Koko helvetin kesä on menty ranskalaisilla. Siis kirjaimellisesti, koska meidän pikkuperkeleille ei maistu edes ne pizzat, nugetit tai hampurilaiset, joita lasten kesäiset suosikkikohteet kuten Linnanmäki yksinomaan tuntuvat tarjoilevan. Siispä kesä-elokuu on menty ranuilla. Niitä tulee jo korvista, nenästä ja en sano mistä. Ranuihin sisuuntuneena päätän tehdä koko syyskuun lasten inhokkiruokia. Menumme koostuu mm. lasagnesta ja kaalilaatikosta, noista vuodesta toiseen inhokkien listalle päätyvistä herkuisya, ja täydennän inhokkiputkea vielä vittumaisuuttani rouskuilla täytetyllä munarullalla. Meillä äiti päättää mitä syödään, lapset päättää paljon syödään.
Miion päätös on 0 haarukallista päivästä toiseen. Muusa sen sijaan alkaa pitää lasagnesta ja sanoo ensimmäisenä päivänä kaalilaatikkoa hyväksi, toisena päivänä kuitenkin kakoo samalle ruoalle. Miioa pitää lahjoa kääretortulla ottamaan edes yksi haukku. Muusa syö jopa munarullaa kokonaisen siivun. Lumolle maistuvat kaikki tekemäni soseet iljettävistä parsakaaliliejuista kukkakaalimönjiin, mutta puuro on täysi nounou.
Olen perheemme jätemylly. Pihiyttäni en halua heittää ruokaa roskiin ja äsken juuri vaivalla valmistamani ruoan jätteeksi päätyminen tuntuu karmaisevalta.
Käytännössä inhokkiruokakuukautemme aikana lapset solakoituvat ja äiti ottaa pulleita lisäkiloja. Vaikka juuri söin kolme kuukautta ranuja, kilot ei tulleet silloin.
Mitä tästä opimme. En minä helvetti tiedä. Mutta inhokkiruokaa pukkaa meillä jatkossakin koska olen jäärä.
Erilaista rakkautta 