Isipuhetta

Sateenkaariperheiden Facebook-sivuilla ja perhekahvilassa sikisi keskustelu iseistä. Se kulminoitui jotenkin niin, että osalla naispareista ei ole perheessä isää, kun taas osalla sukusolun luovuttajaa saatetaan kutsua isäksi, vaikka ei ehkä sellaisessa osallistuvan isän merkityksessä kuin voisi perinteisesti mieltää. Voin kertoa, keskustelu oli hetkittäin tulenarkaa. Itseäni vallan etukäteen hirvittää se, ketä tällä tekstilläni loukkaan, kun en osaa asettaa sukupuolioletettujen nimitermejä oikein, enkä muutenkaan ymmärrä asioista mitään, meillä kun on vaan ihan tavallinen ydinperhe tässä.

Sohaisen silti. Vihaviestit saa lähettää huitsin tuuttiin, ei kuulkaa kiinnosta. Tämä on vain yksi näkökulma.

Meidän taapero ei ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta koko isiasiaan. Joten siitä ei ole puhuttu. Mutta edellä kuvattu keskustelu sai lievän tuskan hien pintaan, että olisiko pitänyt, jo ajat sitten.

Paniikissa säntäsin Oodin avajaisiin lainaamaan Meidän pihan perhesoppaa -kirjaa. En ollut kuullutkaan. Mutta se kirja saa nyt ratkaista meidän perheen tilanteen. Ja eihän sieltä avajaisista mitään pystynyt etsimään, se siitä sitten, jatketaan vaikenemista ja toivotaan että mukulat muuttaa kotoa kiinnostumatta aihealueesta.

On meillä aina puhuttu siitä, että perheitä on erilaisia, ja joillain on isi ja isi, joillain vaikka kolmekin, toisilla on äiti ja äiti, kolmansilla ei äitiä lainkaan vaan pelkkä isi, ja niin edelleen. Kun lasta kuuntelee sivusta, hän vaikuttaa ylpeänä omaksuneen konseptin ja esittelevän muille miten hänellä on kaksi äitiä. Ainoa vähän aihetta sivuava hämmennyksen aihe vaikuttaisi olevan päiväkodista kumpuava tarve lajitella ihmiset tyttöihin ja poikiin. Poikaroolia taapero silloin tällöin sovittelee puolisooni. Oma kiinnostus aiheeseen riittää sen toteamiseen, että onko sillä mitään merkitystä. Sanon että veikalla on pippeli, johon hän toteaa ”niin kuin ukilla, ukilla on hieno pippeli!”

Mutta jokin naputtaa takaraivossa, että isipuhetta tulisi olla. Siis että sellaista ei meillä ole, vaan joku kiltti ihminen on meille lahjan antanut jossain. Ehkä hiljalleen ja ikätasoisesti.

Teksti kirjoitettu 12/2018, update alla tilanne 2/2022 🙂

Meidän lapset on nyt 6- ja 3-vuotiaita. He ovat äärimmäisen ylpeitä siitä, että heillä on kaksi äitiä, ja oikovat päiväkotikavereitaan jos joku erehtyy luulemaan muuta. Päiväkotien tuki on ollut aivan huikeaa ja aina kysellään isänpäivänä miten ukkeja ja pappoja kutsutaan ja kortteja askarrellaan pieteetillä.

Mutta isää heillä ei tosiaan ole, eikä tarvita, koska kaksi äitiä on parasta. Silti yllättävän moni tuttu saattaa kysyä ”kuka on isä”, joka toki loukkaa. Meillä on vain sukusolujen luovuttaja, joka ei ole ole isäksi halunnut, emmekä me missään nimessä ole kaivanneet. Iso kiitos hänelle. Käykäähän luovuttamassa, HUS:n uudehko sukusolupankkikin kaipaa luovuttajia ❤

My life in slow motion

Meidän käsijarrut kylvyssä.

 

Väite: Lapsi on käsijarru.

Tiedät kyllä, oli lapsia tahi ei, että mukulat osaa vilistää lujaa. Siitä huolimatta väitän, että elämä lapsen kanssa on kuin slow motion – hidastetussa elokuvassa. Koska ne perkeleet vilistää väärään suuntaan. Tai karkuun. Tai silloin, kun pitäisi istua / pestä hampaat / nukkua / mitä tahansa muuta paitsi vilistää.

Elämä lapsen kanssa matelee. On kuin jarrut, käsijarrut ja pause olisi päällä kaikki yhtä aikaa. Kaipaan vanhoja VHS-videoita ja sitä FF – Fast Forward -nappia!

Olimme kesällä Kreikassa saarihyppelyllä (tiedän, hulluutta! Vaimo kieltäytyi lähtemästä mutta tainnutin sen kloroformilla ryyditetyn kangasnenäliinan avulla). Yhtälö meni jotenkin niin, että jokaista lasten kanssa altaassa puljattua tuntia kohden tuli varata kaksi vastaavaa hotellihuoneessa erinäisiin huoltotoimiin (suihku, pissa, ruoka, puklu, kakka, päiväunet, taas pissa, jne.) Ei siinä kuulkaa paljon muuta sitten päivän aikana ehdi. Kotioloissa päivällinen (einespinaattilätyt ja huonosti huudeltu kurkku) tarjoillaan klo 17, eikä taapero ehdi lainkaan katsomaan Pikkukakkosta, koska yhden perkeleen pinaattilätyn syöminen kestää tunnin. Tarkkaan ottaen 62 minuuttia. Olen kellottanut. Ja edelleen esimerkiksi taloltamme johtavan, noin 100 metrisen, mutta hyvin loivan mäen taaplaamiseen voi rehellisesti käyttää vaikka kaksi tuntia, kun yllätyskyykky iskee jokaisella koiranpaskapinolla. Jos luulit maleksivan kakaran etenevän hitaasti, niin erehdyit: samaa mäkeä voi myös kontata, kieriä, tai mennä takaperin. Se on todistetusti vielä hitaampaa.

Miten helvetissä kaikki voi kestää niin kauan? Businessmutsilla leikkaa kiinni ja lujaa. Pään sisässä laskuri juoksee ja kellottaa hukkaan menneitä minuutteja.

Elämäni on muuttunut hidastetuksi elokuvaksi aivan huomaamatta. Lapsen kiirehtiminen ei auta, kolmevuotiaan ajantaju on olematon. ”Eilen” viittaa kaikkeen menneeseen, ja on ihan sama miten paljon selitän, että ”niinjaniin monen yön päästä”, kun ei mene jakeluun. Jos myöhästymme päiväkodista, vika on vanhemman, koska lapsi ei osaa aavistaa milloin on lähdettävä ja mitä ”kiire” on. Mutta kun ei auta vaikka lähtisi keskiyöllä jo sitä perkeleen mäkeä kierimään, ei silti ehdittäisi aamuksi perille!

Meidän rakkaan käsijarrumme ymmärrys loogisuudesta ja syistä ynnä seuraamuksista on niin ikään hakoteillä. Luulisi olevan selvää, että mitä kauemmin ahdat niitä kinttuja sinne haalariin, sen vähemmän aikaa ehdimme olla perhekahvilassa leikkimässä. Vaan ei. Ne kintut ei eksy puntteihin ei sitten millään. Ja ne sijaistoiminnot!

Aah, sijaistoiminnot, nuo businessmutsin lempparit. Töissä businessmutsilla on määräpäivä, asiakkaalta, itseltään, käräjäoikeudelta, keneltä tahansa, ja tuo määräpäivä on oikein hyvä kannustin saada oikeat asiat oikeaan aikaan valmiiksi. Mutta meidän käsijarrulla ei ole määräpäivämerkintöjä eikä kalenteria. Se piut paut välittää äidin kainoista ja vienoista hoputuksista. Ehei, se keksii ehdotetun toiminnon sijaan alkaa suorittaa jotain aivan toista työtehtävää. Taapero ei kirveelläkään leiki yksin huoneessaan muulloin, mutta annas jos pitäisi alkaa pukemaan, jo alkaa Dublot kiinnostaa niin maan ryökäleesti! Niitä voi tunkea vaikka nenään ja hartaasti ihmetellä miten räkä tarttuu pintaan. Tai entäs hammaspesu? Kehotetun hammaspesun sijaan voi mainiosti alkaa lapioida kaksin käsin lattialta sitä maahan pari tuntia sitten nakkaamaansa päivällistä, joka ei tietenkään maistunut silloin kun piti, kun oli tärkeämpää tekemistä.

Lapsen kanssa koko päivä menee ruokapöydässä odotteluun, vessassa odotteluun, unentulon odotteluun, pukemisen odotteluun. Ja sama uudestaan ja uudestaan, kunnes on huominen.

Väite: Kaksi lasta on kuin olisi kaksi käsijarrua päällä yhtä aikaa. Että näihin hitaisiin kuviin ja vielä hitaampiin tunnelmiin.

Paras oivallukseni oli päästää irti. Pudota siihen matelevaan arkeen. Laittaa laskuri pois päältä. Silloin helpotti. Jos joku asia on kamalaa, niin sen kamaluuden toistelu omassa päässään ei tee asiasta mukavampaa. Niinpä sen toistelun voi lopettaa, ja mieluummin voi suunnitella samalla vaikka seuraavaa saarihyppelyä.