Kunnon äitillä on aina mukana…

Kunnon äiti se olla pitää. Jos kerran lapsia on erehtynyt hankkimaan, niin äidin on tietysti oltava täydellinen. Näillä neuvoilla pääset oikeaan lopputulokseen.

”Kirre” eli uniriepukirahvi. Ks. lisää alla.

Oikealla ja ehdalla äidillä on aina:

1. NENÄLIINA TASKUSSAAN. Koska pienten enkelien nenuset valuvat tiheään, on taskusta aina (riiiight…) löytyvään nenäliinaan hyvä turistaa nuo suloiset pienet töpselit. Eli ällöttävät, alati limaiset shnöpselit. Kunnon äitinä en siis tietenkään pyyhi räkänokkia ensin sormin, enkä sitten kuivaa sormeani reikäiseen verkkarinlahkeeseeni. Ehei. Vaan minulla on nenäliina. Ehkä. Ja vielä molemmille mussukoille oma. Tai sitten se on kahviosta varastettu, teflon-päällysteinen, liian pieni servietti, joka aiemminkin levittää rään kuin kuivaa sitä, ja sen kautta räkätauti leviää mukavasti koko perheeseen.

2. VARAHOUSUJA JA -VAIPPOJA MUKANA. Koska, üllatüüs!, pienoiset pissaa ja kakkaa! Koko ajan. Ohi vaipoistaan. Ei pottaan tahi pönttöön. Koska niiden syy se on, ei businessmutsin, joka unohti laittaa vaipan alun alkaenkin. Ja jos niin olisikin päässyt käymään, niin businessmutsi ei tietenkään pue vauvalle taaperon koon 104 housuja ja taaperolle vauvan koon 2 vaippaa puuttuvien vara-asioiden sijasta. Hyvin mahtuu muuten. Ei sillä että olisin testannut.

3. HAMPINAMU. Voittaa minuutin tai pari lisäaikaa kun pissattaa, ja hiljentää kun huuto alkaa raikaa bussissa. Tätä lukiessa minuutti tuntuu lyhyeltä, mutta kun on kyse pissasta tai kaikkien tuijotuksesta, on minuutti kuulkaa pieni ikuisuus. Siis tottele: hampinamu.

4. EVÄITÄ. HELVETISTI EVÄITÄ. Miten kymmenkiloiseen voikin mahtua niin paljon eväitä. Niitä voi nakertaa vaikka kokonaisen 10 tunnin Thaimaan lennon. Ja eväitähän voi syödä missä vain, niillä pelastaa myös tylsän koti-illan kun levittää viltin ja eväät olohuoneeseen, tai liian aikaisen ”taas se heräsi 5.30” -aamun, kun lyö viinirypäleet aamulla tanaan parvekkeelle. Älä KOSKAAN erehdy matkalle, edes muutaman sadan metrin pituiselle, ilman eväitä. Meillä perhesaunakin kerran viikkoon onnistuu vain, jos ylälauteille raahataan lähi-Alepan kaikki omenat. Saunaomenanakin nyttemmin paremmin tunnetut (tarkista vaikka Alepan vaa’asta). Niillä vaientaa vauvan, ja niiden avulla taapero lakkaa ravaamasta lauteiden ja suihkuhuoneen väliä. Myös äitien verensokeri pysyy tasaisena, koska perhesauna ylipäätään on yhtä helvettiä.

5. SIIRTYMÄOBJEKTI (ks. kuva). Hienompi sana sille puklun ja sonnan hajuiselle, alusta asti mukana roikkuneelle unilelulle. Kukaan itseään rakastava vanhempi ei saata unohtaa tätä kotiin, koska silloin maailma räjähtää. Unirievun avulla lapsi saa jo vauvana turvan vaikkapa yöllä herätessään yksin sängyssään, joten uudelleen nukahtaminen ei vaadi vanhemman apua. Mutta unirievun maaginen vaikutus ei jää vain tähän, vaan se lohduttaa kun tulee pipi, halaa pitkän päiväkotipäivän jälkeen, tuoksuu (=lemuaa) tutulle kun raukka pötköttää kuumeen kourissa. Jos suunnittelet matkaa, mummolavisiittiä, unikoulua, päiväunia, yöunia, väliunia, suuria muutoksia, ylipäätään lapsen hankkimista, älä teeskentele etteikö tämä olisi pakkauslistan ensimmäinen ja tärkein esine. Kaikkien elämä on pilalla ilman tätä, joten anna periksi suosiolla. En tiedä milloin tästä luovutaan, mutta 6-kuisen Kirre (kirahviriepu) ja 3-vuotiaan Tikru a.k.a. El Stigeron (tiikeririepu) ovat kaikessa oksettavuudessaan (ei pesty milloinkaan) tämän talouden arvokkaimmat esineet. Vinkki: Kunnon äiti ostaa näitä jo vauvalle kaksi samanlaista, koska a) eka häviää kuitenkin, ja b) viimeistään päiväkodin aloitus vaatii kakkosen, tai olet ikuisessa ”v*ttu se jäi viikonlopun jäljiltä kotiin” -kierteessä.

Tikru. Kohta kolme vuotta ystävyyttä takana ❤️

6. ÄSSÄ HIHASSA. Kun vauva alkaa parkua, ja hyppyytys, ruoka, vaipanvaihto tai unet eivät auta, on aika kaivaa ässä hihasta. Vauva varmuudella säikähtää hiljaiseksi, kun alat tanssia masurkkaa ja laulaa lambadaa samalla. Parku lakkaa ja luukku tipahtaa auki, kun kiljahdat, päristelet ja teet yllätysvoltin. Aivan samat ässät ovat toimineet myös lähes kolmivuotiaaseen. Kun äiti onkin se, joka parkuu ja nakkelee tavaroita, tai tekee muuten jotain täysin puun takaa tulevaa, on suosio varmaa. Ässä voi olla käytännössä mitä vain, vanha kynsilakka, uusi laulu, konttaava äiti, jäädytetty banaanisiivu, komeroon piilotettu lelu, majanrakennuslakana, keinuttamislakana suoraan pyykkinarulta, kummituslakana (hmmmm onpas lakana epäilyttävän monikäyttöinen…)

7. LEHMÄN HERMOT. Koska lapset on pieniä perkeleitä.

Tiedän, että kunnon äidillä on aina nämä asiat takataskussaan, minne hän meneekin. Businessmutsilla ei tietenkään ole, mutta älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon, ja soittakaa kun tarvitsette vinkkejä siihen miten pärjätä ilman.

Kirre in action. Again.

Ette vie mun Kirreä.

 

Miten pyydän apua perhehelvetin keskelle?

Luit oikein. Ei hattaraperhepusihalielämää. Vaan perhehelvetti. Koska pääsee töihin lepäämään? Joku viisas (ihanat, sarkasmia ymmärtävät ystäväni Niina ja Mikko) sanoi joskus, että ”75 % lapsiperhe-elämästä on yhtä helvettiä, mutta loppu 25 % korvaa sen kaiken”.

Mutta silti se 75 % on businessmutsille(kin) helvettiä. Ei varmaan olisi, jo jostain syystä tykkäisi kuunnella Fröbelin palikoita, tönöttää varpaat jäässä hiekkalaatikolla kolmatta kertaa samana päivänä, ja pyyhkiä puuroa Stokken syöttötuolin rakosista rätillä vaikka taltta tai liekinheitin toimisivat paremmin. Mutta kun ei tykkää. Mii nou laiki.

Kun teepannu viheltää liian kovaa ja korkealta, niin miten tämän perhehelvetin keskelle pyydetään apua? Miten soitetaan kummille, mummolle tai kaverille, että nyt mua väsyttää, voitko auttaa vähän?

Ensin ajattelin, että no ei mitenkään. Kukaan täysissä järjissä oleva ei ota kahta pikkuoravaa katsottavakseen edes vartiksi. Hyi helvetti en ottaisi minäkään! Silloin kun oli vain yksi lapsi, sitä ei tajunnut, miten helppoa se nöpöläinen olisi puskea minne tahansa hoitoon talkin- ja vauvanhajuisine kutreineen jokeltelemaan ja hyvää mieltä jakamaan. Kuka tahansa pärjää yhden minimulkun kanssa tunnin. Pädi päälle.

Mutta kun minimulkkuja onkin kaksi, peli on ohi. Game over. Toivottavasti joit paljon kaljaa opiskeluaikana ja nautit varhaisaikuisen ensimmäisistä työvuosista sekä harrasteista. Elämäsi on nimittäin ohi.

Kyllä kyllä, jos sinulla ei ole lapsia, käytä sitä ehkäisyä!

Miten tämä avun pyytäminen on suomalaiselle niin vaikeaa?

Meillä tilanne eskaloitui niin, että olimme kaksikuisen vauvan kanssa Malediiveilla, ja mukana oli tietysti taaperokin. Vauvalla oli koliikkirefluksiallergiapierumahassaluonnevikamikälie, ja jos ei matkassa ollut muuten tarpeeksi haastetta niin päätimme yhtäkkiä töttöröö vieroittaa taaperon tuttipullokoukustaan. ”Tuttipullot jäi Malediiveille”. Läpihän se meni, mutta ei se taaperon mielialaa parantunut. Viimeisenä yönä sairastuin denguekuumeeseen ja vietin matkan perään neljä päivää Haartmannin sairaalassa. Vaimo taisteli kotona tuhohyönteisten kanssa. Silloin taivas aukesi; mummo ja ukki soittivat: ”Tarvitsetteko te apua?”

Arvatkaa mitä vastattiin.

”No ei me varmaan. Eiköhän me pärjätä.”

MITÄ HELVETTIÄ?!? Eiköhän me pärjätä???? Mulla oli 41 astetta kuumetta ja yritin siellä sairaalassa pitää mukulaa yhden yön, ja muuten piti pumpata maitoa lavuaariin. Sillon olin poikki. Puhumattakaan Millasta. Ja me kieltäydyttiin avusta. Voi terve.

Sanoisin, että nyt on kaksi hyvää ajatuksensiementä. Ensimmäinen on se, että tarjoa apua. Koska suomalainen ei apua pyydä, niin sitä pitää tarjota. Meidän pelastus on ollut naapurit; kun niiden taapero U tulee meille joka viikko leikkimään, siitä on tosiasiassa vähemmän vaivaa kun uskoisikaan kun oma taapero ei ole viihdytettävänä niinä hetkinä, vaan he leikkivät keskenään. Ja kun naapuri kysyy tulisiko Muusa heille, se on avun tarjoamista ja hengähdystauko meille, ja sinne Muusa myös menee. Neljän aikuisen ei tarvitse päivystää kahta taaperoa hiekkalaatikolla, yksi aikuinen riittää.

Ja se toinen neuvo on, että nöyrry. Maailmaan mahtuu huutoa. Lapsen huutoa. Omaa tuskanhuutoasi kun nöyrryit. Mummojen ja ukkien parahtelua kun taapero ei tottele. Mutta nöyrry, nöyrry ja tyrkkää se muksu hoitoon. Ylitä itsesi ja pyydä apua, ennen kuin on myöhäistä. Muksu voi parkua ikäväänsä, mutta ei se siihen hajoa. Itse säälin eniten niitä hoitajia, että niille on siitä vaivaa, mutta pitää osata arvostaa toisten ihmisten omaa arviointikykyä: ei ne suostu jos ne ei halua. Sinne vaan. Parkukoon vaikka mukulat ja kummit kaikki kuorossa, kunhan edes joskus tulee hengähdystauko. Ja tosiasiassa ei ne edes paru.

Oma pieni nöyrtymispelinavaukseni tuli hyvin pienessä muodossa hiljan. Hätä ei ollut denguekuumeen tasolla ollenkaan, mutta pieni hätä kumminkin, nälkähätä nääs.

Lähdin Albertin olohuoneelta kauppaan ostamaan lounasta itselleni. Lähdin yksin ja jätin vauvan sinne.

Olin huolehtinut aamulla peppupesut, vaatteet, vitamiinit, hampaat, ulkovaatteet, lelupäivät, kaikki. Olin käynyt graduhaastattelussa ja jumpassa ja vauvaharrastuksessa, ja vauvalle oli ruokaa ja puhtaat vaatteet mukana, itselle ei tietenkään. Kello oli yksi ja istuin siellä puoli tuntia ja mietin että kehtaanko kysyä. Että katsotaanko sitä pahalla. Että tekeekö joku lastensuojeluilmoituksen. Alkoi pyörryttää, oli pakko avata suu: ”Anteeksi mutta voisittekohan te katsoa vauvaa sen aikaa, että hakisin ruokaa? Minulla on kova nälkä ja paha olo.” Aivan mieletöntä miten voimaannuttavaa on polvistua tuntemattomien edessä ja havaita, että ne kannattelee sua. Saman tien neljä vapaaehtoista tarjoutui katsomaan vauvaa ja vakuuttelemaan, että lähde vaikka hulluille päiville.

Avasin suun. Se oli nöyryyttävää, mutta vaihtoehto oli vielä pahempi. Olin poissa viisi minuuttia. Vauva ei vahingoittunut. Sain ruokaa. Kukaan ei tehnyt lastensuojeluilmoitusta. Aurinko nousee edelleen idästä. Peli on auki.

 

Konepelti auki kahdesti

Myös meidän kakkonen syntyi sektiolla. Se oli ihanaa. Ei tarvinnut pukertaa toosasta.

Kävin koko kevään 2018 synnytyspelkopolilla. Olin pelännyt alatiesynnytystä jo esikoisen kohdalla, mutta olin laittanut koko asian vain taka-alalle. Kun sintti sitten tuli etuajassa sektiolla, koko ongelma tavallaan ratkesi itsestään. Mutta kakkosen kohdalla pelkäsin entistä enemmän, olihan kokemus ensimmäisen kohdalla lopulta helpotus, koska vauvasta tuli terve ja äiti säilyi myös jotenkin järjissään. Mutta miten se toinen saadaan ulos? Siellä se nyt on, enkä halua muuta kuin teleportata sen sieltä! Sen ääneen sanominen, ”pelkään ihan saatanasti sitä synnyttämistä”, se on kuulkaa businessmutsille kova paikka. Neuvotteluun mennään pokalla, mutta synnytyssalissa ei tee pokalla mitään. Se on karmeaa se.

Olin viimeisellä sype-polikäynnillä sitten päätynyt juuri lääkärille ja kätilölle kertomaan, että kokeillaan nyt sitä alatietä. Se oli ihan vale itsellekin ja kotitehtäviä en ollut tehnyt enkä työstänyt asiaa kuten piti. Se vain tuli suusta. Kai minä, kun muutkin, hengissä selviän. Mutta ne välilihatikit! Ja entä jos vauvalle käy jotain? Tai pepusta tuleekin hattivatti?

Tarkalleen 1,5 minuuttia myöhemmin kätilö ultrasi pulleaa masuani ja totesi, että alatiesynnytys ei tule kysymykseenkään. Lapsi kekottaa siellä nokka kylkiluita vasten ja ei suinkaan peppu edellä, vaan jalkatarjonnassa. Missä helvetin jalkatarjonnassa??? No jalkatarjonnassa kuulemma. Että jalat on toosassa, ja jos hän lähtee syntymään niin voi kuristua napanuoraan, joten saman tien kylkiasentoon ja ambulanssi alle. Muuten ei tietenkään iloinen uutinen, mutta sektioon taas, huh mikä helpotus.

Nyt voin valehdella kaikille, että kyllä minä olin rohkea ja kyllä minä olisin alatiesynnyttänyt, mutta kun ei saanut. Joku muu päätti asian puolestani.

Ja niin tuli maailmaan Miio. Seitsemän päivää ennen laskettua aikaa, suunnitellulla sektiolla. Edellisenä iltana teimme Miion kanssa hyppypotkuja Bodycombatissa, ja seuraavana päivänä sanoimme käspäivää Naikkarilla. Hän oli äkäisempi ja äänekkäämpi kuin siskonsa syntyessään, ja lapsivedet lossahtivat lääkärin Birkenstockeille että pam. Se oli märkää rakkautta ensi henkäyksestä, ja niin kolmesta tuli neljä, noin vain konepeltiä kohottamalla.

 

 

 

 

 

Paskamut… ei kun businessmutsi is back!

Törmäsin muuan rouvaan tänään Albertin olohuoneella. Hän tunnisti minut blogistani, ja kysyi että mikä sen blogin nimi taas olikaan. Mikä blogi? Ainiin BLOGI, juu olen joskus kirjoittanut. Ei hajuakaan minkä niminen blogi. Wake up call! Nämä saatanan kakarat imee naisesta mehut niin, ettei sitä muista edes bloganneensa joskus 😂😂😂 Olimme olleet vauvojen värikylvyssä vauvan nro 2 kanssa ystäväni Reetan ja Pihlan kera, ja niin yltä päältä soseessa, että en voi käsittää miten rouva muka tunnisti minut. Ehkä hän luuli joksikin toiseksi.

Oli miten oli. Lupaan pyhästi, että en ala kirjoittaa tänne säännöllisesti. Ei saatanassa! Jos sulla on 2v10kk ja 5kk mukulat tai jotain sinne päin, tiedät miksi.  Olet tutiseva haamu ja kun se ”oma aika” eli viisi minuuttia mukulamyllytyksen ja pyykinpesun välissä saa, et tosiaan käytä sitä bloggaamiseen vaan nukkumiseen/huumeisiin/turhanpäiväiseen kännykännäpyttelyyn 😬

Meidän kakkonen on nyt viisi kuukautta. Alkuajasta en muista kuin yhden päivän. Kakkonen parkui kaiket päivät koliikkia/refluksia ja heräsi aina viiden minuutin sisään päiväunilta oksennukseen, joten taisi vähän väsyttää. Tuon yhden päivän aamuna oli herätty taas rapeasti ennen kuutta, ja kakkonen oli väsynyt, ykkönen puolestaan oli kipeänä ja minulla kotona eikä siis päivähoidossa (luojan kiitos päivähoidolle, on maailman suurin onni että joku muu kasvattaa lapseni ja pitää ne hengissä päivisin!). Muistan tuon päivän elävästi siitä, että katsoin kelloa ja se ei ollut edes yhdeksää aamulla ja silti saatoin todeta päivän olleen melko tapahtumarikas. Kakkonen oli itkenyt ja roikkunut nisässä kiinni kolme tuntia. Ykkönen oli ensin halunnut keittää kanssani mannapuuroa, polttanut sitten sormensa hellan levyyn, ja parkunut sitä kaksi tuntia. Istuimme KAKSI TUNTIA keittiön lavuaarilla niin, että vasemmalla kädellä imetin vauvaa ja oikealla halasin ja hyppyytin taaperoa ja pidin sormeansa juoksevan, kylmän veden alla. Ja siis hyppyytin, ja lauloin repeatilla ”Muusa on tullut muskariin, Miio on tullut muskariin”, koska yksikään muu laulu ei tullut mieleen. Kun ykkösen parku viimein lakkasi, siirryimme lastenhuoneeseen, jossa imetin taas kakkosta ja leikitin ykköstä ja tietysti ykkönen kiipesi leikkihellansa päälle ja putosi takaraivoilleen, ja hella meni paskaksi (lapsi ei, pahemmin). Mutta taas laulettiin muskarilaulua. Sen päivän muistan. Silloin ajattelin, että en saa näitä pidettyä edes hengissä. Kuka helvetti tekee lapsia.

Se päivä meni. Tuli toisia. Oli mustasukkaisuutta, mätkimistä, koliikkia, uhmaa. Sitä kesti kuusi viikkoa. Siinä hetkessä tuntui, että tämä ei lopu ikinä. Mutta kuusi viikkoa on kärpäsen kusi meressä. Nyt menee jo vähän paremmin. Korostan sanaa vähän, koska kakkosen päivähoito alkaa vasta yhdeksän kuukauden päästä. Sitten kun sen saa sinne kipattua jonkun muun vastuulle, kaikkien on hyvä.

Businessmutsi selviää kyllä. Lapset eivät, mutta karaistunevat. Mitkään yt-neuvottelut tai luottamusmiehet tai exit-keskustelut eivät ole niin vaikeita kuin nämä kaksi riiviötä. Lasken päiviä aamukammassa, niitä on pari kuukautta, sitten pääsen taas töihin.

Älkää käsittäkö väärin. Rakastan lapsiani. Pidän niistä huolta. En käytä huumeita, 70 % tekstistäni on värikynäiltyä. Mutta jos tulit tänne blogiin lukemaan sormiruokavinkkejä, olet väärässä paikassa. Tässä blogissa riisun itseni alasti ja tunnustan heikkouteni ja ryven itseironiassa ja -säälissä niin, että lapseni häpeävät minua joskus. Jos saat siitä lukijana iloa, niin olet ehkä oikeilla jäljillä universumin tähtipölyn seassa.

Tämä on Muusalle ja Miiolle ja Millalle. Olisin negatiivinen luku ilman teitä.