Raskausviikko 29: Kestovaippavillitys

 

Tällä raskausviikolla touhu jatkuu kuten aina. Käymme brunsseilemassa ja töissä ja jumpalla. Ehätämme neuvolaan ja Uumajaankin. (Oikeasti ratsastimme yksisarvisilla ja söimme tähtiä, miks teillä muilla oli niin arkista lällällää? 😜)

Neuvolan kukkahattutädin mielestä painoni ei nouse tarpeeksi. Olen noin +8kg ja viimeinen 7 viikkoa on tuonut 2,1kg. Painoa pitäisi saada kuulemma 12-15kg yhteensä, vaikka samaan aikaan vaihtokaveri M:lle sanotaan, että kokonaispainonlisäys 8kg voisi ylipäätään riittää. Miksiköhän nämä ohjeet on ihan kaikessa paksuna olemiseen liittyvässä aina ihan mitä sattuu? Ja onko sen pakko olla niin, että koko ajan syyllistetään, nyt olet liikaa tai nyt olet liian vähän jotain?

Lentokoneessa kukaan ei kysy mitään. Lentoyhtiöstä riippuen lääkärintodistuksen saattaa tarvita lentämiseen 28 viikosta lukien (esim. Finnair), kun taas joillain yhtiöillä saa lentää ilman todistusta 36 viikon loppuun saakka (esim. Norwegian ja Air Berlin). Kannattaa aina tarkistaa ajankohtaiset säännöt. Minä vedin mahaa sisään portilla ja pian ihmeteltiin miksi lentokoneen pyörät ei irtoa maasta, no koska kyydissä on yksi pullukka!

Uumajassa käymme kahden päivän aikana kahdesti salilla. Kun asuin siellä 10 vuotta sitten, opin hurreilta, että kannattaa bodata diskomusklar eli haba, tissit ja perät. Niitä siis, ruotsalaiseen tyyliin! (Oikeasti juoksin matolla vartin tahtiin 10km/h, tein käpäliä ja askelkyykkyjä, toisella kerralla hypin double undereita hyppynaruilla ja askelsin napaan saakka ulottuvalle boxille ja treenasin TRX:llä.) Tehtiin me muutakin, mutta ketä se nyt kiinnostaa. Piti kirjoittamani kestovaippavillityksestä.

Olen saanut haalimisvimman. Tyhjennän interwebiä kiihtyvällä tahdilla käytetyistä vauvanpeitoista, kantorepuista ja kestovaipoista. Samalla yritämme raivata vauvalle tilaa tyhjentämällä edes yhden kaapin. Ei onnistu. Vaimon mielestä joulukoristeita ei voi viedä vintille vaan ne pitää säilyttää tässä 52,5 neliössä. Myyn kohta tuon vaimon huutonetissä…

Minulla ei ole aavistustakaan miten kestovaippoja käytetään. Mutta tajuan pian, että niitä saa huutonetistä ja toripistefistä 6-10 hyväkuntoista käytettyä yhden uuden markettivaipan hinnalla. Pian meillä on niitä laatikollinen, on pientä ja isoa, on all-in-onea ja kuorivaippaa ja lisäimua kaikissa väreissä, malleissa ja materiaaleissa. Joka päivä tulee uusi lähetys postissa ja näen vaimon ilmeestä, että nyt tuo on seonnut. Tunnustan. Mutta kai se on parempi että se papanoi vaippaan eikä lattialle. Siis se ipana, ei vaimo. Vaimo nyt papanoi ihan mihin sattuu.

Viherpiipertäjä ei halua käyttää kertakäyttövaippoja. Meille ei myöskään tule autoa vaan vauvaa rahdataan Jopolla. Kuulostaa helvetin jalolta, mutta tosiasiassa me on lennetty niin paljon että hyvitellään hiilijalanjälkeämme lopun elämäämme ja vielä businessmutsin helvetissäkin. Businessmutsin helvetti olisi muuten kotiäiteys ja kestovaipat. Mitä perkelettä me ollaan menty tekemään…

Kun interwebistä loppuu ostettavat kestovaipat, paniikki hiipii mielialaan. Mitä minä nyt ostaisin? Filippiiniläisen kodinhoitajan?

Vasta paljon myöhemmin saan kokeneemmilta tovereilta tietää, että kestovaippoja pestään 2-3 päivän välein ja maitolantavaippa ei niinkään haise mutta samaa ei voi sanoa kun ipana alkaa pistellä porkkanaa. Vaipat pestään pienellä pesuainemäärällä korkeahkossa lämpötilassa tarrat kiinni ylösalaisin, ja samassa koneessa voi pestä halutessaan vaikka lakanapyykkiä. Mutta silti minä vaan istun sumppikupposeni ääressä ja pohdin, että mihin se lantaläjä laitetaan, sinne pesukoneeseenko? Olkaa armollisia ja ampukaa minut, nyt heti. Miksi minä edes tiedän tai ajattelen tällaisia asioita?

Pari tuntia kiljuvien veljenpoikien seurassa ja olen aivan puhki. Evoluutio on saatanan ovela kettu, se laittaa jotain delirium-hormoneja fiksujen aikuisten kehoon, ja se hormoni saa ne aikuiset ajattelemaan että onpas tuo piltti lutunen, minäkin haluan sellaisen. Koko ihmissukuhan sammuisi ilman tätä delirium-tilaa, sillä ei kukaan tosissaan voi haluta lapsia! Evoluutio, sinä viekas repolainen, olet johtanut minut harhaan!

Tai sitten se kuolematon Sinkkuelämää-sarjan lainaus: ”Our kids will be different”.

No. They will not be any different. Raskausaika on ainakin sujunut niin hyvin, että mua satavarmasti rankaistaan ihan hirveällä paskiaiskakaralla.

Ja kyllä, varmistin yhdeltä meidän osakkaalta, omaa kakaraa saa sanoa paskiaiseksi, ja kuulemma tulen vielä monta kertaa sanomaankin. Että irvistele vaan siellä, oi väsymätön ja täydellinen kotiäiti, samalla lailla se teidänkin paskiainen paskoi siihen vaippaan sun eessä ja nauroi salaa päälle että siinäs kuuraat sitä kestovaippaa mami!

Raskausviikko 28: Syrjintää ryhmäfysioterapiassa

Ensimmäistä lastaan odottavat saavat ilmaisen ryhmäfysioterapiakäynnin. Koska tiedän mitä ovat lantiopohjanlihakset ja osaan omasta uppiniskaisesta mielestäni aktivoida niitä, olen päättänyt jättää käynnin väliin. Vaihtokaverini M on kuitenkin käynyt tapaamisessa ja kehuu sitä, joten pöpsähdän tapaamiseen.

Huge mistake.

12 mahoihinsa nojailevaa raskauskuplassa olevaa pirua istuu huoneessa jumppamatoilla. Fysioterapeutti selittää kolme kertaa miten vessanpöntöllä nojataan eteenpäin jos pissi ei tule. Mistä helvetistä se puhuu? Mulla tulee pissi monta kertaa päivässä ja papanakin, jessus, ja hiki ja räkä valuu kun reenaa. Että ei ne synnärin eriteriehat paljon pelota.

Ei nämä mamat syrji minua koska olen lepakko, vaan ne alkaa pian fysioterapiasession alettua syrjiä minua koska minä olen uskaltautunut liikkumaan raskaana. Lähden kahden tunnin painajaissessiosta melkein tippa linssissä ja raivon partaalla bloggaamaan. Jälkikäteen keksin vaikka mitä nasevaa sanottavaa niille, ja mietin että miksi en poistunut kesken kaiken.

Fyssari on todella nuori ja kokematon ja hän ei saa tilannetta haltuun vaan mammat kaappaavat sen. Ympärilleni tuntuu kirjaimellisesti muodostuvan möhömahavalaiden jumppamattorinki ja kurkkua kuristaa. Kukaan muu ei ole liikkunut senttiäkään sen jälkeen kun tikkuun on kustu kaksi viirua. Ja koska se oma tapa on ainoa oikea eikä ihmisissä ole mitään eroja, sitä omaa tapaa on pakko tyrkyttää minullekin.

Kaikki muu tuomitaan paitsi kävely. Punttisalille saa mennä, kunhan ei nosta kuin maksimissaan 2kg painoja. 2kg!!! Siis käsillä? Ja kyykyissäkin?!? Kukaan ei osaa selittää miksi. Miksi ei saisi? Ei vastausta.

Eräs toinen odottaja uskaltautuu kysymään saako lenkillä käydä. Vastakysymys on salamannopea: Mitä tarkoitat lenkillä? Minä ehätän apuun: No vaikka juoksemista juoksumatolla, tai ihan ulkona tuolla villissä luonnossa juoksemassa. Katseet alkavat pyöriä kuin hedelmäpeli. Siis eihän nyt herranjumala juoksuaskelia saa ottaa. Nyt jo fysioterapeuttikin yhtyy kuoroon ja hänen ainoa vastauksensa on, että miksi ihmeessä sinä haluaisit käydä juoksulenkillä.

Siis oikeasti, koulutettu fysioterapeutti paasaa tuolla odottaville äideille, että miksi te haluaisitte lenkille. Onko tää oikeasti edes totta, olenko minä pudonnut johonkin kaninkoloon ihmemaan lissujen joukkoon?

Minä haluan käydä juoksulenkillä tällä viikolla ihan yhtä paljon kuin 28 viikkoa sitten. Se kohentaa kuntoani, se saa aikaan mielettömän endorfiiniryöpyn ja onnistumisen tunteen, se saa kaikki työmurheet unohtumaan kahdessa minuutissa, se auttaa jaksamaan, olen odottanut sitä koko päivän. Jos menen puolison kanssa, vaihdamme koko päivän kuulumiset samalla, jos menen yksin, luukutan räppiä kuulokkeista. Olen tehnyt tätä 23 vuotta ja nyt tuo kysyy, että miksi minä haluan. Koska ilman tätä ei ole olemassa mitään minua.

Näen kysyjän silmistä, että hän ei uskalla tämän päivän session jälkeen enää nousta sohvalta. Minua oksettaa, tekee mieli mennä lohduttamaan ja pyytämään sitä lenkille mun kanssa. Itse saan niin hirveän raivon päälle, että päätän uhallakin lähteä spinnipyörän selästä synnyttämään, *splosh* noin lapsivedet spinnisalin lattialle, siinäs saitte senkin lehmät voi sen näinkin hoitaa!

Keskustelu eskaloituu todella henkilökohtaiseksi noitavainoksi. Astangajoogaohjaaja pitää minulle saarnan siitä, miten hänen mielestään jopa astangajooga on odottajalle aivan liian rankkaa, joten hän on vaihtanut sen mammajoogaan. Että risti-istuntakin on pahasta ja hänen ystävänsä urheili juuri tuolla lailla hulluna kuin sinäkin businessmutsi, ja sen synnytys kesti neljä päivää kun se oli niin hyvässä kunnossa.

Seriously? Että tämä oli se kotitekoinen diagnoosi sitten, mitään muuta syytä noin pitkälle synnytykselle ei tietenkään voinut olla kuin se, että oli liikaa lihasta. Voi nyt vittu sanon minä. Meidän salilta kaikki spinnipyörän selästä lähteneet on pyöräyttäneet esikoisensa hyvissä voimissa kun ovat olleet hyvässä fyysisessä kunnossa ja jaksaneet synnytyksen hyvin. Synnytys on ollut nopea tai ihan tavallinen, ja ennen kaikkea ne mammat on tosi nopeasti palanneet salille. Tuttava oli viikko lasketun ajan jälkeen erikoisvaljailla kiipeilyseinällä ja nassikka tuli vauhdilla ulos. Siellä se taas kiipeilee.

Mutta en minä saa näistä mitään sanottua sille astangajoogaohjaajalle. Olen niin totaalisen shokissa koko tilanteesta.

Yksi odottaja on perinteinen laiha läski. Kyllä, sellainen läpipasko lattaperse joka ei koskaan eläessään ole ymmärtänyt mitä liikunta on ja miksi se on keksitty. Laiha läski mahtuu kokoon XS, mutta ei jaksa nousta kolmea porrasaskelmaa kun jalat jo alkaa täristä. Laiha läski on näennäisen hyvässä kunnossa jos sen laittaa ylipainoisen viereen, mutta tosiasiassa niiden kahden verikoetuloksista se ylipainoisempi scorais todennäköisesti paremmin, koska laihan läskin arvot sais lekurin kuin lekurin miettimään miten tuo voi olla edes hengissä.

Ylen Prisma laihoista läskeistä.

Tämä laiha läski silittää mahaansa koko ajan ja nojaa taaksepäin käsi alaselällä, sillä lailla klassisesti kuin nyt odottavan äidin voisi odottaa tekevän. Tappakaa mut jos löydätte mut joskus nojailemasta niin. Tosiasiassa tuon rimpulan selkäranka varmaan katkeaisi tukilihaksiston puutteesta ellei se nojaisi noin.

Joko on riittävästi puhuttu paskaa tuosta olennosta? Pahoittelen että vajoan tälle tasolle, mutta tämä on nyt ainoa tapa päästä psyykkisesti yli tuosta sessiosta.

Laiha läski sättii minua sättimistään. Mitä ihmettä minä olen tehnyt sille? Argumentaatio on tasolla ”kun minua niin supistaa ajatuskin kuntosalille menemisestä”. No varmasti supistaisi hyvä toveri, olit paksuna tai et. Yritän sanoa, että minua ei supista ja olen tehnyt tätä aina. Se ei auta. Hän saarnaa ja saarnaa, kuulkaa siinä jää jeesus ja vuorisaarna nopeasti kakkoseksi. Ei sinne salille varmaan kannata kolmannella kolmanneksella lähteäkään jos ei ole eläessään aiemminkaan viitsinyt. Tosin jopa neuvolassa ne taisi sanoa, että vaikka ei olisi koskaan jumpannut, raskaana ollessa on pakko. Mutta ei tämä ruipelo ole valmis dialogiin. Itse olen valmis kyyneliin. Paitsi että nuo lehmät ei ole sen arvoisia.

Sessioon kuuluu oikean seisoma-asennon opettelua. Alan tarkkailla näitä raskauskuplalaisia hieman tarkemmin ja aidosti hämmästyn siitä miten ylipainoisia ja iäkkäitä kaikki nämä ensisynnyttäjät ovat. Itse olen 35 veteraani ja joukon nuorin! Kesken seisoma-asentoharjoituksen kaksi alkaa nojailla kuntosalilaitteisiin. Siis nämä ei jaksa edes seisoa 1,5 minuuttia ruoto suorassa, miten tää on mahdollista?

Lopussa maataan selällään ja fysioterapeutti kiertää etsimässä kaikkien syvät vatsalihakset. Kun jännität niitä, tunnet sen heti lihaskireytenä painaessasi sormea lonkkaluun sisäpuolelle.

Fysioterapeutti ei löydä syviä vatsalihaksia lainkaan noin 60 %:lta ryhmän jäsenistä. Hän käskee odottajaa painamaan maata toisella kädellä, josko alkaisi löytyä, mutta astangajoogaohjaajan syviä vatsalihaksia ei tunnu. Hän käskee odottajaa painamaan maata molemmilla käsillä, mutta laihan läskin syviä vatsalihaksia ei löydy.

Onnea vaan teille synnytykseen.

Fysioterapeutti kannustaa vielä lopuksi rohkeasti kysymään ”siitä jokaisen omasta lajista”. En uskalla avata suutani, en kuollaksenikaan, vaikka tuo on juuri se kysymys jonka vuoksi tulin. Koko sessio on opettanut, että minulla ja muilla tässä huoneessa on vain niin perustavalla tavalla erilanen käsitys siitä, mikä ”laji” ylipäätään on, ettei mikään tuo meitä samalle sivulle. Perunalastut eivät ole laji, ne on paskaruokaa. Seisoma-asento ei ole laji, se on elinehto. Syvät vatsalihakset eivät ole laji, ne on kaiken perusta. Mä käyn joka viikko rankassa joogassa mutta mun mielestä se on niin kevyttä liikuntaa raskaanakin, että mä vedän siihen alle vartin juoksumattoa ja tunnin salitreenin. Mutta tässä huoneessa sitä ei passaa sanoa ääneen. Ja vielä vähemmän sitä, että ne mun lajit ois oikeasti jefu ja koripallo.

Vaihtokaveri M:n fyssari oli ollut joku seitsemän mukulan äiti joka oli rempseästi todennut, että tehkää ihan mitä vaan pystytte, lähdettiin sitä ennenkin raskaista peltotöistä suoraan saunaan synnyttämään.

Mä uskottelen itselleni, että mun fysioterapiaryhmä on ollut erittäin poikkeuksellinen kokoelma iäkkäitä laihoja läskejä, koska mä en voi elää sen tiedon kanssa, että kaikki Suomen ensisynnyttäjät ois tuollaisia. Me ollaan muuten isommassa kusessa kuin kukaan tajuaakaan.

Ryhmäfysioterapiaa en voi suositella kenellekään. Ja alan alitajuisesti pelätä edessä odottavia perhevalmennuskertoja enemmän kuin synnytystä.

 

Raskausviikko 27: Takakyykkyä perkele

imageOlen breikannut uutisen raskaudestani omalle ryhmällemme töissä. Nyt siis noin kahdeksasosa työntekijöistä meillä tietää. Minulle on koko ajan tolkutettu, että et sinä tuota mahaa voi pitää piilossa ja kyllä ne tietää, vaikka ne ei sano mitään. Olen jo itsekin ajatellut, että tämä on ihan pelleilyä. Mutta edelleen tuntuu kummalliselta, että miksi tästä asiasta pitäisi pitää joku lehdistötiedote.

Kun kerron asiasta tiimipalaverissa, kaikki ovat hämmästyneitä. Jälkikäteen yritän kysyä, että olivatko tiimiläiset arvanneet ja vastaus tuntuu aidosti olevan, että heillä ei ollut aavistustakaan.

Myönnän, että vaatteilla voi tehdä paljon. Musta löysä paita päälle ja mahaa ei ole.

Nyt haluan ja voin kertoa asiasta, koska en halua valehdellakaan, ja toisaalta olen jo äitiysvapaan alkuun saakka niin kiinni projekteissa, että pelkoa ei ole enää siitä etteikö töitä tulisi mahasta huolimatta. Nyt on vielä pari kuukautta aikaa tehdä työt valmiiksi. En halua jättää kenellekään keskeneräisiä töitä pöydälle, niiden haltuunottaminen olisi muille hankalaa ja en halua olla narttu. Woof.

Muuten töissä on normiviikko, kiire ja kataluus, kaksi fatalia ja koulutuskeikka Hämeenlinnassa. Jethro Rostedtin kuuluisi olla kouluttamassa kanssani, mutta hän tekee oharit. Yksi möhömaha tähän tilaisuuteen saa siis riittää. Mä oon paksuna, mikäköhän hänen tekosyynsä on?

Teen töitä seisomapöydän edessä ja käpäliä ei turvota. Vauva vihaa sitä jos istun alas. Tullaan olemaan todella liemessä kun se pöpsähtää maailmaan, eihän se pirulainen suostu nukkumaan missään muualla kun liikkuvassa vaunussa / sylissä! What have we done?

Jumpalla on normiviikko. Vedän juoksumatolla alkulämmöiksi vartin tahdilla 10km/h (vauhti on pudonnut 11km:stä mutta saa kai tästä silti ylpeä olla), sitten penkkipunnerrusta 45kg:lla 3×8 ja muut käsiliikkeet, ja takakyykkyä 80kg:lla 3×8 ja väliin hyppykyykkyjä pelkällä 20kg tangolla. Teen yhden puntin viikossa ja siksi kaikki lihasryhmät samalla ihan vaan koska vihaan sydämestäni punttisalia, voin kertoa että tällä emännällä 1,5h menee paljon sutjakammin minkä tahansa muun lajin parissa. Toivottavasti vauvasta tulee oikea raudan rakastaja, se olis varmasti emännän mieleen.

Suoria vatsalihaksia en pysty enää tekemään. Teen syviä vatsoja ja kylkiä kyllä, ja tein niitä suoriakin pitkään, ihan muutaman viikon päähän. Mutta vatsalihakset on jo väistäneet sivuun ja keskelle alkoi kasvaa harjannetta, ilmeinen tyräriski.

Kaikkea voi mun mielestä tehdä jos pystyy. Jos ottais kipeää tai supistais, en tekis. Jos ois vuotoja tai hengenahdistusta, en tekis. Mutta mulla ei ole mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään. Olis outoa jäädä nyt sohvalle pötköttämään vaan koska on vähän masua.

Siispä viikon normiohjelmalla mennään, 7 treeniä per viikko, tälläkin viikolla.

Taidan kyllä joltain osin kiistää itseltäni että olen paksuna. Voiko niin sanoa? Itsetutkistelu ei liene pahasta. Töhötän menemään ja en edes huomaa olevani raskautetussa tilassa ennen kuin törmään vahingossa omaan mahaani (trust me, that can happen). Ei se paljon ole tiellä, mutta onhan se nyt siinä, olemassa. Kyllä tässä hetkittäin paniikki hiipii mielialaan, että mitä on tullut tehtyä. Olihan meillä hyvä elämä kaksinkin.

Viikonloppuna meidän porukat tulee käymään koska meillä ei ole autoa ja pitäis mennä ostamaan pinnasänky. Ipanat kuulemma nukkuu sellaisissa. Missä näitä tietoja on jaettu ja missä mä olin silloin?

Pinnasänkyosastolla tiedän, että meidän perheessä on kyllä tilaa tulokkaalle. Vaikka maailman huonoin äiti ei tiedä missä vauvat nukkuu ja mitä ne syö ja miten niiden takamus pestään, antakaa äidille mahdollisuus, se oppii kyllä.

Mut sitä ennen vähän lisää takakyykkyä, niin kauan kun pötkö vielä kulkee kengurupussissa eikä tarvi tapella emännän kanssa siitä kumpi pääsee eka salille ja kumpi jää himaan pötkön kanssa 😝

Raskausviikko 25: Raskaus ja hypoglykemia

image
(Huomaa urkkatrikoot mammamekkosovituksen rekvisiittana) trikoota ne on kaikki mekotkin peeveli, ja trikoo on riskillä r… komia!

Raskausviikolla 24+0 – 24+6 mennään, eli nyt on 25. raskausviikko. Aika ei kulu mihinkään mahan kanssa vaikka muuten on koko ajan helvetillinen kiire. Mutta jos aamulla miettii, se on 24+0, ja kun illalla miettii, se on edelleen 24+0. Helvetti mikä ahaa-elämys, tämän takia sitä siis kutsutaan odotusajaksi! Uujea, blondilla raksuttaa…

Tällä viikolla vuorossa on sokerirasituskoe. Blogin lukijalle ei liene epäselvää, että tämä businessmutsi syö aina kun töiltään ehtii, ja paljon. Sokerirasituskokeeseen laitetaan odottavat mamat jos siihen on syytä, jotta voidaan selvittää onko mamalla raskausajan diabetes. Raskausajan diabetes sinänsä on ohimenevä, mutta se saa ipanan syntymään useita kiloja liian suurena ja altistaa äitiä myöhemmin kakkostyypin diabetekselle.

Minä joudun sokerirasituskokeeseen siitä syystä, että painoindeksini on 25. Olen siis pulska. Olen normaaliaikana 172cm pitkä ja painan 73kg. Ei ole kyllä niin pulska olo kuin painoindeksi väittää, olen mielestäni ihan tavallinen. Toivon todella, että se olis kaikki silkkaa muskelia. Keep telling that to yourself chubby…

Joka tapauksessa minulla on siis myös hypoglykemia. Olen ollut aiemmin sokerirasituskokeessa, koska joskus erään aiemman työnantajan palveluksessa stuuppasin tajunnan rajamaille ja osakas löysi työhuoneen lattialta kanttuvei. Stressi, liikunta ja ravinnottomuus laskevat hypoglykeemikon verensokeria. Olin sitten fiksuna mimminä vetänyt aamuspinnin jälkeen karmean hektisen työpäivän ilman lounasta ja klo 19 tuli noutaja. Suosittelen! (not)

Lääkärin mielestä siinä ei kuitenkaan ois pitänyt olla ihan niin töttöröö, ja sokerirasituskoehan sen sitten kertoi, että paastosokeri 2,3: syö tyttö tasaisemmin.

Kysyn neuvolassa, että jos minulla on insuliinin ylieritys (hypoglykemia) niin voiko minulla samaan aikaan olla insuliinin alieritys (raskausdiabetes). Rakas kukkahattuinen neuvolantätimme ei osaa vastata. En moiti häntä, en minäkään osaisi vastata. Mutta ottaisinko selvää? Kenties.

Joka tapauksessa, sokerilitkua mennään latkimaan. Verikokeet tunnin välein, sokeriliemi mahassa kaksi tuntia. Se on ihan kakkapuhetta että se koe olisi ikävä, tai neste pahanmakuista. Jos sieltä on ihmiset selvinneet hengissä hypoglykemioista ja diabeteksistä huolimatta niin varmasti selviän minä ja selviät sinäkin. Hienoahan se vaan on, että meidän järjestelmä on niin mainio että tällaiset testataan ja vielä ilmaiseksi. Ja siinä vaiheessa kun on ollut juomatta 14 tuntia on ihan sama miltä se litku maistuu, sen vetää oikeasti janoonsa.

Businessmutsi stressaakin sokerirasituskoetta eri perustein. Ottamatta kantaa siihen kenen peruste on oikea, oikeitahan ne kaikki on meidän subjektiivisissa kokemuksissamme. Toivottavasti kuitenkin luit tämän mieluummin kuin jännitit sitä koetta viikkotolkulla.

Businessmutsi stressaa sokerirasituskoetta sen takia, että siellä tulee hulluksi odottamiseen. Suihkin meilejä menemään minkä ehdin, mutta hyvä työpäivähän tässä menee odotellessa sivu suun. Järkyttävintä on, että minulle ohjeistetaan heti kättelyssä, että paikalta ei saa poistua. Minkä saatanan takia?!? Ei kai nyt kukaan tässä vaiheessa käy sabotoimassa omia testituloksiaan alakerran snägärillä (vaikka mieli tekisi, nälkäh) koska ei siinä ketään muuta kusettaisi kuin itseään. Kai testattava tässä vaiheessa olisi kieltäytynyt koko testistä jos ei haluaisi aidosti selvittää tulosta. Ja jos kyse on turvallisuudesta tai vastaavasta, etten mene käytävään pökertymään, niin jättäkää nyt herranjumala kukkahattutädit täysivaltaiselle aikuiselle itselleen vapaus päättää lähteekö ottamaan riskiä tahi ei.

Kävelen ulos. Pakko soittaa puheluita asiakkaille. Olen salassapitovelvollinen joten en voi soittaa niitä labran aulasta.

Ei, minua ei pidätetty eikä sakotettu tästä, enkä pökertynyt ulos, eikä maailma pysähtynyt. Hyvä jumala mikä kapinallinen hän onkaan, kävi puhumassa puhelun ulkona vaikka kiellettiin, haluan urhoollisuudesta kunniamaininnan oitis!

Testitulos tulee nettiin, ei ole diabetestä, ei sinnepäinkään. Toisaalta vauva vaikuttaa aidosti tasapainottaneen insuliinitasoja, paastosokeri on alarajoilla 4,1 muttei hypoglykemian puolella. Onkohan se tämä lisääntynyt verimäärä, ettei insuliiniä ole suhteessa niin paljon? Mutta sokerilitkun määrä lienee vakio. Olisinpa lääkäri enkä kuppainen lakimies. Saisi hienon valkean takin ja kaataisi sairaanhoitajaakin kuin heinää. Minä en stereotypioi, vaiti! Ja vaimo tykkää hyvää kun lukee tämän. Onneksi se on maailman paras vaimo (yritän paikkailla ketunhäntä kainalossa puheitani).

Sain laskutettua koko kaksituntisen ja sain juotua sokerisen drinkin veronmaksajain piikkiin, joskin sateenvarjo ja sekoitustikku drinkistä puuttuivat. Siispä kokemusta rikkaampana blogia kirjoittamaan, ¡olé!

 

Raskausviikko 24: Vaaleanpunaisista mekoista

Emännälle ja minun äidilleni tulee kahnaus siitä, saako viiruperälle nyt ostaa mekkoja. Minä pysyn ulkona tästä kiistasta, kerrankin, never had an opinion in my life… 😜

Brunssilta tulisi lähteä opiskelukaveri A:n kämpille katsomaan lastenvaatteita, niitä on kuulemma seitsemän jätesäkillistä. Huhhuh. Mutta kierrätys kunniaan.

Pian ilmenee, että opiskelukaveri P:n viisikuiselle on jo noudettu jätesäkeistä kaikki ”neutraalinväriset” vaatteet. Jäljellä ovat vaaleanpunaiset. Haluan olla rehellinen ja kieltäydyn välittömästi.

Brunssin jälkeen A:n viisivuotias tytär on esittänyt hyytävän hyviä kysymyksiä. ”Miksi businessmutsi ja se toinen nainen tulee aina kaikkialle yhdessä?” ”Mikä on parisuhde?” ”Eikö niillä naisilla ole varaa asua omissa asunnoissaan?” ”Miksi ne ei halua vaaleanpunaisia vaatteita tyttövauvalleen?”

Samaa linjaa jatkaa veljenpoika 3v. hyvin pian. Olenko syönyt vauvan jos se kerran on minulla mahassa. Kuka on vauvan isä.

Muut kysymykset on ihan helppoja, ei tosiaan ole varaa kahteen kämppään Kampissa ja kuka tarvii isää kun on kaks huikeeta (surkeeta) huikeeta (surkeeta) mutsia, mutta mites noi vaaleanpunaiset vaatteet?!?

En minä osaa vastata!

Ensinnäkään ei emännän kanssa omisteta kumpikaan varmaan yhtään vaaleanpunaista vaatetta itse. Jos joku väri ei miellytä silmää, ei kai kukaan sellaiseen pue ipanaansa, ittehän sitä täytyy kaiket päivät kattella silmät vetistäen. Toiseksi ei kyllä varmaan ketään yllätä se, että businessmutsi ei välitä sukupuoliroolittamisesta ja työnnä likalle kouraan nukkea ja pojalle traktoria. Miksi siis vaaleanpunaiset vaatteet? Ainakin niitä näyttäisi olevan henkkamaukat pullollaan, ja yllättäen ei siellä poikien osastolla… Mutta jääköön hyllyyn.

Kolmanneksi niille jotka kysyy, että eikö mutsi sitten väsy vastailemaan siihen, että ei, ei se ole poika vaikka sillä ei ole pinkkiä rusettia päässä, kuulkaa ihan sama. Luulkoot vaikka paviaaniksi. Paviaani sieltä varmaan on tulossakin jos synnyttäjäänsä tulee. Aivan sama, uskokaa jo.

Jos viiruperälle tulee joskus prinsessavaihe, kulkekoon mun puolesta vaikka pinkissä tutussa ja puputossuissa kaiket päivät. Omapahan on häpeänsä (terveisin mutsi, joka siis käy itse töissä My Little Pony -paidassa). Mutta niin kauan kun se ei mistään mitään tajua, saapi olla valkoisessa nalleasussa ihan vaan kostoksi siitä että venytti mun vatsanahkaa yheksän kuukautta *evil laughter*

Kuvista voidaan havaita, että olemme siis tehneet kaksi hankintaa, nalleasun ja vaunut. Juu maailman paskimmalla mutsilla ei yllättäen ole ollu lastenhuone sisustettuna jo ekalla kolmanneksella…

Kanssabloggaajani kirjottelee näillä viikoilla parvekevaunuista. Uskokaa tai älkää, löydän tässä yhteneväisyyksiä pinkkien vaatteiden kanssa. Antakaas kun selitän.

Toinen bloggaaja haluaa siis retrot parvekevaunut erikseen niiden helvetin kalliiden muussa käytössä olevien lastenvaunujen lisäksi. Taitaa olla kateellisten panettelua tyynni tämä, myönnän, sillä köyhällä asianajajalla ei ole varaa niiden toisten vaunujen lisäksi parvekevaunuihin. Tuurilla saimme omamme 740 eurolla (kalleimmat oli 1700 euroa, olisi pitänyt myydä sielunsa jotta olisi ollut niihin varaa huuuuuh!), mutta ennen kaikkea kateus johtunee siitä, että meillä ei ole edes sitä halvatun parveketta!

Kyllä, aiomme asua kolmin tässä uhkeassa 52,5 neliössämme. Ilman parveketta. Vaimo nukkuu kuistilla, minä kerrostalon katolla, ja ipana Baanalla tuossa vieressä niissä saatanan kalliissa vaunuissa. Ja ette naura, tuo 0,5 m2 tuossa on äärimmäisen tärkeä muistaa, se tuo huiman lisätilan tunnun ja maksoikin perkele 3000 euroa. Tamppaan piruuttani joka päivä sen 0,5 neliömetrin päällä raskauskessini kanssa, rahalle vastinetta, niih.

Oli miten oli, itse näen tämän siis niin, että vaaleanpunaisilla vaatteilla ja parvekevaunuilla on paljon yhteistä; ne ovat molemmat aivan helvetin turhia.

Jos ei kerran jaksa ajaa niitä yksiä ja samoja vaunuja sinne komealle parvekkeelle (jota aivan kaikilla ei siis ole, first world problem!), niin kyllä vähintä mitä voisin ajatella samalla hankittavan olisi sitten myös toinen parvekevauva. Koska kuka helvetti sitä yhtä ja samaa vauvaa jaksaa siirrellä huoneesta toiseen, phtyi, pois se minusta, en minä ainakaan!

Kyllä, olen paha suustani ja ilkeä ja vittumainen akka. Mutta itse luit tänne saakka, kukaan ei pakottanut.

Meille ei siis tule pinkkejä minikuteita eikä parvekevaunuja, mutta me ollaankin ihan paskoja mutseja. Kaiken lisäksi pitää paljastaa salaisuus (älkää kertoko tätä neuvolan tädeille), itsehän pistimme juuri sekä parveke- että parvekevaunurahat menemään Singaporen lentoihin. Soosoo ei viisikuisen kanssa saa lentää! Mutta kun ei me lennetäkään, vaan me hankitaan parvekevauvan sijaan kakkoskakaraksi lentokonevauva, kuka sitä nyt jaksaisi samaa ipanaa siirrellä maasta toiseen, vuokrataan Singaporesta sitten kato uus.

Raskausviikko 23: Raskaus ja työstressi

imageOlemme emännän kanssa lukeneet joka tiistai-ilta jumpan jälkeen keskiviikkoisin käynnistyvästä uudesta raskausviikosta. Tällä viikolla vauva on 400 grammaa ja äidillä kuuluisi olla raudanpuutetta ja hengästymistä. No eipä ole näkyny. Paitsi jumpassa tietty läähätän ku ajokoira, mutta ei kai tässä kaikesta voi vauvaa syyttää 😜

Kun näistä raskausviikoista lukee interwebistä, ei voi olla törmäämättä yhä uusiin ja uusiin kukkahattutäteihin. Tänään businessmutsi ja mielensäpahoittaja on lietsonut itsensä raivoon lukemalla jälleen kerran siitä miten työstressi voi haitata vauvaa ja pitäisi relata. Joo siitä mun työnantaja mulle palkkaa maksaa, nosta jalat vaan kohti kattoa ja älä tee mitään, palkka tulee 15. päivä tyhjäntoimittamisesta! On se ihmeellistä että muilla tuo relaaminen töissä sitten onnistuu, ei kyllä meillä vaan. Vaikkei pomo sanois yhtään mitään, haluaisin hoitaa hommani hyvin. Ja työstressi on jatkuvasti läsnä, mutta se ajaa minua ja vauvaa eteenpäin.

Minä seisoin pöytäni ääressä koko päivän. Jos menen neuvotteluun ja istun alas, vauva alkaa potkia minua liikkeelle. Työstressistä se ei kyllä vaikuta olevan moksiskaan. Mutta asiaa tutkitaan parhaillaan, ja kukapa olisi parempi stressipallo osallistumaan tuohon tutkimukseen kuin businessmutsi!

Kyseessä on ITU-tutkimus, johon emännän kanssa osallistumme. Tutkimuksessa selvitetään unen, ruokailutottumusten, perintötekijöiden sekä stressin vaikutusta ipanaan raskausaikana. Käymme tutkimuksissa kerran ja vauvalta otetaan aikanaan sylkinäyte. Istukkaa tutkitaan aikanaan. Täytän kolmasti raskauden aikana lomakkeen, jossa kuvaan elämäntapojani, ja lisäksi mittaan kolmasti raskauden aikana syljestäni kortisoli- eli stressihormonitasoja siten että yhden päivän aikana näytteitä otetaan parin tunnin välein.

Tällä viikolla on stressihormonimittauspäivä, ja se osuu päivälle jona minulla on kolme fatalia eli määräpäivää (deadline jona asianajaja failaa asiakirjan viranomaiseen). Eipä voisi olla osuvampi päivä mitata stressitasoja.

Stressaan aidosti melko harvoin, mutta ei tässä ammatissa voi kai pokalla väittää, ettei koskaan kiristäisi panta päätä. Fatalipäivänä klo 14 lyö melko lailla ylikierroksille kun yhtäkään fatalia ei ole vielä saatu failattua tällä kertaa asiakkaista juontuvista syistä. Aikaa on kaksi tuntia. Sylkinäytetikku klo 14 varmaan tirsuu kortisolia. Mutta vauva ei ole moksiskaan. Siellä se killuu poreammeessaan ja nauraa mutsille kun mutsi suhaa menemään.

Objektiivista tutkimustietoa aiheesta stressi ja raskaus vaikuttaa olevan vähän saatavilla. Ensimmäiset seitsemänmiljoonaa osumaa ovat vauvapistefin hulluihin mammoihin, jotka tietävät omasta mielestään kaikesta kaiken ja kahden rivin lukemisen jälkeen selviää, että tosiasiassa eivät mistään mitään. Luotettavammista lähteistä yhteenvetona voisi kai todeta, että yksittäinen trauma kuten läheisen kuolema raskausaikana saattaisi traumatisoida myös  ipanaa. Mutta siitä ei fatalipäivänä ole kyse.

Pitkäkestoisen stressin osalta hypoteesi ainakin on, että se voisi nostaa ennenaikaisen syntymän riskiä, ja muut haittavaikutukset johtuisivat lähinnä ennenaikaisesta syntymästä.

Summa summarum, tee mitä tahansa, syö, urheile, stressaa, makaa liikkumatta, nuku huonosti, vedä inkivääriä ja juo kahvia, aina mukula on tulossa sinusta ulos. Hyvin menee! Eihän tässä uskaltaisi edes aivastaa jos kukkahattutätejä olisi uskominen. Nyt kintut ristiin vaan ja takaisin fatalien pariin, ei se ipana sieltä vielä mihinkään tule!

Stay tuned. Viimeistään 17 viikon kuluttua tiedetään miten empiirisen tutkimuksen kera kävi, poikiko stressipallomutsi etuajassa vai menikö ipana yliajalle (kuten synnyttäjänsä aikanaan…).

Jos jotain voisi toivoa, niin ehkä vauva säikkyisi masussa niin tätä stressiä, että se alkaisi äitiensä mieliksi kosmetologiksi eikä ainakaan asianajajaksi. Tämä oli huumoria hyvä kukkahattutäti, lue pieni präntti eli en tarkoittanut loukata kosmetologeja, asianajajia, ipanoita enkä koirankynnenleikkaajia.

Kuriositeettina ITU-tutkimuksesta pitää vielä mainita, että aineisto sisältää 400 lakritsituotteen katalogin. Siitä sitten pitää tutkittavan rastitella mitä niistä on tullut äpösteltyä. Vaan minäpä en ole syönyt lakua 22 vuoteen, eivät saa sen osalta kovinkaan kattavaa tutkimustietoa. Sen sijaan nuo tässäkin blogissa niin useasti mainitut syntiset maksamakkarasiivut kyllä päätyvät tutkimukseen. Lähettääköhän tutkija pian mulle postissa maksamakkaravieroitusklinikan yhteystiedot..?

P.S. Pienellä painettu präntti, en halua loukata lakritsiakaan tällä kirjoituksella. Enkä minkäänmuotoista makkaraa. Mutta kaikki fatalit sain lopulta hoidettua.

 

Raskausviikko 22: Businessmutsi ei mahdu kotelomekkoonsa enää

image.jpegOlemme käyneet toisen kerran ultraäänessä ja olen unohtanut blogata siitä, olenhan sentään Suomen huonoin äiti.

Kätilö kertoi, että vauvalla on kaikki kunnossa, ja ymmärsin vasta ultraääneen jälkeen jännittää: En ollut ehtinyt työkiireiltäni tajuamaan, että kätilön kertoma olisi voinut olla toisenkinlainen.

Ultraäänessä naisparia ei ihmetellä, joskin katsellaan syrjäkarein ja salaa (muiden asiakkaiden toimesta, ei kätilön). Sopii katsoa, katson minäkin heteroita ja arvostelen.

Kätilö kysyy haluammeko tietää vauvan sukupuolen. En ymmärrä koko kysymystä, en ymmärrä miksi sukupuoli olisi tärkeämpää kuin se, että ipanalla on kaksi kättä ja jalkaa ja aivot ja sydän. Toteamme emännän kanssa, että kaipa tuo selviää väkisinkin jossain vaiheessa, eli miksipä ei. Kätilö kertoo, että hän ei näe kuvassa kikkeliä. Arvostan kätilön suoruutta.

Meille on siis tulossa viiruperä, ja olen unohtanut blogata siitä. Mielestäni se ei ehkä ole ollut bloggaamisen arvoista. Viiruperä on hyvä. Kikkeli on hyvä. Tulevaa jenkkifutaria tässä kuitenkin kasvatetaan kun sellaisia ollaan emännän kanssa molemmat. Voisi kai naurahtaa, että eikös tässä taloudessa ollut estrogeeniä jo riittävästi, ja nyt sitä tulee lisää.

Ultraääntä tärkeämpänä havaintona maailman paskin businessmutsi havahtuu kuitenkin tällä raskausviikolla siihen, että hän ei enää mahdu businessvaatteisiinsa. Mutta koska en työkiireiltäni ehdi kauppaan ja kaikki nettikauppojen äitiysvaatteina myytävät järkyttävät trikootekeleet eivät houkuta, (miksi pitäisi pukeutua kaapuihin ja trikooseen vain koska sattuu olemaan paksuna?!?), menen tietysti tälläkin viikolla töihin siten, että kaivan kaapistani ne ainoat tunikat ja paidat, joihin mahdun. Huomaan käyttäväni mekkoja, koska siistimpien housujen napit eivät enää mahdu kiinni. Dress code on onneksi meillä hyvin vapaa joten niinä päivinä kun ei ole asiakastapaamisia, pukeudun boyfriend-mallisiin farkkuihin ja My Little Pony -paitaan.

Pääsen kuitenkin tällä viikolla seminaariin puhumaan. Aamulla ainoaksi hätäiseksi vaihtoehdoksi osoittautuu kotelomekko, jonka vetoketjun joudun jättämään jakun alla takaa kokonaan auki, koska se ei mahdu kiinni. Mitäpä ei maailman paras businessmutsi tekisi ipanansa vuoksi. Tai aiemminkin, missäpä välissä maailman huonoin businessmutsi ehtisi kauppaan ostamaan siistejä businessäitiysvaatteita. Ei kun odotas – eihän sellaisia ole olemassakaan! Koska eihän businessmutsit lisäänny!

Raskausviikko 21: Pomo alkaa itkeä

image.jpegAsiakasjuhlat töissä. Onneksi kukaan ei juuri ihmettele miksi en juo samppanjaa, koska tavallisestikin olisin menossa täältä treeneihin enkä joisi. Tänäänkin menen pumppiin suoraan juhlista, mitäpä sitä jättämään hyvää reeniä väliin. Eniten jännittää kuitenkin huominen, sillä olen viimein saanut 30 minuutin audienssin pomolle ja aion kertoa vauvasta.

Audienssi kutistuu 3 minuutiksi, joten kakaisen sanottavani suomalaiseen suoraan tyyliini. Pomo alkaa itkeä. Itkeeköhän se ilosta vai surusta? Se sanoo että molempia, mutta taitaa olla helpotuksen kyyneliä että pääseepä tuostakin kutaleesta vähäksi aikaa 😉

On mukavaa ja sitouttavaa kuulla kaikista varalleni tehdyistä suunnitelmista, ja samaan aikaan vituttaa; kaikkea tätä tapahtuisi heti, ellen joutuisi jäämään perhevapaalle. En halua jäädä, en tahdo! Mutta nyt on myöhäistä peruuttaa.

Enkä halua tietenkään peruuttaa, ei businessmutsikaan hullu sentään ole vaan hän odottaa ipanaa perheeseen suurella innolla. Mutta miksi työstään pitävän lepakon on pakko lakata tekemästä tuottavaa työtä ja jäädä pois töistä, kun samaan aikaan ihania ipanoita olisi tuolla pilvin pimein adoptoitavana? En ole kelpo äidiksi adoption kautta. Mutta olen kelpo äidiksi jos ostan spermaa klinikalta. Eikö tässä ole ristiriita?

Joka tapauksessa, minä jään pois töistä kolmen kuukauden päästä, ja se harmittaa näköjään vähän myös pomoa. Kotona ja muissakin yhteyksissä on jo useasti vihjailtu, että töissä varmasti on arvattu jo, joten suotta piilottelet enää asiaa. Ilmenee kuitenkin, että kenelläkään ei ole aavistustakaan. Saan itse päättää koska kerron muille työpaikalla. Kyse on luonnollisesta asiasta joka ei vaikuta työntekooni vielä kolmeen kuukauteen, joten päätän pitää turpani kiinni. Ei meillä järjestetä sairaspoissaoloista tai vuosilomistakaan tiedotustilaisuutta, miksi siis tästäkään?

Uskottelen vahvasti itselleni, että pullistuva maaru ei herätä epäilyksiä kenessäkään, vaan kaikki luulevat minun syöneen ahkerasti makkaraa kesällä 🙂 Ja olenhan minä tyttö syönytkin, ai jestas, hyvä kun hissi jaksaa nostaa enää minut ja kesäkilot *omnomnom*

Viikonlopun sienireissu muuttuu marjastukseksi, koska sieniä ei ole. Sienestystovereista eräs on kolmen viikon päässä lasketusta ajastaan eikä voi osallistua koska maha on tiellä. Minä aion kykkiä mahan kanssa vielä viikko lasketun ajan jälkeenkin. En suostu rajoittamaan elämääni mahan takia. Tämän blogin lukeminen jälkikäteen tulee olemaan äärimmäisen mielenkiintoista, saapa nähdä onko maailman huonoin businessmutsi määrätty vuodelepoon ja menettänyt järkensä vuoteen omana. Huutele sitten sieltä lepakko, niih! 😜

Raskausviikko 20: Raskaudesta kertominen töissä, ei sittenkään…

Loma oli ja meni ja paluu arkeen on tapahtunut aika päivää sitten eli toimeksiannot rullaa ja asianajajan stressikertoimet on huipussaan. Pyhästi lupasin, että kerron pomolle töissä paksusta mahastani oitis kun palaan lomalta, mutta toisin kävi.

En näe pomoani työmaalla viikkoihin. Hänen tehtävänsä onkin ehdottomasti olla maailmalla markkinoimassa erinomaisia osaajiamme ja loistavia asianajopalveluitamme, eli sinänsä tämä ei ole poikkeuksellista eikä yllättävää vaan mainio asia.

Mutta nyt minulla todella olisi asiaa pomolle. Jestas.

Ja sitten sen tapahtuu, saan ylennyksen, ja se julkistetaan. Olen odottanut tätä kuin kuuta nousevaa ja tätä on valmisteltu jo 1,5 vuotta. Mutta ylennys ja vauva eivät yhtäkkiä sovikaan lainkaan yhteen. Koska en ole saanut kerrottua raskaudesta ennen ylennysuutista, tuntuu siitä kertominen heti ylennysuutisen jälkeen todella tökeröltä ajoituksellisesti. Ja kuinka ollakaan, juuri kun ylennys on julkistettu toimistolla, pomo ilmestyy toimistolle. En voi mitenkään kertoa nyt.

Olen siis edelleen salaa raskaana töissä, eivätkä kaikki kaveritkaan tiedä vielä. Miten tässä näin kävi.

Kuten totesin, ylennystä on tehty 1,5 vuotta, ja vauvaa toki pidempäänkin, mutta tosiasiassa ylennyksen ajoittumisella ja raskauden sattumisella juuri tähän ajankohtaan ei ole lopulta mitään tekemistä toistensa kanssa, kaikki sen varmasti ymmärtävät. Mutta silti minusta tuntuu, että no niin, nyt se sai haluamansa ja jäi heti äitiysvapaalle.

Minkä helvetin takia meidän yhteiskunta on rakentunut näin. Miksi virkanainen uskaltaa tulla raskaaksi vasta kun kymmenen vuoden määräaikaisputken jälkeen hänet vakinaistetaan? Miksi raskausuutinen on aina työpaikalla rinnasteinen hautajaisuutisiin? Meillä isä ei edelleenkään juuri käytä perhevapaita, meillä naisparin puolisolla ei ole mitään oikeuksia syntyvään lapseen, meillä työnantaja maksaa sijaisen kulut eikä yhteiskunta tue järjestelyitä millään, meillä kotihoidontukea maksetaan niin pitkälle että koulutettu nainen saa täysin passivoitua kotiin ja palata työelämään kun lapsi on armeijassa. Näiden asioiden täytyy muuttua.

Minä tiedän, että työnantajani ei olisi evännyt ylennystä, vaikka olisi tiennyt raskaudesta. Silti en halunnut olla se ensimmäinen hullu joka kokee kantapään kautta, että tällaisestakin asiasta voi päästä käräjöimään. Siksi en kerro raskaudestani.

Minä tiedän, että osakkaat ovat valveutuneita ja arvostavat vahvaa osaamistani eivätkä jätä minua projekteista pois vain koska mahani kasvaa. Silti en halunnut olla se ensimmäinen hullu joka kokee kantapään kautta, että niin voi kuitenkin käydä ja tulotaso laskea mahan kasvun tahdissa. Siksi en kerro raskaudestani.

Silti on selvää, että urakehitykseni jämähtää täysin paikoilleen poissaoloni ajaksi. Tiedän, että uutinen tulee töissä osalle täytenä yllätyksenä, ja kaikki eivät hypi riemusta. Miksi tämän pitää olla näin.

Istun tiedon päällä vielä vähän pidempään. Nyt en voi kertoa. Koko ajan tulee joku uusi syy miksi en voi kertoa. Kerronkohan siinä vaiheessa kun minua viedään kesken oikeudenkäynnin synnytyslaitokselle, vai salaanko silloinkin tiedon siitä minne olen oikeasti menossa?

Raskausviikko 19: Raskaus ja urheilu <3

Lento Etelä-Amerikasta tosiaan laskeutui klo 17, ja klo 19.30 olimme vaimon kanssa joogassa. Matkalla olimme patikoineet, fillaroineet, lenkkeilleet, uineet, you name it, mutta vain kunnon ylläpitämiseksi. On aika palata arkirytmiin ja jumpille.

Aiheesta raskaus ja urheilu on täysin mahdotonta löytää objektiivista tietoa mistään, se on käynyt selväksi jo alkumetreillä. Jokaisella on asiasta mielipide, mutta kenelläkään ei ole faktatietoa. Asiaa ei ole tutkittu tarpeeksi tai sitten suositukset vain perustuvat äärimmäisen liialliselle varovaisuudelle ja keskivertopulliaisille, jotka eivät juuri urheilleet ennen raskauttakaan.

Internetin mukaan voit jatkaa raskaana samoja lajeja kuin ennen raskauttasi. Artikkeleissa tekstiä piisaa aiheesta niin perkeleesti, ja jokaisen loppukaneetti on ”kunhan et hypi”. Mutta kun sellaista urheilua ei ole olemassakaan missä ei hypitä, helvetti! Tällaiset neuvot ovat aivan yhtä tyhjän kanssa. Ja miksi juuri hyppiminen olisi pahasta? Hyvin pian meidän vauvamme on tottunut hyppimiseeni ja mesoamiseeni niin, että se uinuu täysin tyytyväisenä masussa jumpan ajan, mutta heti kun lösähdän sohvalle, vauvaa alkaa vituttaa ja se alkaa polkea vatsaani ja vaatii minut liikkeelle.

Neuvolantädin mukaan voit jatkaa samoja lajeja kuin ennen raskautta, mutta kun kerron että pelaan jenkkifudista ja koripalloa, kukkahattutäti saa paskahalvauksen ja peruu sanansa ja varmaan tästä lähtien suosittelee kaikille odottajille ”rauhallista kävelyä”. Olen tehnyt karhunpalveluksen kanssasisarilleni. Yritän korjata tilannetta ja selittää, että en tietenkään olisi pelannut jenkkifudista kuin korkeintaan kuukauden raskaana, koska siinä ei voi ulkoista kontaktia välttää, mutta en ole edes tullut kauden aikana paksuksi. Selitän myös, että koripalloa jatkan vasta kun ipana on ulkona. Mutta kaikkea muuta aion jatkaa NYT. Neuvolantäti haukkoo henkeään ja ojentaa pamfletteja.

Pamfleteissa lukee, että liikuntaa saa ja tulee jatkaa, koska se tukee synnytyksen yli, ja tukee toipumisessa. Pamflettien mukaan liikunta tulee viimeistään raskausaikana aloittaa, ellei aiemmin ole liikkunut. Viimein asiaa! Vaan ei, pian toiselle sivulle päästyä alkaa valjeta, että liikunnalla tarkoitetaan pamfletissa todellakin kävelyä, sitä miten lyhtypylväiden välin työnnät ipanaa vaunuissa ja suipistat lantiopohjalihaksia, ja seuraavan lyhtypylvään välin rentoutat. You’re kidding, right?

Alan ymmärtää melko pian, että minut luokiteltaisiin todennäköisesti näillä parametreillä huippu-urheilijaksi. Tavanomainen liikuntamääräni noin seitsemän hikitreeniä viikossa ei ole ”liikuntaa” vaan ”urheilua”, ja tällaisesta aiheesta ei kukaan puhu mitään. Miten helvetissä ne synnyttäneet huippu-urheilijat on vuoden päästä taas Olympiavoittajakunnossa, tuskin pelkällä lyhtypylvästreenillä?

Neuvolalääkärin mukaan viisi vuotta sitten sykerajoina on pidetty 150:tä, mutta nykyisin tällaisia rajoja ei ole. Lääkäri suosittelee kovan treenin tekemistä intervallityyppisesti, jotta happea kulkee elimistöön kevyemmän treenihetken minuutteina. En ole suoraan sanoen oikein vaikuttunut tästäkään. Polkisin spinnissä minuutin täysiä ja minuutin kuin mummo. Tuntuu turhauttavalta.

Minä olen päättänyt treenata niin lujaa kuin pystyn niin pitkään kuin pystyn. Syksyn rytmiksi muodostuu pian seuraava: maanantaisin juoksen 15 minuuttia juoksumatolla noin vauhdilla 11 tai 10 kilometriä tunnissa, teen maksimikuntosaliharjoitteen tunnissa kaikille lihasryhmille, syön, ja menen sitten 1,5h joogaan. Tiistaisin on high interval steppitunti, keskiviikkona tunnin spinning. Torstaina käyn bodypumpissa niin isoilla kiekoilla kuin vain jaksan ja perjantaina käyn vaimon kanssa ns. kitujumpassa eli 45 sek x 3 liikettä x 3 sarjatoistoa, ja näitä pattereita on x 5, liikkeinä tyyliin tempausta valakyykkyä hyppyjä laudalle askelkyykkyhyppyjä, karmeaa kidutusta tyynni mutta minä likka pompin korkeammalle kuin ei-raskaana-olevat ja kyykkään tykimmin. I’m not sick, I’m just pregnant. What’s your excuse?

Lauantaina on taas vaihtoehtoisesti joko tunnin spinning tai ylimääräinen sali ja alkusyksyn treenaan myös sunnuntaisin kunnes huomaan, että kolmen viikon pätkät ilman lepopäiviä vievät treeneistä terävimmän terän. Vaihdamme sunnuntain treenin pelkkään foam roller -tuntiin.

Kyllä, raskaana voi liikkua. Raskaana voi urheilla, ja raskaana voi huippu-urheilla, joskin vain kuntoa ylläpitäen.

Kampaajani kertoo mainion tarinan. Hän tuli raskaaksi, ja heti kun kaksi viivaa ilmestyivät tikkuun, hän antoi itselleen luvan lopettaa urheilun, ja koska hänellä oli raskauspahoinvointia, hän pystyi syömään pelkkiä perunalastuja. Hän lihoi 25 kiloa. Nykyisin hän on solakka himourheilija, ja naureskelee päätökselleen.

Minäkin haluan lihoa 25 kiloa, mutta silkasta lihaksesta ja ipanasta, en perunalastuista tai urheilun vähyydestä.

Luulen, että kaikilla on niin voimakas mielipide raskaudesta ja urheilemisesta, koska nykyisin lapsi on perheille aivan helvetinmoinen projekti. Tätä projektia suunnitellaan ja toteutetaan kuin Iisakin kirkkoa ja sitten mennään aivan vitun sekaisin kun ollaan raskaana ja ipana syntyy. Ipana ei tule enää siinä siivellä kun ollaan peltotöissä kuten ennen vanhaa, vaan ipana on se hellantelttu joka on pyhä ja jonka vuoksi siirretään vuoria ja omakin elämä lakkaa.

Meidän ipanan tie ei ollut helppo. Vauvaa tehtiin kauan ja hartaasti ja spermaa ei naisparilla ollut alkuunkaan liikaa eli ylipäätään koko setti ja vauvomisen todennäköisyydet oli meitä vastaan. Mutta kun nyt vauva on mahassa niin en minä halua menettää itseäni ja minuuttani ja lopettaa etenkään sitä, mitä eniten rakastan, eli urheilemista. En voinut kahden tikkuviivan jälkeisenä päivänä yhtään sen ihmeellisemmin kuin sitä edellisenäkään, joten menin jumppaan. Ja tällä viikolla tulisin aivan yhtä hulluksi kuin ennen raskauttakin jos jäisi yksi urheilukerta väliin. Eikö äidin mielenterveydellä ole mitään painoarvoa raskausurheilussa?

Urheileminen tukee jaksamistasi raskausaikana. Selkää ei kolota ja niveliä ei vihlo, koska olet hyvässä peruskunnossa. Mielesi on virkeä.

Urheileminen tukee jaksamistasi synnytyksessä. Supistaminen saa vauvan ulos, mutta supistaminen on lihastyötä ja lihas väsyy jos se ei ole kunnossa. Et jaksa pukertaa babyä maailmaan niin hyvin jos et ole pukertanut salilla yhdeksään kuukauteen.

Urheileminen tukee synnytyksestä palautumistasi.

Tuttavani oli viikko lasketun ajan jälkeen kiipeilyseinällä erikoisvaljailla, pöräytti esikoisensa hetkessä, ja palasi kiipeilyseinälle ennätysajassa. En halua näillä esimerkeillä lannistaa ketään sellaista, joka aivan aidosti ei pysty urheilemaan ja on vaikkapa vuodelevossa suuren osan raskausajastaan. Urheile juuri sillä intensiteetillä kuin pystyt, äläkä missään nimessä koe huonoa omaatuntoa jos joudut keskeyttämään juoksumatolla 10 minuutin jälkeen jonain kertana. Kaikki päivät eivät ole yhtä hyviä.

Mutta unohda ne rauhalliset kävelyt ja hyssyttelyt siitä, että pitäisi olla armollinen itselleen ja vauvalle. Vauva ei ole moksiskaan kitujumpista, se rakastaa niitä! Ja olisitko armollinen itsellesi jos et olisi raskaana, jäisikö salikerta maanantaisin väliin joka viikko kun oli niin rankkaa töissäkin ja ulkona sataa? Tämä blogi ei taida muutenkaan olla sinulle, sinä olet se henkilö, joka etsii tekosyyn liikkumattomuudelle mistä tahansa ja milloin tahansa, miksipä ei siis myös raskaudesta. Minä en olisi armollinen itselleni, en raskaana ollessa tai sitä ennen, vaan menisin sinne spinniin vaikka kuinka väsyttäisi, ja joka kerta salin ovesta sisään astuessa kaikki maailman huolet ja murheet jäisi eteisaulaan ja tietäisin olevani oikeammassa paikassa siellä kuin kotisohvalla. Tämä ei muutu, vaikka olen raskaana.

Toivottavasti googlatessasi ”raskaus ja urheilu” osuit tähän blogiin niiden kukkahattutätien blogien sijaan, ja uskalsit jatkaa urheilemista raskausaikana juuri sillä tasolla kuin vain suinkin kykenit. Uskon, että se oli sen arvoista.