Miten pyydän apua perhehelvetin keskelle?

Luit oikein. Ei hattaraperhepusihalielämää. Vaan perhehelvetti. Koska pääsee töihin lepäämään? Joku viisas (ihanat, sarkasmia ymmärtävät ystäväni Niina ja Mikko) sanoi joskus, että ”75 % lapsiperhe-elämästä on yhtä helvettiä, mutta loppu 25 % korvaa sen kaiken”.

Mutta silti se 75 % on businessmutsille(kin) helvettiä. Ei varmaan olisi, jo jostain syystä tykkäisi kuunnella Fröbelin palikoita, tönöttää varpaat jäässä hiekkalaatikolla kolmatta kertaa samana päivänä, ja pyyhkiä puuroa Stokken syöttötuolin rakosista rätillä vaikka taltta tai liekinheitin toimisivat paremmin. Mutta kun ei tykkää. Mii nou laiki.

Kun teepannu viheltää liian kovaa ja korkealta, niin miten tämän perhehelvetin keskelle pyydetään apua? Miten soitetaan kummille, mummolle tai kaverille, että nyt mua väsyttää, voitko auttaa vähän?

Ensin ajattelin, että no ei mitenkään. Kukaan täysissä järjissä oleva ei ota kahta pikkuoravaa katsottavakseen edes vartiksi. Hyi helvetti en ottaisi minäkään! Silloin kun oli vain yksi lapsi, sitä ei tajunnut, miten helppoa se nöpöläinen olisi puskea minne tahansa hoitoon talkin- ja vauvanhajuisine kutreineen jokeltelemaan ja hyvää mieltä jakamaan. Kuka tahansa pärjää yhden minimulkun kanssa tunnin. Pädi päälle.

Mutta kun minimulkkuja onkin kaksi, peli on ohi. Game over. Toivottavasti joit paljon kaljaa opiskeluaikana ja nautit varhaisaikuisen ensimmäisistä työvuosista sekä harrasteista. Elämäsi on nimittäin ohi.

Kyllä kyllä, jos sinulla ei ole lapsia, käytä sitä ehkäisyä!

Miten tämä avun pyytäminen on suomalaiselle niin vaikeaa?

Meillä tilanne eskaloitui niin, että olimme kaksikuisen vauvan kanssa Malediiveilla, ja mukana oli tietysti taaperokin. Vauvalla oli koliikkirefluksiallergiapierumahassaluonnevikamikälie, ja jos ei matkassa ollut muuten tarpeeksi haastetta niin päätimme yhtäkkiä töttöröö vieroittaa taaperon tuttipullokoukustaan. ”Tuttipullot jäi Malediiveille”. Läpihän se meni, mutta ei se taaperon mielialaa parantunut. Viimeisenä yönä sairastuin denguekuumeeseen ja vietin matkan perään neljä päivää Haartmannin sairaalassa. Vaimo taisteli kotona tuhohyönteisten kanssa. Silloin taivas aukesi; mummo ja ukki soittivat: ”Tarvitsetteko te apua?”

Arvatkaa mitä vastattiin.

”No ei me varmaan. Eiköhän me pärjätä.”

MITÄ HELVETTIÄ?!? Eiköhän me pärjätä???? Mulla oli 41 astetta kuumetta ja yritin siellä sairaalassa pitää mukulaa yhden yön, ja muuten piti pumpata maitoa lavuaariin. Sillon olin poikki. Puhumattakaan Millasta. Ja me kieltäydyttiin avusta. Voi terve.

Sanoisin, että nyt on kaksi hyvää ajatuksensiementä. Ensimmäinen on se, että tarjoa apua. Koska suomalainen ei apua pyydä, niin sitä pitää tarjota. Meidän pelastus on ollut naapurit; kun niiden taapero U tulee meille joka viikko leikkimään, siitä on tosiasiassa vähemmän vaivaa kun uskoisikaan kun oma taapero ei ole viihdytettävänä niinä hetkinä, vaan he leikkivät keskenään. Ja kun naapuri kysyy tulisiko Muusa heille, se on avun tarjoamista ja hengähdystauko meille, ja sinne Muusa myös menee. Neljän aikuisen ei tarvitse päivystää kahta taaperoa hiekkalaatikolla, yksi aikuinen riittää.

Ja se toinen neuvo on, että nöyrry. Maailmaan mahtuu huutoa. Lapsen huutoa. Omaa tuskanhuutoasi kun nöyrryit. Mummojen ja ukkien parahtelua kun taapero ei tottele. Mutta nöyrry, nöyrry ja tyrkkää se muksu hoitoon. Ylitä itsesi ja pyydä apua, ennen kuin on myöhäistä. Muksu voi parkua ikäväänsä, mutta ei se siihen hajoa. Itse säälin eniten niitä hoitajia, että niille on siitä vaivaa, mutta pitää osata arvostaa toisten ihmisten omaa arviointikykyä: ei ne suostu jos ne ei halua. Sinne vaan. Parkukoon vaikka mukulat ja kummit kaikki kuorossa, kunhan edes joskus tulee hengähdystauko. Ja tosiasiassa ei ne edes paru.

Oma pieni nöyrtymispelinavaukseni tuli hyvin pienessä muodossa hiljan. Hätä ei ollut denguekuumeen tasolla ollenkaan, mutta pieni hätä kumminkin, nälkähätä nääs.

Lähdin Albertin olohuoneelta kauppaan ostamaan lounasta itselleni. Lähdin yksin ja jätin vauvan sinne.

Olin huolehtinut aamulla peppupesut, vaatteet, vitamiinit, hampaat, ulkovaatteet, lelupäivät, kaikki. Olin käynyt graduhaastattelussa ja jumpassa ja vauvaharrastuksessa, ja vauvalle oli ruokaa ja puhtaat vaatteet mukana, itselle ei tietenkään. Kello oli yksi ja istuin siellä puoli tuntia ja mietin että kehtaanko kysyä. Että katsotaanko sitä pahalla. Että tekeekö joku lastensuojeluilmoituksen. Alkoi pyörryttää, oli pakko avata suu: ”Anteeksi mutta voisittekohan te katsoa vauvaa sen aikaa, että hakisin ruokaa? Minulla on kova nälkä ja paha olo.” Aivan mieletöntä miten voimaannuttavaa on polvistua tuntemattomien edessä ja havaita, että ne kannattelee sua. Saman tien neljä vapaaehtoista tarjoutui katsomaan vauvaa ja vakuuttelemaan, että lähde vaikka hulluille päiville.

Avasin suun. Se oli nöyryyttävää, mutta vaihtoehto oli vielä pahempi. Olin poissa viisi minuuttia. Vauva ei vahingoittunut. Sain ruokaa. Kukaan ei tehnyt lastensuojeluilmoitusta. Aurinko nousee edelleen idästä. Peli on auki.

45F20618-2F85-4348-9FAA-8DBA3AC49B5D.jpeg

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s