My life in slow motion

71CE42D6-09E0-491A-80FD-6D14984E9610.jpeg
Meidän käsijarrut kylvyssä.

 

Väite: Lapsi on käsijarru.

Tiedät kyllä, oli lapsia tahi ei, että mukulat osaa vilistää lujaa. Siitä huolimatta väitän, että elämä lapsen kanssa on kuin slow motion – hidastetussa elokuvassa. Koska ne perkeleet vilistää väärään suuntaan. Tai karkuun. Tai silloin, kun pitäisi istua / pestä hampaat / nukkua / mitä tahansa muuta paitsi vilistää.

Elämä lapsen kanssa matelee. On kuin jarrut, käsijarrut ja pause olisi päällä kaikki yhtä aikaa. Kaipaan vanhoja VHS-videoita ja sitä FF – Fast Forward -nappia!

Olimme kesällä Kreikassa saarihyppelyllä (tiedän, hulluutta! Vaimo kieltäytyi lähtemästä mutta tainnutin sen kloroformilla ryyditetyn kangasnenäliinan avulla). Yhtälö meni jotenkin niin, että jokaista lasten kanssa altaassa puljattua tuntia kohden tuli varata kaksi vastaavaa hotellihuoneessa erinäisiin huoltotoimiin (suihku, pissa, ruoka, puklu, kakka, päiväunet, taas pissa, jne.) Ei siinä kuulkaa paljon muuta sitten päivän aikana ehdi. Kotioloissa päivällinen (einespinaattilätyt ja huonosti huudeltu kurkku) tarjoillaan klo 17, eikä taapero ehdi lainkaan katsomaan Pikkukakkosta, koska yhden perkeleen pinaattilätyn syöminen kestää tunnin. Tarkkaan ottaen 62 minuuttia. Olen kellottanut. Ja edelleen esimerkiksi taloltamme johtavan, noin 100 metrisen, mutta hyvin loivan mäen taaplaamiseen voi rehellisesti käyttää vaikka kaksi tuntia, kun yllätyskyykky iskee jokaisella koiranpaskapinolla. Jos luulit maleksivan kakaran etenevän hitaasti, niin erehdyit: samaa mäkeä voi myös kontata, kieriä, tai mennä takaperin. Se on todistetusti vielä hitaampaa.

Miten helvetissä kaikki voi kestää niin kauan? Businessmutsilla leikkaa kiinni ja lujaa. Pään sisässä laskuri juoksee ja kellottaa hukkaan menneitä minuutteja.

Elämäni on muuttunut hidastetuksi elokuvaksi aivan huomaamatta. Lapsen kiirehtiminen ei auta, kolmevuotiaan ajantaju on olematon. ”Eilen” viittaa kaikkeen menneeseen, ja on ihan sama miten paljon selitän, että ”niinjaniin monen yön päästä”, kun ei mene jakeluun. Jos myöhästymme päiväkodista, vika on vanhemman, koska lapsi ei osaa aavistaa milloin on lähdettävä ja mitä ”kiire” on. Mutta kun ei auta vaikka lähtisi keskiyöllä jo sitä perkeleen mäkeä kierimään, ei silti ehdittäisi aamuksi perille!

Meidän rakkaan käsijarrumme ymmärrys loogisuudesta ja syistä ynnä seuraamuksista on niin ikään hakoteillä. Luulisi olevan selvää, että mitä kauemmin ahdat niitä kinttuja sinne haalariin, sen vähemmän aikaa ehdimme olla perhekahvilassa leikkimässä. Vaan ei. Ne kintut ei eksy puntteihin ei sitten millään. Ja ne sijaistoiminnot!

Aah, sijaistoiminnot, nuo businessmutsin lempparit. Töissä businessmutsilla on määräpäivä, asiakkaalta, itseltään, käräjäoikeudelta, keneltä tahansa, ja tuo määräpäivä on oikein hyvä kannustin saada oikeat asiat oikeaan aikaan valmiiksi. Mutta meidän käsijarrulla ei ole määräpäivämerkintöjä eikä kalenteria. Se piut paut välittää äidin kainoista ja vienoista hoputuksista. Ehei, se keksii ehdotetun toiminnon sijaan alkaa suorittaa jotain aivan toista työtehtävää. Taapero ei kirveelläkään leiki yksin huoneessaan muulloin, mutta annas jos pitäisi alkaa pukemaan, jo alkaa Dublot kiinnostaa niin maan ryökäleesti! Niitä voi tunkea vaikka nenään ja hartaasti ihmetellä miten räkä tarttuu pintaan. Tai entäs hammaspesu? Kehotetun hammaspesun sijaan voi mainiosti alkaa lapioida kaksin käsin lattialta sitä maahan pari tuntia sitten nakkaamaansa päivällistä, joka ei tietenkään maistunut silloin kun piti, kun oli tärkeämpää tekemistä.

Lapsen kanssa koko päivä menee ruokapöydässä odotteluun, vessassa odotteluun, unentulon odotteluun, pukemisen odotteluun. Ja sama uudestaan ja uudestaan, kunnes on huominen.

Väite: Kaksi lasta on kuin olisi kaksi käsijarrua päällä yhtä aikaa. Että näihin hitaisiin kuviin ja vielä hitaampiin tunnelmiin.

Paras oivallukseni oli päästää irti. Pudota siihen matelevaan arkeen. Laittaa laskuri pois päältä. Silloin helpotti. Jos joku asia on kamalaa, niin sen kamaluuden toistelu omassa päässään ei tee asiasta mukavampaa. Niinpä sen toistelun voi lopettaa, ja mieluummin voi suunnitella samalla vaikka seuraavaa saarihyppelyä.

 

Kunnon äitillä on aina mukana…

Kunnon äiti se olla pitää. Jos kerran lapsia on erehtynyt hankkimaan, niin äidin on tietysti oltava täydellinen. Näillä neuvoilla pääset oikeaan lopputulokseen.

E99D9B99-696F-4C14-8C6C-C7AD1E49CC4E.jpeg
”Kirre” eli uniriepukirahvi. Ks. lisää alla.

Oikealla ja ehdalla äidillä on aina:

1. NENÄLIINA TASKUSSAAN. Koska pienten enkelien nenuset valuvat tiheään, on taskusta aina (riiiight…) löytyvään nenäliinaan hyvä turistaa nuo suloiset pienet töpselit. Eli ällöttävät, alati limaiset shnöpselit. Kunnon äitinä en siis tietenkään pyyhi räkänokkia ensin sormin, enkä sitten kuivaa sormeani reikäiseen verkkarinlahkeeseeni. Ehei. Vaan minulla on nenäliina. Ehkä. Ja vielä molemmille mussukoille oma. Tai sitten se on kahviosta varastettu, teflon-päällysteinen, liian pieni servietti, joka aiemminkin levittää rään kuin kuivaa sitä, ja sen kautta räkätauti leviää mukavasti koko perheeseen.

2. VARAHOUSUJA JA -VAIPPOJA MUKANA. Koska, üllatüüs!, pienoiset pissaa ja kakkaa! Koko ajan. Ohi vaipoistaan. Ei pottaan tahi pönttöön. Koska niiden syy se on, ei businessmutsin, joka unohti laittaa vaipan alun alkaenkin. Ja jos niin olisikin päässyt käymään, niin businessmutsi ei tietenkään pue vauvalle taaperon koon 104 housuja ja taaperolle vauvan koon 2 vaippaa puuttuvien vara-asioiden sijasta. Hyvin mahtuu muuten. Ei sillä että olisin testannut.

3. HAMPINAMU. Voittaa minuutin tai pari lisäaikaa kun pissattaa, ja hiljentää kun huuto alkaa raikaa bussissa. Tätä lukiessa minuutti tuntuu lyhyeltä, mutta kun on kyse pissasta tai kaikkien tuijotuksesta, on minuutti kuulkaa pieni ikuisuus. Siis tottele: hampinamu.

4. EVÄITÄ. HELVETISTI EVÄITÄ. Miten kymmenkiloiseen voikin mahtua niin paljon eväitä. Niitä voi nakertaa vaikka kokonaisen 10 tunnin Thaimaan lennon. Ja eväitähän voi syödä missä vain, niillä pelastaa myös tylsän koti-illan kun levittää viltin ja eväät olohuoneeseen, tai liian aikaisen ”taas se heräsi 5.30” -aamun, kun lyö viinirypäleet aamulla tanaan parvekkeelle. Älä KOSKAAN erehdy matkalle, edes muutaman sadan metrin pituiselle, ilman eväitä. Meillä perhesaunakin kerran viikkoon onnistuu vain, jos ylälauteille raahataan lähi-Alepan kaikki omenat. Saunaomenanakin nyttemmin paremmin tunnetut (tarkista vaikka Alepan vaa’asta). Niillä vaientaa vauvan, ja niiden avulla taapero lakkaa ravaamasta lauteiden ja suihkuhuoneen väliä. Myös äitien verensokeri pysyy tasaisena, koska perhesauna ylipäätään on yhtä helvettiä.

5. SIIRTYMÄOBJEKTI (ks. kuva). Hienompi sana sille puklun ja sonnan hajuiselle, alusta asti mukana roikkuneelle unilelulle. Kukaan itseään rakastava vanhempi ei saata unohtaa tätä kotiin, koska silloin maailma räjähtää. Unirievun avulla lapsi saa jo vauvana turvan vaikkapa yöllä herätessään yksin sängyssään, joten uudelleen nukahtaminen ei vaadi vanhemman apua. Mutta unirievun maaginen vaikutus ei jää vain tähän, vaan se lohduttaa kun tulee pipi, halaa pitkän päiväkotipäivän jälkeen, tuoksuu (=lemuaa) tutulle kun raukka pötköttää kuumeen kourissa. Jos suunnittelet matkaa, mummolavisiittiä, unikoulua, päiväunia, yöunia, väliunia, suuria muutoksia, ylipäätään lapsen hankkimista, älä teeskentele etteikö tämä olisi pakkauslistan ensimmäinen ja tärkein esine. Kaikkien elämä on pilalla ilman tätä, joten anna periksi suosiolla. En tiedä milloin tästä luovutaan, mutta 6-kuisen Kirre (kirahviriepu) ja 3-vuotiaan Tikru a.k.a. El Stigeron (tiikeririepu) ovat kaikessa oksettavuudessaan (ei pesty milloinkaan) tämän talouden arvokkaimmat esineet. Vinkki: Kunnon äiti ostaa näitä jo vauvalle kaksi samanlaista, koska a) eka häviää kuitenkin, ja b) viimeistään päiväkodin aloitus vaatii kakkosen, tai olet ikuisessa ”v*ttu se jäi viikonlopun jäljiltä kotiin” -kierteessä.

EF9CF428-3290-4180-A140-0C8CB9AE335E.jpeg
Tikru. Kohta kolme vuotta ystävyyttä takana ❤️

6. ÄSSÄ HIHASSA. Kun vauva alkaa parkua, ja hyppyytys, ruoka, vaipanvaihto tai unet eivät auta, on aika kaivaa ässä hihasta. Vauva varmuudella säikähtää hiljaiseksi, kun alat tanssia masurkkaa ja laulaa lambadaa samalla. Parku lakkaa ja luukku tipahtaa auki, kun kiljahdat, päristelet ja teet yllätysvoltin. Aivan samat ässät ovat toimineet myös lähes kolmivuotiaaseen. Kun äiti onkin se, joka parkuu ja nakkelee tavaroita, tai tekee muuten jotain täysin puun takaa tulevaa, on suosio varmaa. Ässä voi olla käytännössä mitä vain, vanha kynsilakka, uusi laulu, konttaava äiti, jäädytetty banaanisiivu, komeroon piilotettu lelu, majanrakennuslakana, keinuttamislakana suoraan pyykkinarulta, kummituslakana (hmmmm onpas lakana epäilyttävän monikäyttöinen…)

7. LEHMÄN HERMOT. Koska lapset on pieniä perkeleitä.

Tiedän, että kunnon äidillä on aina nämä asiat takataskussaan, minne hän meneekin. Businessmutsilla ei tietenkään ole, mutta älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon, ja soittakaa kun tarvitsette vinkkejä siihen miten pärjätä ilman.

4AA99A33-30A1-46F1-AE8B-50AA5A33DE97.jpeg
Kirre in action. Again.
E825969E-66FA-4A01-B187-D84D29C6A76A.jpeg
Ette vie mun Kirreä.

 

Miten pyydän apua perhehelvetin keskelle?

Luit oikein. Ei hattaraperhepusihalielämää. Vaan perhehelvetti. Koska pääsee töihin lepäämään? Joku viisas (ihanat, sarkasmia ymmärtävät ystäväni Niina ja Mikko) sanoi joskus, että ”75 % lapsiperhe-elämästä on yhtä helvettiä, mutta loppu 25 % korvaa sen kaiken”.

Mutta silti se 75 % on businessmutsille(kin) helvettiä. Ei varmaan olisi, jo jostain syystä tykkäisi kuunnella Fröbelin palikoita, tönöttää varpaat jäässä hiekkalaatikolla kolmatta kertaa samana päivänä, ja pyyhkiä puuroa Stokken syöttötuolin rakosista rätillä vaikka taltta tai liekinheitin toimisivat paremmin. Mutta kun ei tykkää. Mii nou laiki.

Kun teepannu viheltää liian kovaa ja korkealta, niin miten tämän perhehelvetin keskelle pyydetään apua? Miten soitetaan kummille, mummolle tai kaverille, että nyt mua väsyttää, voitko auttaa vähän?

Ensin ajattelin, että no ei mitenkään. Kukaan täysissä järjissä oleva ei ota kahta pikkuoravaa katsottavakseen edes vartiksi. Hyi helvetti en ottaisi minäkään! Silloin kun oli vain yksi lapsi, sitä ei tajunnut, miten helppoa se nöpöläinen olisi puskea minne tahansa hoitoon talkin- ja vauvanhajuisine kutreineen jokeltelemaan ja hyvää mieltä jakamaan. Kuka tahansa pärjää yhden minimulkun kanssa tunnin. Pädi päälle.

Mutta kun minimulkkuja onkin kaksi, peli on ohi. Game over. Toivottavasti joit paljon kaljaa opiskeluaikana ja nautit varhaisaikuisen ensimmäisistä työvuosista sekä harrasteista. Elämäsi on nimittäin ohi.

Kyllä kyllä, jos sinulla ei ole lapsia, käytä sitä ehkäisyä!

Miten tämä avun pyytäminen on suomalaiselle niin vaikeaa?

Meillä tilanne eskaloitui niin, että olimme kaksikuisen vauvan kanssa Malediiveilla, ja mukana oli tietysti taaperokin. Vauvalla oli koliikkirefluksiallergiapierumahassaluonnevikamikälie, ja jos ei matkassa ollut muuten tarpeeksi haastetta niin päätimme yhtäkkiä töttöröö vieroittaa taaperon tuttipullokoukustaan. ”Tuttipullot jäi Malediiveille”. Läpihän se meni, mutta ei se taaperon mielialaa parantunut. Viimeisenä yönä sairastuin denguekuumeeseen ja vietin matkan perään neljä päivää Haartmannin sairaalassa. Vaimo taisteli kotona tuhohyönteisten kanssa. Silloin taivas aukesi; mummo ja ukki soittivat: ”Tarvitsetteko te apua?”

Arvatkaa mitä vastattiin.

”No ei me varmaan. Eiköhän me pärjätä.”

MITÄ HELVETTIÄ?!? Eiköhän me pärjätä???? Mulla oli 41 astetta kuumetta ja yritin siellä sairaalassa pitää mukulaa yhden yön, ja muuten piti pumpata maitoa lavuaariin. Sillon olin poikki. Puhumattakaan Millasta. Ja me kieltäydyttiin avusta. Voi terve.

Sanoisin, että nyt on kaksi hyvää ajatuksensiementä. Ensimmäinen on se, että tarjoa apua. Koska suomalainen ei apua pyydä, niin sitä pitää tarjota. Meidän pelastus on ollut naapurit; kun niiden taapero U tulee meille joka viikko leikkimään, siitä on tosiasiassa vähemmän vaivaa kun uskoisikaan kun oma taapero ei ole viihdytettävänä niinä hetkinä, vaan he leikkivät keskenään. Ja kun naapuri kysyy tulisiko Muusa heille, se on avun tarjoamista ja hengähdystauko meille, ja sinne Muusa myös menee. Neljän aikuisen ei tarvitse päivystää kahta taaperoa hiekkalaatikolla, yksi aikuinen riittää.

Ja se toinen neuvo on, että nöyrry. Maailmaan mahtuu huutoa. Lapsen huutoa. Omaa tuskanhuutoasi kun nöyrryit. Mummojen ja ukkien parahtelua kun taapero ei tottele. Mutta nöyrry, nöyrry ja tyrkkää se muksu hoitoon. Ylitä itsesi ja pyydä apua, ennen kuin on myöhäistä. Muksu voi parkua ikäväänsä, mutta ei se siihen hajoa. Itse säälin eniten niitä hoitajia, että niille on siitä vaivaa, mutta pitää osata arvostaa toisten ihmisten omaa arviointikykyä: ei ne suostu jos ne ei halua. Sinne vaan. Parkukoon vaikka mukulat ja kummit kaikki kuorossa, kunhan edes joskus tulee hengähdystauko. Ja tosiasiassa ei ne edes paru.

Oma pieni nöyrtymispelinavaukseni tuli hyvin pienessä muodossa hiljan. Hätä ei ollut denguekuumeen tasolla ollenkaan, mutta pieni hätä kumminkin, nälkähätä nääs.

Lähdin Albertin olohuoneelta kauppaan ostamaan lounasta itselleni. Lähdin yksin ja jätin vauvan sinne.

Olin huolehtinut aamulla peppupesut, vaatteet, vitamiinit, hampaat, ulkovaatteet, lelupäivät, kaikki. Olin käynyt graduhaastattelussa ja jumpassa ja vauvaharrastuksessa, ja vauvalle oli ruokaa ja puhtaat vaatteet mukana, itselle ei tietenkään. Kello oli yksi ja istuin siellä puoli tuntia ja mietin että kehtaanko kysyä. Että katsotaanko sitä pahalla. Että tekeekö joku lastensuojeluilmoituksen. Alkoi pyörryttää, oli pakko avata suu: ”Anteeksi mutta voisittekohan te katsoa vauvaa sen aikaa, että hakisin ruokaa? Minulla on kova nälkä ja paha olo.” Aivan mieletöntä miten voimaannuttavaa on polvistua tuntemattomien edessä ja havaita, että ne kannattelee sua. Saman tien neljä vapaaehtoista tarjoutui katsomaan vauvaa ja vakuuttelemaan, että lähde vaikka hulluille päiville.

Avasin suun. Se oli nöyryyttävää, mutta vaihtoehto oli vielä pahempi. Olin poissa viisi minuuttia. Vauva ei vahingoittunut. Sain ruokaa. Kukaan ei tehnyt lastensuojeluilmoitusta. Aurinko nousee edelleen idästä. Peli on auki.

45F20618-2F85-4348-9FAA-8DBA3AC49B5D.jpeg

 

Konepelti auki kahdesti

Myös meidän kakkonen syntyi sektiolla. Se oli ihanaa. Ei tarvinnut pukertaa toosasta.

433A10F4-6217-44DF-9B4D-5FD50BC618F2.jpeg

Kävin koko kevään 2018 synnytyspelkopolilla. Olin pelännyt alatiesynnytystä jo esikoisen kohdalla, mutta olin laittanut koko asian vain taka-alalle. Kun sintti sitten tuli etuajassa sektiolla, koko ongelma tavallaan ratkesi itsestään. Mutta kakkosen kohdalla pelkäsin entistä enemmän, olihan kokemus ensimmäisen kohdalla lopulta helpotus, koska vauvasta tuli terve ja äiti säilyi myös jotenkin järjissään. Mutta miten se toinen saadaan ulos? Siellä se nyt on, enkä halua muuta kuin teleportata sen sieltä! Sen ääneen sanominen, ”pelkään ihan saatanasti sitä synnyttämistä”, se on kuulkaa businessmutsille kova paikka. Neuvotteluun mennään pokalla, mutta synnytyssalissa ei tee pokalla mitään. Se on karmeaa se.

Olin viimeisellä sype-polikäynnillä sitten päätynyt juuri lääkärille ja kätilölle kertomaan, että kokeillaan nyt sitä alatietä. Se oli ihan vale itsellekin ja kotitehtäviä en ollut tehnyt enkä työstänyt asiaa kuten piti. Se vain tuli suusta. Kai minä, kun muutkin, hengissä selviän. Mutta ne välilihatikit! Ja entä jos vauvalle käy jotain? Tai pepusta tuleekin hattivatti?

Tarkalleen 1,5 minuuttia myöhemmin kätilö ultrasi pulleaa masuani ja totesi, että alatiesynnytys ei tule kysymykseenkään. Lapsi kekottaa siellä nokka kylkiluita vasten ja ei suinkaan peppu edellä, vaan jalkatarjonnassa. Missä helvetin jalkatarjonnassa??? No jalkatarjonnassa kuulemma. Että jalat on toosassa, ja jos hän lähtee syntymään niin voi kuristua napanuoraan, joten saman tien kylkiasentoon ja ambulanssi alle. Muuten ei tietenkään iloinen uutinen, mutta sektioon taas, huh mikä helpotus.

Nyt voin valehdella kaikille, että kyllä minä olin rohkea ja kyllä minä olisin alatiesynnyttänyt, mutta kun ei saanut. Joku muu päätti asian puolestani.

Ja niin tuli maailmaan Miio. Seitsemän päivää ennen laskettua aikaa, suunnitellulla sektiolla. Edellisenä iltana teimme Miion kanssa hyppypotkuja Bodycombatissa, ja seuraavana päivänä sanoimme käspäivää Naikkarilla. Hän oli äkäisempi ja äänekkäämpi kuin siskonsa syntyessään, ja lapsivedet lossahtivat lääkärin Birkenstockeille että pam. Se oli märkää rakkautta ensi henkäyksestä, ja niin kolmesta tuli neljä, noin vain konepeltiä kohottamalla.

 

 

 

 

 

Paskamut… ei kun businessmutsi is back!

Törmäsin muuan rouvaan tänään Albertin olohuoneella. Hän tunnisti minut blogistani, ja kysyi että mikä sen blogin nimi taas olikaan. Mikä blogi? Ainiin BLOGI, juu olen joskus kirjoittanut. Ei hajuakaan minkä niminen blogi. Wake up call! Nämä saatanan kakarat imee naisesta mehut niin, ettei sitä muista edes bloganneensa joskus 😂😂😂 Olimme olleet vauvojen värikylvyssä vauvan nro 2 kanssa ystäväni Reetan ja Pihlan kera, ja niin yltä päältä soseessa, että en voi käsittää miten rouva muka tunnisti minut. Ehkä hän luuli joksikin toiseksi.44EBB8FE-63CA-4259-BB8F-E7E57B0775B4

Oli miten oli. Lupaan pyhästi, että en ala kirjoittaa tänne säännöllisesti. Ei saatanassa! Jos sulla on 2v10kk ja 5kk mukulat tai jotain sinne päin, tiedät miksi.  Olet tutiseva haamu ja kun se ”oma aika” eli viisi minuuttia mukulamyllytyksen ja pyykinpesun välissä saa, et tosiaan käytä sitä bloggaamiseen vaan nukkumiseen/huumeisiin/turhanpäiväiseen kännykännäpyttelyyn 😬

Meidän kakkonen on nyt viisi kuukautta. Alkuajasta en muista kuin yhden päivän. Kakkonen parkui kaiket päivät koliikkia/refluksia ja heräsi aina viiden minuutin sisään päiväunilta oksennukseen, joten taisi vähän väsyttää. Tuon yhden päivän aamuna oli herätty taas rapeasti ennen kuutta, ja kakkonen oli väsynyt, ykkönen puolestaan oli kipeänä ja minulla kotona eikä siis päivähoidossa (luojan kiitos päivähoidolle, on maailman suurin onni että joku muu kasvattaa lapseni ja pitää ne hengissä päivisin!). Muistan tuon päivän elävästi siitä, että katsoin kelloa ja se ei ollut edes yhdeksää aamulla ja silti saatoin todeta päivän olleen melko tapahtumarikas. Kakkonen oli itkenyt ja roikkunut nisässä kiinni kolme tuntia. Ykkönen oli ensin halunnut keittää kanssani mannapuuroa, polttanut sitten sormensa hellan levyyn, ja parkunut sitä kaksi tuntia. Istuimme KAKSI TUNTIA keittiön lavuaarilla niin, että vasemmalla kädellä imetin vauvaa ja oikealla halasin ja hyppyytin taaperoa ja pidin sormeansa juoksevan, kylmän veden alla. Ja siis hyppyytin, ja lauloin repeatilla ”Muusa on tullut muskariin, Miio on tullut muskariin”, koska yksikään muu laulu ei tullut mieleen. Kun ykkösen parku viimein lakkasi, siirryimme lastenhuoneeseen, jossa imetin taas kakkosta ja leikitin ykköstä ja tietysti ykkönen kiipesi leikkihellansa päälle ja putosi takaraivoilleen, ja hella meni paskaksi (lapsi ei, pahemmin). Mutta taas laulettiin muskarilaulua. Sen päivän muistan. Silloin ajattelin, että en saa näitä pidettyä edes hengissä. Kuka helvetti tekee lapsia.

Se päivä meni. Tuli toisia. Oli mustasukkaisuutta, mätkimistä, koliikkia, uhmaa. Sitä kesti kuusi viikkoa. Siinä hetkessä tuntui, että tämä ei lopu ikinä. Mutta kuusi viikkoa on kärpäsen kusi meressä. Nyt menee jo vähän paremmin. Korostan sanaa vähän, koska kakkosen päivähoito alkaa vasta yhdeksän kuukauden päästä. Sitten kun sen saa sinne kipattua jonkun muun vastuulle, kaikkien on hyvä.

Businessmutsi selviää kyllä. Lapset eivät, mutta karaistunevat. Mitkään yt-neuvottelut tai luottamusmiehet tai exit-keskustelut eivät ole niin vaikeita kuin nämä kaksi riiviötä. Lasken päiviä aamukammassa, niitä on pari kuukautta, sitten pääsen taas töihin.

Älkää käsittäkö väärin. Rakastan lapsiani. Pidän niistä huolta. En käytä huumeita, 70 % tekstistäni on värikynäiltyä. Mutta jos tulit tänne blogiin lukemaan sormiruokavinkkejä, olet väärässä paikassa. Tässä blogissa riisun itseni alasti ja tunnustan heikkouteni ja ryven itseironiassa ja -säälissä niin, että lapseni häpeävät minua joskus. Jos saat siitä lukijana iloa, niin olet ehkä oikeilla jäljillä universumin tähtipölyn seassa.

Tämä on Muusalle ja Miiolle ja Millalle. Olisin negatiivinen luku ilman teitä.

 

Lomalla taaperon kanssa

IMG_4186IMG_4224

Hyi hemmetti, kuka edes tekee lapsia. Mikä ryökäleen päähänpisto se on. Pyristelen.

Businessmutsi is back. Businessmutsi on osoittautunut ennakko-odotuksia vastaten maailman paskimmaksi mutsiksi. Palkintoja satelee. Nyt se kuitenkin nauttii lomasta Mallorcalla. Perhelomasta. Jossa on neljäntenä pyöränä Bamse-nalle. Hyi saatana.

Palasin töihin vuosi sitten (aah, ihanaa sydän sydän sydän), ja nyt olemme ansaitulla syyslomalla revohkan kanssa. Apina – korjaan – ipana, on 1 vuoden ja 9 kuukautta. Nam.

Sää hellii meitä, ja hellimme toisiamme. Koska jotenkin tämä ruotsalaisuus tarttuu. Hotelli on täynnä skandinaaveja ja nimenomaan lapsiperheitä. Businessmutsi ei kastaudu altaaseen koska vesi on hyytävää kuin Suomen Euroviisuvoitto, mutta apinat pulaa ja pulaa, miten ne kykenee menemään tuonne veteen. Ruoka syödään buffetista ja syöttötuoleissa keikkuu pikkukunkut pädeineen. Bamse kiertää allasaluetta.

En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin että kuka näistä on se rukka, joka on eksynyt tähän hotelliin ilman lapsia. Tämän täytyy olla yhtä helvettiä sille. Saakohan se rahansa takaisin. Tai onko hotellisängyn lakana tarpeeksi vahva hirttoköydeksi.

Jos joku myöhemmin kysyy, kiistän tämän visusti ja sassiin: Tämä on ihanaa. Lapsen kanssa. Neljä kertaa viikossa parkkeeraan lapsen vauvaparkkiin ja menen tuntikausiksi altaalle käristämään kylkiläskiä. Jos oma apina saa uhmakohtauksen, ketään ei kiinnosta, koska vieressä on kaverilla pahempi menossa. Lapsi oksentaa buffaan, ja vanhemmat saavat salin täydeltä myötätuntoisia katseita. Kakara viihtyy tunteja vain tuijottamalla muita, ja stalkkaa Bamsea etunenässä. Businessmutsi juo olutta katatonisessa tilassa ja kakara kahlaa altaassa johon ei voi hukkua. Joka päivä kerran tai kaksi businessmutsi käy Less Millsin jumpassa. What is there not to like?

Mutta älä tule tänne ilman lapsia. Pysy kaukana. Meidän kakara yksinkin pilaisi rantalomasi, ja näitä on täällä 200-10.000.

Koska businessmutsi on tunnettu viiltävyydestään, hän analysoi muiden perheiden asioita silmääkään räpäyttämättä. Oma lapsi ja perhe nimittäin on täydellinen, joten on varaa.

Ensinnäkin miten helvetissä meistä tuli näin lihavia? Skandinaaveista ja Briteistä. Näin dokumentin jossa köyhällä ei ollut varaa ostaa terveellistä ruokaa, mutta se ei voi olla syy meillä keskiluokkaisilla pikkupossuilla. Matka itsessään on maksanut ehkä tuhansia, joten rahaa on jossain oltava. Mutta ne joilla on varaa kävelevät yhtä lailla salaattipöydän ohi suoraan ranskalaisille. Jos miehet näyttävät siltä kuin olisivat raskaana ja naiset siltä kuin tarvittaisiin kaksi paikkaa lentokoneessa, on jotain oltava pielessä. Äideillä on (palan roviolla tästä) hirveä raskauskelluke, vaikka nopea vilkaisu lapsikatraaseen osoittaa, että nuorimmankin saamisesta on jo neljä vuotta. Herranjumala miten lihavia me olemme. Ja mikä kauheinta: lapset! Voi nämä meidän lapset! Pursuilevat uikkareistaan. Ei kaikki voi olla geneettistä, joten miksi me emme taluta niitä tavallisen kotiruoan ääreen vaan suoraan jälkiruokapöytään. Silmäni ovat auki, appoisen auki. Mitä tässä voi tehdä? Vannon – olemme nähneet tasan yhden tikissä olevan crossfit-perheen täällä. Muut ovat pullukoita. Katsomme toisiamme vaimon kanssa ja ääneen vakuuttelemme, että me olemme se toinen tikissä oleva pari. Mutta sisäisesti tiedämme kumpikin, että emme ole. Vaan pullukoita kaikki tyynni.

Toinen asia liittyy jotenkin laiskuuteen. En ole varma. Iltapäivästä kaikki lapset alkavat väsyä kloorista punaisine silmineen. Minusta näyttää, että se johtuu siitä, että niiden kanssa ei ole jaksettu taistella, joten lounaaksi on syöty pelkkää jäätelöä. Siispä nälkä. Ja koska äiti ja isi ei jaksa nostaa persettään rantatuolista ja oluen äärestä, ei lasta viedä päiväunille. 1/100 lapsi nukahtaa lopulta rantatuoliin uupumustaan vartiksi, mutta muut jatkavat kiukuttelua läpi illallisen ja iltaunetkin venyvät. Mitä hemmettiä?

Meidän kakara syö viisi kertaa päivässä kunnon ruoan ja nukkuu päiväunet klo 12. Kyllä, myös lomalla.

Tämä ei tapahdu siksi, että se olisi hyväksi kakaralle, ei, ihan sama, kävisi se kone jäätelölläkin. Tämä tapahtuu siksi, että seuraamukset rutiinin puutteesta olisivat välittömät ja businessmutsi menettäisi mielenterveytensä. Sen vähän mitä ehkä jäljellä on.

Mutta kuten sanottua, onneksi meidän perhe on täydellinen niin voi arvostella muita. Sen etuoikeuden saa automaattisesti heti kun pullauttaa kakaran ulos itsestään. En silti suosittele pullauttamaan. Jos ei tullut selväksi.

Jos jotenkin pitää summeerata ajatuksia niin ollaan matkustettu ipanan kanssa aika paljon. Outoihin ja ei-ollenkaan-outoihin paikkoihin. Tältä pohjalta sanoisin, että taaperon kanssa lomailu on helppoa, koska kakara ei stressaa lennon pituutta tai seuraavaa ruokaa, se vaan matkustaa ja tekee sen avoimin mielin. Kohteenvalinnassa ei voi mennä pieleen, joten mene sinne minne haluat. Ihan sama onko se Bamse-loma vai viidakko. Ei ne naureskelevat tai kateelliset naapurit sitä matkaa tee vaan te itse. Kyllä tää Bamse-helvettikin on näköjään koettava, ainakin kerran. Kotona sitten parjataan vaikka paikan päällä oli auvoa ja seuraava vastaava jo buukattu.

Miten vauvaa käytetään?

Koska kohdusta ei pöpsähtänyt vauvan mukana mitään manuaalia, maailman paskin businessmutsi ei tietenkään osaa käyttää ipanaa. Siispä käyttötavat on kehitelty kaikin tavoin itse. Ipanalle pitää laittaa petroolia koneeseen kolmen-neljän tunnin välein ja kun peräpää soi, vaaditaan erinäisiä puhdistustoimia. Tämän lisäksi ipana tarvitsee ainoastaan riittävää lepuutusta, ulkoilmaa, ja ryöpyittäin rakkautta. Näillä osa-alueilla olemme jonglööranneet ja onnistuneet kohtalaisesti. Välillä käyttökohde ilmoittaa merkkiäänellä, kun petroolia ei ole tarpeeksi, tai kun lepuutusaika on ylittänyt tarvittavan määrän.

Koska businessmutsi ei tietenkään ole hautonut pieteetillä ipanaa yhdeksän kuukauden ajan vatsassaan vain näin yksinkertaisia käyttötarkoituksia varten, seuraavassa tarjotaan kuvakavalkaadi siitä miten kekseliäästi tätä tulokasta voi hyödyntää muissakin käyttötarkoituksissa:

image
Osa 1: Ruokapöytänä
image
Osa 2: Tuttipullon lämmittimenä
image
Osa 3: Toimistopöytänä
image
Osa 4: Pelialustana
image
Osa 5: Juomapullotelineenä
image
Osa 6: Tv-pöytänä

Nahkavekkari soimassa

imageMeidän nahkavekkari on nyt seitsemän viikkoa. Se on ihan mahtava tyyppi. Sen posket näkyy takaapäin ja kolmoisleuan alta löytää aina koko viikon menun vaikka ois kuin kylvetetty. Tämä nahkavekkari hälyyttää kolmen tai neljän tunnin välein ja sillä on aina pöydässä sen lempiruokaa, se oikein huokailee kun se äpöstää sitä. Sitten se puklaa. Paljon. Hän haluaa selvästi diivailla ja siksi haluaa, että äitit vaihtaisi sille seitsemän eri asua päivässä. Ja mehän vaihdetaan. Vaikka se haisee oksennukselle varmaan oikeasti niin minusta sen tuoksu on huumaava.

Meidän nahkavekkari kävi lääkärissä ja esitteli sellaisia taitoja siellä tädille, että me vaan hämmästeltiin miten se oli niin vieraskorea, nakotti päätään tanassa ja seurasi katseella napakasti lohikäärmettä puolelta toiselle. Ei se tollo oikeasti tuollaista osaa, yleensä se vaan tapittaa ohi kasvoista ja silmät napsahtaa kieroon. Mutta tämä onkin ilmeisesti ovela kettu, osaa feikata lekurissa tarpeen vaatiessa 😂😂😂

Nahkavekkari aloitti vauvalauluissa ja vauvatanssissa neliviikkoisena ja vauvajoogassa viisiviikkoisena. Ollaan jo koluttu babykinot ja vauvahieronnat, tyyppi on oikea kosmopoliitti. Tosiasiassa mama se siellä joogaa ja tirppana vetää elbaa, joka kerta, muskarissa, tanssissa, joogassa, mitä tiukempi meno sen syvempi uni. Mutta olihan tää arvattavissa jo maha-aikana. Kotona vaimo tyrkyttää David Bowieta ja U2:ta mut päivisin kun se ei ole kotona me tanssitaan nahkavekkarin kanssa salaa räpin tahtiin. Tyyppi on kuitenki lahtelainen, kohta se ajelee karvanopat heiluen ukin Bemarilla ympäri toria ja se osaa nyt jo sanoa ”bitch please”!

Mitä businessmutsiin tulee, palasin jumpalle kun kakara oli 13 päivää vanha. Sillon loppu hikoilukielto tikinpoiston jälkeen. Ei kestäny sipuli kotona. Oli vähän baby bluesia ja alussa kun tuo valvoi seitsemän yötä putkeen oli yksinäisillä iltakävelyillä melko synkkiä ajatuksia. Mutta siitä joskus toiste. Helpotti kun pääsi takasin jumpalle. Raportoin pian lisää jumpista ja synnytyksestä toipumisesta. Taidan olla human experiment sillä alalla itse, koska kukaan missään koskaan ei ole muka urheillut sektion jälkeen eikä varsinkaan kirjoittanut aiheesta. No mä kirjotan sit itte.

Loppukevennyksenä todettakoon, että nahkavekkarilla on ihan mahtavia ilmeitä. Niitä ovat mm. seuraavat:

  • Skeptinen (vain toinen kulmakarva ylhäällä), ”mitä sä mutsi oikein selität”
  • Hamuava, ”antakaa minulle Darwin award, näen nälkää vaikka nisä on nenäni edessä”
  • Uninen (silmät pyörii kuin hedelmäpeli)
  • Äkäinen, ”näkeehän naapurin Hugokin varmasti nää hampaattomat ikenet?”
  • Hymyilevä (tapahtuu täysin randomisti mutta useimmiten unissaan kun masu on killillään)
  • Jähmettynyt (pukertaa joko paskaa tai puklia)
  • Jähmettynyt 2 (äiti laittaa 70-lukulaiset tv-lasit päähän ja ipana miettii kuumeisesti että haju ja ääni on tuttu mutta mun mutsi ei käyttäis noin karseita pleksejä ikinä)

Stay tuned for more…

 

Synnytyssairaalakokemuksia

image Ipanamme ei verikokeiden mukaan olekaan kärsinyt stressitilasta mahassani. Napanuora ei ole kaulan ympärillä, lapsivesi on kirkasta ja istukka on napakasti kiinni. Sektio on silti ollut absoluuttisen oikea päätös, oli väärä hälytys tai ei, emme olisi eukon kanssa kestäneet sitä epätietoisuutta enää hetkeäkään.

Onneksi emme pakanneet sitä typerää sairaalalaukkua toteemiesineineen, onneksi en mennyt perhevalmennukseen katsomaan synnytysvideota, onneksi en tehnyt synnytyssuunnitelmaa (en edelleenkään edes tiedä mikä se on, olenhan maailman paskin mutsi).

Viiruperä ei pian muutu enää siniseksi kun se syö, eli se oppii hengittämään. Se puklaa silti koko ajan ja joudumme punnitsemaan sitä joka syötöllä, paino laskee 2810 grammasta 2640 grammaan. Minua on viime metreille etonut ajatus imettämisestä oikein huolella, ajattelin että pidetään daisarit daisareina ja makuuhuonestimulantteina, mutta sitten kun ipana vaan laihtuu ja laihtuu ja oksentaa nenän kautta kaiken vaivalla imemänsä tai lypsetyn ja meinaa joka kerta tukehtua oksennukseensa, alkaa imettäminen tuntua maailman siisteimmältä setiltä, kunhan se nyt vaan sais painoa ja päästäis käpälämäkeen täältä…

Vietämme synnytyssairaalassa koko joulun, yhteensä neljä yötä. En tiedä mitään masentavampaa paikkaa. Hoitajat on siis aivan mahtavia, ne vitsailee ja ohjaa, meille opetetaan pepunpesut ja kylvetysasennot, imetys, kaikki, jopa intialainen päähieronta vauvaharjalla! Olen kuullut kauhutarinoita kättäriltä, paras ystäväni P oli unohdettu tunneiksi yksin synnytyksen jälkeen ja neuvolakortti hukattu, pepunpesu oli opetettu hätäisesti ja passitettu sitten mami ja nyytti kotiin. Varmasti on kyse yksittäisestä lipsahduksesta, mutta olen tyytyväinen että Lahti City Suomen Chigago kunnostautuu meidän ipanan suhteen.

Ensimmäisenä sairaalayönä näen ensimmäisen kerran ikinä unta siitä, että olen raskaana. Varmaan sen takia, että en ole enää, ja tilanne on muuttunut niin yllättäen. Herään ja ihmettelen että mihin hemmettiin se mun kessi on kadonnut. Kunnes muistan että se on siellä keskolassa.

Hikoilen myös ensimmäisenä yönä kuin possu. Synnytyssairaalaan jää noin 8kg kaikista 10 ylimääräisestä kilostani. Siitä 7kg on varmaan silkkaa hikeä.

Synnytyssairaala on silti tosiaan aika depismesta. Jos käytävillä hiihtää slow motionilla lääkehuuruisia mutseja mintunvihreissä aamutakeissa persiit kipeinä, ei kai sitä voi oikein muuta olettaakaan. Vaikka kaikki on ystävällisiä ja jouluruokaakin saa enemmän kuin lääkäri määrää, niin ehkä eniten masentaa se tyhjänpanttina oleminen. Kahden päivän jälkeen kyljet, selkä ja lonkankoukistajat lyö aivan jumiin kaikesta makaamisesta ja olen aivan varma että minulla on jo alkavia makuuhaavoja. Ehkä osa johtuu leikkaushaavasta. Mutta lopetan kipulääkkeet kolmantena päivänä ja haluan jumpalle. Kävely auttaa, mutta osaston 64 käytävä on vain muutaman kymmenen askelmaa pitkä…

Kahvihuone hiljenee kun maantienharmaa lestadiolaisäiti paljastaa miten hänestä on ihanaa päästä jouluksi sairaalaan lepäämään. Tämä on 12. lapsi. Nyt voi kirjaimellisesti todeta että voi jeesus! Siis kaveri kutsuu synnyttämistä lepäämiseksi! Onko se jeesus kaiken ton arvoinen..?

Ehkä masentavinta on, että naamat osastolla vaihtuvat mutta me jäämme. Uusia ähkiviä mintunvihreitä tulee päivittäin ja vanhat saavat lääkäriltä kotiinlähtöluvan. Me nakotamme aloillamme. Revin perhehuoneen seinällä raksuttavan hehtaarinkokoisen kellon patterit irti, sen viisarit liikkuvat taaksepäin.

Ensimmäinen yö kakaran kanssa on karmea. Se herää jatkuvasti ja me varmaan rikotaan se, se on niin pieni. Toisina öinä se jo vähän nukkuu, jopa liikaa, koska nyt hoitaja tulee repimään meidät kolmen tunnin välein ylös syötöille. Ja kun kolmen tunnin välein ipana syö ensin tunnin, ja sitten hoitaja käskee pumpata sähköpumpulla ja siihen menee toinen tunti, epätoivo alkaa olla lähellä. Yöuni on aika helvetin hieno asia… Parhaana yönä tunnissa scorattu maito kaatuu kaikki lattialle kun emme väsyneinä kumpikaan huomaa hoitajan kanssa että koko koliikkituttipullon pohja puuttuu. Ei ole kuulkaa itku kaukana. Eniten kuitenkin varmaan ahdistaa se, että koko ajan joku vieras kyttää, syökö se, heräsittekö varmasti kolmen tunnin välein, muistitko lypsää. Ensimmäisinä öinähän se lypsäminen oli muuten käsilypsyä, siis ipana oli keskolassa mut mun piti silti herätä yöllä yksin kolmen tunnin välein hipelöimään tissejäni! Siinä vasta näky, ei en minä onanoi, minä etäimetän! Kaikkeen sitä joutuu. Ei tällaisia asioita neuvolassa toitoteta. Toinen ihmesetti on se kohdunpainelu. Hoitsu käy painelemassa kohdusta verta pois tulehdusriskin takia, tuli kakara sektiolla tahi alaluukusta. Saatana kun se sattuu, ainakin sektiomahan kanssa! Meinasin motata hoitsua monta kertaa.

Kolmantena iltana kakara lakkaa syömästä. Se vaan nukkuu ja nukkuu eikä herää ruoalle, tukehtuu taas unissaan melkein siihen pukluunsa. Myös keltaisuus lisääntyy koko ajan, koska se ei juo eikä papanoi. Ei olla vielä sinivalohoitorajalla (250) mutta lähellä (220). Hoitaja sanoo, että ette te pääse tapaninakaan kotiin jos tämä syö näin huonosti.

En kestä enää yhtään sairaalapäivää tai -yötä. Teen kuolemaa.

Tapanin aamuna keltaisuus on korkeimmillaan ja ilmoitamme jo vanhemmilleni että ei tarvitse tulla hakemaan. Hoitajan mukaan on parempi olla täällä vielä yksi yö.

Yhtäkkiä meidän ohjataan lääkärille ja tuo rempseä ihanuus toteaa, että ipana on ehjä ja tollo otti kotiinlähtöaskeleenkin (astui omille varpailleen kun kävelyrefleksi testattiin), että hus pois täältä.

¡Olé! Minulla ei ole aavistustakaan miten tätä nyyttiä käytetään, mutta sillä ei ole väliä, haluan vaan kotiin. Isä ajaa meidät suoraa päätä Helsinkiin.

Kotona on aivan mahtavaa. Kukaan vieras ei herätä yöllä ja touhuamme emännän kanssa hullun lailla. Emäntä kuuraa kämpän lattiasta kattoon ja kokoaa pinnasängyn. Mahtavaa valmistaa itse ruokaa ja pestä pyykkiä ja viedä roskia! Puuhastelu on ihanaa. Ei tarvitse vaan maata. Onneksi vaimo on ihan samanlainen, se ei jaksa maata ei sitten yhtään.

Ipana vaan nukkuu, syö ja paskoo. Pesukone laulaa koko ajan koska se puklaa kaikki rievut täyteen. Taitaa olla bulimikko. Kaikki vaatteet huljuu sen päällä, me oltiin varauduttu syntymäpainoarvioon 3,9kg joten tää 2,6kg tarvii vähän pienempää Seppälää. Coatch J rientää apuun ja pelikaverit K ja M kiikuttaa meille coatchin kakaroiden skidimpiä releitä hätäapuna. Turusta saakka saapuu kuolarieputoimitus. Lasken parhaana päivänä 19 paskasta kuolariepua pyykkinarulla. Mutta ne on merkki siitä, että meille on muuttanut joku ihana alkuasukas ❤️❤️❤️

Ja ei, ne kaikki kolme läheisen tarinaa siitä, että sektiolla synnyttänyt ei tunne että olisi oikea äiti, eivät pidä paikkaansa. Olen aidompi äiti kuin kukaan alateitse pukertanut, ja tuo on minun ihana ipanani. Olen sille paras äiti (vaimon jälkeen, se on parempi). Olen aivan saatanan helpottunut siitä että ei tarvinnut synnyttää alakautta ja annan synnytyskokemukselle sairaalaan arvosanan 10; lapsi on elossa ja minun ei tarvinnut kohdata synnytyspelkoani.

Seuraavan kerran yritän raportoida muun muassa siitä miten aloitin reenin sektion jälkeen.

 

Sektio rv 37 – konepelti auki

image

En koskaan näe 38. raskausviikkoa, koska konepelti avataan viikoilla 36+6 ja ipana otetaan ulos. Olen rakastunut ❤️

En ehdi olla tylsistyttävällä äitiysvapaalla kuin pari viikkoa. En myöskään aivan lossauta lapsivesiä spinnisalin lattialle, mutta ei se kaukaa hae. Lauantaina olen spinnissä, sunnuntaina olen tunnin kitujumpassa pomppimassa, maanantaina käyn uimassa ja tiistaina olen pakannut uimatamineet taas laukkuun mutta taksi viekin synnärille…

Olemme siirtyneet sunnuntaina Lahteen joulunviettoon vanhemmilleni. Laskettuun aikaan on vielä yli kolme viikkoa. Maanantain ja tiistain välisenä yönä huomaan, että ipana on tehnyt edellisen kunnon voltin edellisyönä, eli siitä on kauan aikaa. Olen syönyt klo 21 jauhelihakeittoa kun vaimo ja isukki katsoo valioliigaa, ja pelin jälkeen omenan ja ruisleivän puolilta öin. Tajuan, että vauva on aina ruoan jälkeen vilkastunut, mutta nyt näin ei ole käynyt. Valvon kaksi tuntia ja yritän löytää liikkeitä, tökin mahaa. Ei mitään. Torkahdan pariksi tunniksi ajatellen, että vauvakin ehkä nukkuu. Herään aamuyöllä taas ja yritän löytää liikkeitä ja tökin mahaa, nyt itken jo vuolaasti huolesta ja olen varma, että lapsi on kuollut. Se on aina ollut kova liikkumaan, etenkin öisin. En ole koskaan tehnyt varsinaista liikelaskentaa, mutta se ei ole ollut tarpeen. Tiedän heti, että jotain puuttuu. Herätän vaimon. Etsimme liikkeitä yhdessä, tökimme mahaa. Olemme huolesta soikeita. Kummankin leukaperiä kiristää, sanoja ei tarvita vaan kaikesta voi aistia, että nyt on todellinen hätä.

Syömme aamupalaa, ja vaimo juottaa minulle muumilimsaa koska sokeripommi saa vauvan varmasti liikkumaan. Ei mitään. Nyt on helvetti irti.

Näen vaimon ilmeestä, että se ei ole koskaan ollut näin huolissaan. Minulla lyö takareidetkin aivan jumiin, olen niin paniikissa. En voi kirjoittaa tätä tarinaa itkemättä vuolaasti. Mutta kirjoitettava on. Olen vitsaillut, että pian alkaa 18 vuoden huolehtimisputki, mutta nyt ei naurata ja maksaisin mitä vain että pääsisin huolehtimaan tämän päivän jälkeenkin.

Tilaamme taksin, sairaalalaukkua ei ole mutta kaikki muu kuin vauva on yhdentekevää. Matka Päijät-Hämeen keskussairaalaan tuntuu ikuisuudelta. Olen varma, ettei taksikuskin kyydissä ole koskaan ollut näin kivutonta ja hiljaista synnyttäjää.

Sairaalassa kukkahattutäti ei ota meitä tosissaan, ja alkaa ripittää meitä siitä, että meillä ei ole neuvolakorttia mukana. Siis tänä päivänä kun kaikki tieto on sähköistä, se ei pyydä meitä edes istumaan vaan alkaa sättiä siitä fyysisestä neuvolakortista. Ihan oikeassa se on, kuka nyt matkustaa yhdeksännellä kuulla raskaana mihinkään ilman neuvolakorttia, mutta siinä vaiheessa kun ainoa ajatus on, että lapsi on kuollut, ei paljon vittu kiinnosta se neuvolakortti…

Jos ei ole neuvolakorttia, he eivät saa minusta tietoja ja minulla voi olla HIV ja joudun synnyttämään eristyksessä. Ihan vitun sama!!! Etenkin kun ne tiedot löytyy yhdellä puhelulla kättäriltä.

Pääsemme sydänkäyrään. Vauvan pulssi löytyy saman tien. Itken aivan holtittomasti, onnesta. Se on elossa, se on elossa! Kaikki on hyvin. Väärä hälytys. Kohta päästään kotiin ja syömään jouluruokaa. En ole koskaan ollut niin helpottunut.

Pulssi on meidän vauvalle korkea, yli 160 (tavallisesti 140). Pulssi putoaa yhdessä vaiheessa 80:een, mutta luulen, että anturi on väärällä puolella vatsaa ja se ei lue oikein. Tiedän että vauvan selkä on toisella puolella. Mutta pian kätilö säntää huoneeseen ja kysyy liikuinko tai irtosiko sondi. En minä liikkunut. Vaimo pelkää koskeneensa sondiin vahingossa. Mutta ei se koskenut.

Gynekologi hakee meidät toiseen huoneeseen, minut kytketään uusiin sondeihin, gyne sanoo saman tien että valmistautukaa, vauva otetaan nyt ulos varmaankin. Mitä ihmettä?!?

Nyt gynekologeja on jo kaksi. Ne sanoo molemmat, että kiire on. Vauvalla on joku stressitila. Käyrät ovat liian monotonisia. Se ei reagoi liikkeelläkään muutoksiin.

Kaikki tapahtuu minuuteissa. Pian housut ovat poissa, pissakatetri asennettu, viimeinen päätös tulee: kyllä, konepelti auki ja kiireesti. Ehdin neljä minuuttia ajatella, että ei, en ole valmis, pinnasänkykin on kasaamatta. Mutta huoli vauvasta ja kahden lääkärin selkeä päätös asiasta tekee valinnasta aivan selvän. Äkkiä saliin.

Päätöksestä ei kulu kuin enintään varttitunti ja lapsi on maailmassa. Nukuttaa ei voi, koska söin juuri aamupalaa, joten puudutetaan. Palvelu on loistavaa, virolainen anestesialääkäri selittää koko ajan mitä tapahtuu. Puudutus nousee todella ylös keuhkoihin, ylemmäs kuin polvileikkauksissa. Älä panikoi, se sanoo, ja minä tottelen. Nyt avataan maha. Väkeä häärii huoneessa ainakin kymmenisen. Nyt kun istukka ja lapsi irrotetaan, voit tuntea huonoa vointia. En tunne mitään. Lapsi nostetaan sivupöydälle, kaksi ihmistä häärii sen kimpussa, näen vain vilahduksia. Se ei itke. Helvetti se ei sano mitään, sano jotain! Kukaan ei selitä mitään minulle. Se tuntuu ikuisuudelta. Mutta näen noiden kahden liikkeistä, että kiirettä ei ole. Ne katkoo rauhassa napanuoraa ja availee nenua. Mutta miksei se inu?

Mahan kiinnikursimisessa menee paljon enemmän aikaa. Vaimo on odotushuoneessa. Hoen koko ajan, että kai joku kertoo sille missä mennään. En ehtinyt sairaalasängyssä kärrättäessä edes huutamaan käytävällä, että huoltajuus vaimolle jos minä kuolen. Naisparin arkea, vaimolla ei ole mitään oikeuksia vauvaan.

Viimein vauva nostetaan minun rinnalleni. Kerrotaan, että se on vähän vaisu mutta kunnossa, menee keskolaan tarkkailuun. Vitsailemme jo hoitohenkilökunnan kanssa, olen niin helpottunut. En ole koskaan nähnyt mitään niin outoa kuin se nyytti siinä rinnan päällä. Mistä se tuli, mikä se on? Totean, että tiedän sen painavan todella vähän, mutta kun se on siinä ainoan ruumiinosan päällä jonka tunnen, se tuntuu ihan valtavan painavalta.

Minut viedään heräämöön. Yritän tehdä uma thurmaneita, ”Wiggle your toe”, mutta mikään ei liiku alakerrassa. En pääse lapsen luo ennen kuin puudutus häviää. Nyt tieto alkaa kulkea. Vauva voi hyvin, vähän on alhainen verenpaine ja verensokeria seurataan. Mutta se on keskolassa jo vaimon paidan sisällä ihokontaktissa. Voi jeesus miten outoa ja siistiä!

Vaimo ja äitini tulevat heräämöön. On ollut pakko säikäyttää koko suku sektiouutisella jo ennen saliinmenoa, koska olimme sopineet lounaan vanhempieni ja mummoni kanssa juuri siihen aikaan. Kaikki ovat pidättäneet henkeään. Vaimo on tehnyt lupauksia odotustilassa, jos ne säilyy hengissä en enää koskaan simppuile liikenteessä jne, en voi kuvitella miten kamalaa siellä on ollut odottaa se tunti niitä uutisia.

Sairaalan henkilökunta on aivan loistavaa neuvolakorttiepisodin jälkeen. Kukaan ei hämmästele naisparia, tieto kulkee, kaikki opetetaan kädestä pitäen vauvan kanssa.

Kun saan uma thurmanit toimimaan, minut kärrätään sängyn kanssa keskolaan vauvan kaapin viereen. Vaimo on jo vaihtanut vaippaa ja on ihan pro, ruoka menee nenämahaletkulla. Verenpaineet korjaantuu yhdellä nestetäytöllä, verensokeria ja bilirubiinia tarkkaillaan. Pian yritän jo imettää, mutta oikeasti ipana saa ruoan vielä nenämahaletkusta. Yön saan levätä yksin huoneessani, koska vierustoveria ei ole. Käyn keskolassa vauvan luona niin usein kuin voin, yleensä ruokinta-aikaan. Vaimo on enemmän vauvan luona. Menen paniikkiin kun vaimon pitää lähteä sairaalasta yöksi pois, esitämme heti toiveen perhehuoneesta mutta sellaista saa toivoa vasta jos vauva pääsee keskolasta pois.

Mutta jo pelkästään se, että vauva on keskolassa, tarkoittaa, että se on elossa. Millään muulla ei ole merkitystä.

Seuraavassa kirjoituksessa lisää infoa kuulumisista.

Olen rakastunut ❤️