytyksen hoitaa joku Gertrud-niminen kätilö, hyi, eikä punainen mattokaan odota sairaalan ovella. Shocking.

Kuulostaa Suomelta. Let’s try delivery in Germany if I’m lucky. Pysykää eetterissä, pukersiko businessmutsi ipanan Saksassa?

Raskausviikko 34 eli rv 34+0 – 34+6: Kolmas raskauskolmannes on tukala – ja paskat!

Jälkiruokaylläri läksiäisdinnerillä. Kyllä on pinkkiä taas perkele.

Läksiäislahjat duunikavereilta ❤️

Tällä viikolla se iskee tajuntaan: helvetti, duunit loppuu ihan just. Paniikki! Aivan varmasti tulen hulluksi. Mitä businessmutsi voi tehdä, jos ei businesstä?

Siirrän toimeksiantojani osaaville kollegoilleni oikeastaan vasta nyt. Olen halunnut hoitaa viimeiseen saakka kaiken itse. Koen mustasukkaisuutta: Nuo saa jäädä tänne töihin ja hoitaa näitä loistavia juttuja, ja minä lähden kotiin lihomaan ja menettämään järkeni. Vihaan äitiysvapaata vaikkei se ole edes alkanut vielä.

Painan laskutettavia töitä yhtä lailla kuin markkinointihommia tälläkin viikolla. Toivottavasti on töitä vielä kun palaan. Ja paluusta puheenollen, emme ole vielä vaimon kanssa päättäneet koska se tapahtuu, pitääkö vaimo perhevapaan loppuun vai vain hoitovapaata. Kela haluaa välttämättä tehdä päätöksen puolestamme, sillä postissa pätkähtää päätös vanhempainrahan myöntämisestä. Soitan sinne ja tiedustelen asiasta, sillä en ole hakenut vanhempainrahaa, ainoastaan äitiyspäivärahaa ensimmäiseltä neljältä kuukaudelta. Virkailija nauraa minulle, että ei täältä Kelasta sentään hakematta rahaa syydetä. Pian ilmenee, että kyllä syydetään. Hakemustani ei tosiaan ole olemassakaan. Älytön systeemi ja koko äitiyspäiväraha hävettää, aivan hirveä summa yhteiskunnan rahaa vaikka voisin vielä hyvin olla nuo 30 arkipäivää duunissa maksamassa veroja ja rahoittamassa sellaisen perhevapaakorvauksia, joka niitä oikeasti tarvitsee.

Maailman paskin mutsi vetelee tällä viikolla yhdellä asiakaslounaalla tartarpihviä eli raakaa jauhelihaa ja raakaa kananmunaa tietysti sen kanssa. Ja seuraavana päivänä anjovista ja sinihomejuustoa. En jaksa edes tarkistaa enää siitä neuvolassa jaetusta listasta saiko näitä syödä paksuna. Lista on niin pitkä että sillä pyyhkisi koko vuoden ahterinsa wc-tiloissa. Lienee turvallista siis olettaa, että nämäkin sapuskat oli nounou. Meni jo.

Olen myös jälleen erehtynyt lukemaan interwebistä erilaisia raskausblogeja ja uikutusta. Selällään ei olisi saanut nukkua enää yli viiteen kuukauteen, mutta pötkötän uhallanikin belly up kaiket yöt. No, en minä nyt öisin mieti että hahaa, tässä näytän niille bloggareille. Mutta jos vauvan pitäisi painaa verisuonia lyttyyn selinmakuulla ja aiheuttaa pahaa oloa, mutta niin ei ole edelleenkään käynyt, niin tuleeko joku lekuri väkisin trukilla kippaamaan minut kyljelleni? Miten nämä suositukset oikein toimii?

Kaikki surkuttelevat raskaanaolijan olotilaa: Nukut jo varmasti todella huonosti ja olosi on tukala. Toinen raskauskolmanneshan oli kukkeaa aikaa, mutta tämä viimeinen raskauskolmannes on kyllä epämukava, voi sinua rukkaa.

Ja kilin kellit.

Ensimmäinen raskauskolmannes oli mahdollisesti pahin, koska puklutti. Sen jälkeen kaikki on hyvin, kerrassaan. Uskon, että loppuun saakka. Muut valittelevat blogeissaan miten askel painaa ja mäessä hengästyttää ja lapsi saisi tulla jo ulos. Minua ei kyllä paina, ja muksu saa mainiosti mennä yliajalle. Blogikommenteissani on todettu, että jotkut mutsit ”harrastavat raskaana olemista”. En kerta kaikkiaan keksi parempaa tapaa ilmaista asiaa. Voit ryhtyä tosissasi observoimaan joka ikistä tuntemusta ja pitää niistä treenipäiväkirjaa ja facebookata raskausharrastuksestasi. Minä olen kuitenkin töissä asianajotoimistossa ja harrastan urheilemista. Raskaus saa tulla siinä ohella.

Facebookista muistuukin mieleeni, että tällä viikolla duunissa järjestetään läksiäiset businessmutsille. Takaisinhan minä olen tulossa, joten tuntuu jotenkin väärältä. Joka tapauksessa duunikaveri T tägää minut oheisissa kuvissa näkyvien pinkkien tennarien kanssa Facebookiin. Saan sätkyn, en ole julkistanut raskauttani Facebookissa tai missään muuallakaan, ja seuraa pieni sekava härdelli kun T yrittää epätoivoisesti poistaa valokuvaa. Ne tietävät, joiden täytyy, mutta minä en laittele joka viikko kuvia raskausharrastuksesta Feseen. Oksettaa koko ajatuskin.

Kärttyinen businessmutsi lähtee nyt harrastamaan niitä oikeita harrastuksiaan, salia ja spinniä. Raskausmaha saa tulla mukaan jos haluaa, tai jäädä kotiin odottamaan, ihan miten vaan.