Sektio rv 37 – konepelti auki

image

En koskaan näe 38. raskausviikkoa, koska konepelti avataan viikoilla 36+6 ja ipana otetaan ulos. Olen rakastunut ❤️

En ehdi olla tylsistyttävällä äitiysvapaalla kuin pari viikkoa. En myöskään aivan lossauta lapsivesiä spinnisalin lattialle, mutta ei se kaukaa hae. Lauantaina olen spinnissä, sunnuntaina olen tunnin kitujumpassa pomppimassa, maanantaina käyn uimassa ja tiistaina olen pakannut uimatamineet taas laukkuun mutta taksi viekin synnärille…

Olemme siirtyneet sunnuntaina Lahteen joulunviettoon vanhemmilleni. Laskettuun aikaan on vielä yli kolme viikkoa. Maanantain ja tiistain välisenä yönä huomaan, että ipana on tehnyt edellisen kunnon voltin edellisyönä, eli siitä on kauan aikaa. Olen syönyt klo 21 jauhelihakeittoa kun vaimo ja isukki katsoo valioliigaa, ja pelin jälkeen omenan ja ruisleivän puolilta öin. Tajuan, että vauva on aina ruoan jälkeen vilkastunut, mutta nyt näin ei ole käynyt. Valvon kaksi tuntia ja yritän löytää liikkeitä, tökin mahaa. Ei mitään. Torkahdan pariksi tunniksi ajatellen, että vauvakin ehkä nukkuu. Herään aamuyöllä taas ja yritän löytää liikkeitä ja tökin mahaa, nyt itken jo vuolaasti huolesta ja olen varma, että lapsi on kuollut. Se on aina ollut kova liikkumaan, etenkin öisin. En ole koskaan tehnyt varsinaista liikelaskentaa, mutta se ei ole ollut tarpeen. Tiedän heti, että jotain puuttuu. Herätän vaimon. Etsimme liikkeitä yhdessä, tökimme mahaa. Olemme huolesta soikeita. Kummankin leukaperiä kiristää, sanoja ei tarvita vaan kaikesta voi aistia, että nyt on todellinen hätä.

Syömme aamupalaa, ja vaimo juottaa minulle muumilimsaa koska sokeripommi saa vauvan varmasti liikkumaan. Ei mitään. Nyt on helvetti irti.

Näen vaimon ilmeestä, että se ei ole koskaan ollut näin huolissaan. Minulla lyö takareidetkin aivan jumiin, olen niin paniikissa. En voi kirjoittaa tätä tarinaa itkemättä vuolaasti. Mutta kirjoitettava on. Olen vitsaillut, että pian alkaa 18 vuoden huolehtimisputki, mutta nyt ei naurata ja maksaisin mitä vain että pääsisin huolehtimaan tämän päivän jälkeenkin.

Tilaamme taksin, sairaalalaukkua ei ole mutta kaikki muu kuin vauva on yhdentekevää. Matka Päijät-Hämeen keskussairaalaan tuntuu ikuisuudelta. Olen varma, ettei taksikuskin kyydissä ole koskaan ollut näin kivutonta ja hiljaista synnyttäjää.

Sairaalassa kukkahattutäti ei ota meitä tosissaan, ja alkaa ripittää meitä siitä, että meillä ei ole neuvolakorttia mukana. Siis tänä päivänä kun kaikki tieto on sähköistä, se ei pyydä meitä edes istumaan vaan alkaa sättiä siitä fyysisestä neuvolakortista. Ihan oikeassa se on, kuka nyt matkustaa yhdeksännellä kuulla raskaana mihinkään ilman neuvolakorttia, mutta siinä vaiheessa kun ainoa ajatus on, että lapsi on kuollut, ei paljon vittu kiinnosta se neuvolakortti…

Jos ei ole neuvolakorttia, he eivät saa minusta tietoja ja minulla voi olla HIV ja joudun synnyttämään eristyksessä. Ihan vitun sama!!! Etenkin kun ne tiedot löytyy yhdellä puhelulla kättäriltä.

Pääsemme sydänkäyrään. Vauvan pulssi löytyy saman tien. Itken aivan holtittomasti, onnesta. Se on elossa, se on elossa! Kaikki on hyvin. Väärä hälytys. Kohta päästään kotiin ja syömään jouluruokaa. En ole koskaan ollut niin helpottunut.

Pulssi on meidän vauvalle korkea, yli 160 (tavallisesti 140). Pulssi putoaa yhdessä vaiheessa 80:een, mutta luulen, että anturi on väärällä puolella vatsaa ja se ei lue oikein. Tiedän että vauvan selkä on toisella puolella. Mutta pian kätilö säntää huoneeseen ja kysyy liikuinko tai irtosiko sondi. En minä liikkunut. Vaimo pelkää koskeneensa sondiin vahingossa. Mutta ei se koskenut.

Gynekologi hakee meidät toiseen huoneeseen, minut kytketään uusiin sondeihin, gyne sanoo saman tien että valmistautukaa, vauva otetaan nyt ulos varmaankin. Mitä ihmettä?!?

Nyt gynekologeja on jo kaksi. Ne sanoo molemmat, että kiire on. Vauvalla on joku stressitila. Käyrät ovat liian monotonisia. Se ei reagoi liikkeelläkään muutoksiin.

Kaikki tapahtuu minuuteissa. Pian housut ovat poissa, pissakatetri asennettu, viimeinen päätös tulee: kyllä, konepelti auki ja kiireesti. Ehdin neljä minuuttia ajatella, että ei, en ole valmis, pinnasänkykin on kasaamatta. Mutta huoli vauvasta ja kahden lääkärin selkeä päätös asiasta tekee valinnasta aivan selvän. Äkkiä saliin.

Päätöksestä ei kulu kuin enintään varttitunti ja lapsi on maailmassa. Nukuttaa ei voi, koska söin juuri aamupalaa, joten puudutetaan. Palvelu on loistavaa, virolainen anestesialääkäri selittää koko ajan mitä tapahtuu. Puudutus nousee todella ylös keuhkoihin, ylemmäs kuin polvileikkauksissa. Älä panikoi, se sanoo, ja minä tottelen. Nyt avataan maha. Väkeä häärii huoneessa ainakin kymmenisen. Nyt kun istukka ja lapsi irrotetaan, voit tuntea huonoa vointia. En tunne mitään. Lapsi nostetaan sivupöydälle, kaksi ihmistä häärii sen kimpussa, näen vain vilahduksia. Se ei itke. Helvetti se ei sano mitään, sano jotain! Kukaan ei selitä mitään minulle. Se tuntuu ikuisuudelta. Mutta näen noiden kahden liikkeistä, että kiirettä ei ole. Ne katkoo rauhassa napanuoraa ja availee nenua. Mutta miksei se inu?

Mahan kiinnikursimisessa menee paljon enemmän aikaa. Vaimo on odotushuoneessa. Hoen koko ajan, että kai joku kertoo sille missä mennään. En ehtinyt sairaalasängyssä kärrättäessä edes huutamaan käytävällä, että huoltajuus vaimolle jos minä kuolen. Naisparin arkea, vaimolla ei ole mitään oikeuksia vauvaan.

Viimein vauva nostetaan minun rinnalleni. Kerrotaan, että se on vähän vaisu mutta kunnossa, menee keskolaan tarkkailuun. Vitsailemme jo hoitohenkilökunnan kanssa, olen niin helpottunut. En ole koskaan nähnyt mitään niin outoa kuin se nyytti siinä rinnan päällä. Mistä se tuli, mikä se on? Totean, että tiedän sen painavan todella vähän, mutta kun se on siinä ainoan ruumiinosan päällä jonka tunnen, se tuntuu ihan valtavan painavalta.

Minut viedään heräämöön. Yritän tehdä uma thurmaneita, ”Wiggle your toe”, mutta mikään ei liiku alakerrassa. En pääse lapsen luo ennen kuin puudutus häviää. Nyt tieto alkaa kulkea. Vauva voi hyvin, vähän on alhainen verenpaine ja verensokeria seurataan. Mutta se on keskolassa jo vaimon paidan sisällä ihokontaktissa. Voi jeesus miten outoa ja siistiä!

Vaimo ja äitini tulevat heräämöön. On ollut pakko säikäyttää koko suku sektiouutisella jo ennen saliinmenoa, koska olimme sopineet lounaan vanhempieni ja mummoni kanssa juuri siihen aikaan. Kaikki ovat pidättäneet henkeään. Vaimo on tehnyt lupauksia odotustilassa, jos ne säilyy hengissä en enää koskaan simppuile liikenteessä jne, en voi kuvitella miten kamalaa siellä on ollut odottaa se tunti niitä uutisia.

Sairaalan henkilökunta on aivan loistavaa neuvolakorttiepisodin jälkeen. Kukaan ei hämmästele naisparia, tieto kulkee, kaikki opetetaan kädestä pitäen vauvan kanssa.

Kun saan uma thurmanit toimimaan, minut kärrätään sängyn kanssa keskolaan vauvan kaapin viereen. Vaimo on jo vaihtanut vaippaa ja on ihan pro, ruoka menee nenämahaletkulla. Verenpaineet korjaantuu yhdellä nestetäytöllä, verensokeria ja bilirubiinia tarkkaillaan. Pian yritän jo imettää, mutta oikeasti ipana saa ruoan vielä nenämahaletkusta. Yön saan levätä yksin huoneessani, koska vierustoveria ei ole. Käyn keskolassa vauvan luona niin usein kuin voin, yleensä ruokinta-aikaan. Vaimo on enemmän vauvan luona. Menen paniikkiin kun vaimon pitää lähteä sairaalasta yöksi pois, esitämme heti toiveen perhehuoneesta mutta sellaista saa toivoa vasta jos vauva pääsee keskolasta pois.

Mutta jo pelkästään se, että vauva on keskolassa, tarkoittaa, että se on elossa. Millään muulla ei ole merkitystä.

Seuraavassa kirjoituksessa lisää infoa kuulumisista.

Olen rakastunut ❤️

6 kommenttia artikkeliin ”Sektio rv 37 – konepelti auki

  1. Huh täällä vakiokommentaattorisi on liikuttuneessa tilassa! Jopa tällaiselle tunnevammaiselle tuli liikutus 🙂 (ei, en ole raskaudenkaan aikana ollut erityisen herkkä, kerran on ollut pala kurkussa kun katsoin Downton Abbeyn päätösjaksoa)

    Just eilen hetkeksi hätkähdin itsekin, että ’se’ ei ole liikkunut hetkeen, kun yleensä kovasti jytkyttää pitkin päivää ja on ollut jo viikosta 18 kova meno. Mutta taisi olla vaan rankka päivä, kun juoksentelin koirakisoissa tuntikausia. Mutta kirjoituksesi sai uudestaan huomaamaan, että pysyn tästä lähinkin hereillä liikkeiden aktiivisuudesta.

    Niin ja onnea!!! Paljon onnea! ❤

    Tykkää

    1. Noita liikkeitä on tosiaan hyvä tarkkailla, en jaksaisi liikelaskentaa tehdä itse ollenkaan kuten sanoin mutta jos ne liikkeet yhtäkkiä puuttuu, kannattaa rauhoittua ja keskittyä laskentaan. Se kymmenen liikettä pitäisi kai saada tunnissa. Ystäväni oli samassa tilanteessa kuin sinä, eli ei ollut tuntevinaan liikkeitä hetkeen, mutta lääkäri oli kehottanut aidosti keskittymään liikelaskentaan niin että kaikki kännykät, televisiot, musiikit ja padit laitetaan pois ja vain keskitytään liikkeisiin. Sieltä ne liikkeet sitten löytyi, eli yllättävän paljon tässä hektisessä maailmassa voi mennä liikkeitä ohikin samalla kun räplää puhelinta. Me tehtiin tuota liikelaskentaa keskellä yötä melkein koko yö pimeässä, äänettömässä huoneessa, joten aika selvää oli että nyt puuttuu jotain…

      Kiitos onnitteluista ja kamalasti lykkyä loppuraskauteesi! Pidäthän minua ajan tasalla siitä miten kaikki lopulta sujuu osaltasi!

      Tykkää

  2. Onnea vielä tuoreille vanhemmille! Voin vain yrittää kuvitella tuota huolta ja ahdistusta, ihan kamalaa! Onneksi oli onnellinen päätös tällä synnytystarinalla ❤ Toivottavasti olet toipunut hyvin, meillä pätkä putkahti samaa kautta maailmaan, vaikkakin vähän vähemmän dramaattisissa merkeissä, ja kyllä oli jyrän alle jäänyt fiilis jonkin aikaa sen jälkeen. En myöskään näin suunnitellut tai toivonut, mutta aina ei mene kuin elokuvissa. Onneksi se on pientä sen rinnalla, että nyt perheessä on kolmas jäsen, joka on osoittautunut aivan valtavan mainioksi tyypiksi. Epäilemättä sama tilanne pätee myös teidän taloudessa 🙂

    Tykkää

  3. Kiitos, ja siistiä et on mainio tyyppi! Jos mainiolla tyypillä tarkoitetaan hemmoa joka valtaa pyykkitelineen minipyykeillään, rakastaa daisareita ja nukkuu sekä paskoo alati, niin tää on kyllä mainioista mainioin ❤️

    Tykkää

  4. Aargh, se neuvolakortti!! Been there. Kättärillä vastassa oli täti, joka katsoi kuin vajakkia, kun kysyin, että eikö tosiaan kilsan päässä sijaitsevasta neuvolasta tietoa saada muuta kuin pahvilla. No ”ei TIETENKÄÄN, tämähän on synnytyssairaala, ei neuvola!” Jaha, selvä homma. Tänä digitalisaation aikakautena pitäisi – synnytyskivuissaan – muistaa, että julkisen sektorin siilot on ja pysyy. Ja että hätätilanteessakin pitää olla tajuissaan ja näyttää paperit.

    Tykkää

    1. Naulan kantaan kuomaseni. Ehkä vuonna 2073 kun minä kasvan horsmaa on neuvolakortti saatu toimimaan kännykkäsovelluksena – juuri kun kännykkä on korvattu jollain muulla vempeleellä 😂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s