Mammajumppaa

Onko sitten urheillut riittävällä intensiteetillä jos sukat repeää jalassa?

Esikoisen kanssa harrastimme yhdessä jos jotakin, vauvajoogaa, babylattareita, perhekahvilaa, vauvatanssia, muskaria, sirkusta. Parhaillaan oli kolme menoa ennen kolmea iltapäivällä.

Kuopus on ainoastaan päässyt päivittäin Elixian lapsiparkkiin nukkumaan päikkäreitä. Hups.

Tämä lienee ihmiskoe, kummasta tulee tervejärkisempi.

Vaihdoin kuntosalia vuosi sitten ja olen ollut supertyytyväinen. En tiennyt miten helppoa on kun tunnit alkavat ajallaan ja ohjaaja saapuu paikalle, tai kun välineet ovat ehjiä.

Ekan muksun kanssa palasin salille kun tikit poistettiin, ja muistaakseni koripallopeliin kun vauva oli viisi viikkoa. Vuosi oli 2016 ja raskaus- sekä vauva-ajan liikunnasta oli mahdoton löytää tietoa. Kukaan ei uskalla tutkia. Vauvan vointi pelottaa totta kai, ja se erkauma.

Minun vauvat jumppasi masussa hienosti loppuun saakka, ja sektioiden alla oli kovasykkeinen treeni. Kun tiesi ettei hetkeen pysty. Mutta jos ei tunnu hyvältä, älä tee. Erkauman osalta en ole ihan varma onko osa siitä kaupallista humpuukia, ainakin ”erkaumasta eroon” -yrittäjiä alkaa olla pilvin pimein, ja ne kurssit maksaa maltaita. Ehkä osin epätoivoisia mammoja rahastellaan tässä, mutta kyllä itse erkauma toki on tosiasia, en minä sitä.

Ensimmäisen lapsen kohdalla toipuminen oli nopeampaa. Palasin nopeasti urheilemaan täysillä ja erkauma häipyi nopeasti. Mitään vaivoja ei mielestäni jäänyt. Ihan ensimmäisinä kuukausina löysää ihoa oli, ja tuntui kuin hormonit olisivat löystäneet lihaksia, niitä oli todella vaikea saada takaisin, vaikka kuinka nosti samoja painoja kuin aiemmin. Muistan elävästi miten peppulihat jäi kirjaimellisesti synnärille, niin kävi toisellakin kerralla, ja lattaperän  poistaminen kestää kuukausia. Vauva on nyt seitsemän kuukautta ja perä roikkuu edelleen, mutta ei niin pahasti. Mahanahka ei vetäydy niin nopeasti kun toivoisin, ja palautuminen on ollut hitaampaa. Mutta sitä on tapahtunut. Hartiat on kasvaneet vauvan kantelusta ja painonnostosta. Fyssari kokeili erkauman kolmisen kuukautta sitten, eikä sitä ollut. Mutta hierojan kanssa olimme sitä mieltä, että vatsalihakset karkaavat kyllä rentoutuneina todella kauas sivuille. Päättelen siitä, että joka helvetin punnuksennostoa täytyy edeltää aivan valtava korsetin tiivistäminen, ettei pullahda. Ei se ole aina mahdollista, mutta kovasti olen yrittänyt. Joku sanoi, että puolen vuoden kohdalla hormonitoiminta muuttuisi niin, että lihaksia löystävä vaikutus muuttuisi miedommaksi. Aloitin tekemään suoria vatsalihaksia kolmen kuukauden kohdalla, mutta tuntuu, että juuri kuuden kuukauden kohdalla vatsalihakset löytyi oikeasti. Lantionpohjalihaksien osalta olen harjoitellut ihan liian vähän, koska kaikki muistisäännöt tuntuu pettävän. ”Tee niitä kun imetät”, äh, unohdin. ”Tee kun katsot Game of Thronesia”, jasso, unohdin. Olen siinä uskossa, että syvien vatsalihasten harjoittaminen ja niihin keskittyminen on auttanut lantionpohjan kanssa. Varmasti vauvan paino on venyttänyt lantionpohjaa, mutta kun en synnyttänyt alakautta, niin onko lähtötilannekin erilainen? En tiedä. Kahdeksan viikon yskän aikana pissiä karkasi paristi. Muuten en keksi ongelmia. Toivottavasti niitä ei tulekaan.

Tietoa urheilemisesta ei vieläkään löydy sen enempää.

Teksti kirjoitettu 12/2018, julkaistu 2/2022

Kunnon äitillä on aina mukana…

Kunnon äiti se olla pitää. Jos kerran lapsia on erehtynyt hankkimaan, niin äidin on tietysti oltava täydellinen. Näillä neuvoilla pääset oikeaan lopputulokseen.

”Kirre” eli uniriepukirahvi. Ks. lisää alla.

Oikealla ja ehdalla äidillä on aina:

1. NENÄLIINA TASKUSSAAN. Koska pienten enkelien nenuset valuvat tiheään, on taskusta aina (riiiight…) löytyvään nenäliinaan hyvä turistaa nuo suloiset pienet töpselit. Eli ällöttävät, alati limaiset shnöpselit. Kunnon äitinä en siis tietenkään pyyhi räkänokkia ensin sormin, enkä sitten kuivaa sormeani reikäiseen verkkarinlahkeeseeni. Ehei. Vaan minulla on nenäliina. Ehkä. Ja vielä molemmille mussukoille oma. Tai sitten se on kahviosta varastettu, teflon-päällysteinen, liian pieni servietti, joka aiemminkin levittää rään kuin kuivaa sitä, ja sen kautta räkätauti leviää mukavasti koko perheeseen.

2. VARAHOUSUJA JA -VAIPPOJA MUKANA. Koska, üllatüüs!, pienoiset pissaa ja kakkaa! Koko ajan. Ohi vaipoistaan. Ei pottaan tahi pönttöön. Koska niiden syy se on, ei businessmutsin, joka unohti laittaa vaipan alun alkaenkin. Ja jos niin olisikin päässyt käymään, niin businessmutsi ei tietenkään pue vauvalle taaperon koon 104 housuja ja taaperolle vauvan koon 2 vaippaa puuttuvien vara-asioiden sijasta. Hyvin mahtuu muuten. Ei sillä että olisin testannut.

3. HAMPINAMU. Voittaa minuutin tai pari lisäaikaa kun pissattaa, ja hiljentää kun huuto alkaa raikaa bussissa. Tätä lukiessa minuutti tuntuu lyhyeltä, mutta kun on kyse pissasta tai kaikkien tuijotuksesta, on minuutti kuulkaa pieni ikuisuus. Siis tottele: hampinamu.

4. EVÄITÄ. HELVETISTI EVÄITÄ. Miten kymmenkiloiseen voikin mahtua niin paljon eväitä. Niitä voi nakertaa vaikka kokonaisen 10 tunnin Thaimaan lennon. Ja eväitähän voi syödä missä vain, niillä pelastaa myös tylsän koti-illan kun levittää viltin ja eväät olohuoneeseen, tai liian aikaisen ”taas se heräsi 5.30” -aamun, kun lyö viinirypäleet aamulla tanaan parvekkeelle. Älä KOSKAAN erehdy matkalle, edes muutaman sadan metrin pituiselle, ilman eväitä. Meillä perhesaunakin kerran viikkoon onnistuu vain, jos ylälauteille raahataan lähi-Alepan kaikki omenat. Saunaomenanakin nyttemmin paremmin tunnetut (tarkista vaikka Alepan vaa’asta). Niillä vaientaa vauvan, ja niiden avulla taapero lakkaa ravaamasta lauteiden ja suihkuhuoneen väliä. Myös äitien verensokeri pysyy tasaisena, koska perhesauna ylipäätään on yhtä helvettiä.

5. SIIRTYMÄOBJEKTI (ks. kuva). Hienompi sana sille puklun ja sonnan hajuiselle, alusta asti mukana roikkuneelle unilelulle. Kukaan itseään rakastava vanhempi ei saata unohtaa tätä kotiin, koska silloin maailma räjähtää. Unirievun avulla lapsi saa jo vauvana turvan vaikkapa yöllä herätessään yksin sängyssään, joten uudelleen nukahtaminen ei vaadi vanhemman apua. Mutta unirievun maaginen vaikutus ei jää vain tähän, vaan se lohduttaa kun tulee pipi, halaa pitkän päiväkotipäivän jälkeen, tuoksuu (=lemuaa) tutulle kun raukka pötköttää kuumeen kourissa. Jos suunnittelet matkaa, mummolavisiittiä, unikoulua, päiväunia, yöunia, väliunia, suuria muutoksia, ylipäätään lapsen hankkimista, älä teeskentele etteikö tämä olisi pakkauslistan ensimmäinen ja tärkein esine. Kaikkien elämä on pilalla ilman tätä, joten anna periksi suosiolla. En tiedä milloin tästä luovutaan, mutta 6-kuisen Kirre (kirahviriepu) ja 3-vuotiaan Tikru a.k.a. El Stigeron (tiikeririepu) ovat kaikessa oksettavuudessaan (ei pesty milloinkaan) tämän talouden arvokkaimmat esineet. Vinkki: Kunnon äiti ostaa näitä jo vauvalle kaksi samanlaista, koska a) eka häviää kuitenkin, ja b) viimeistään päiväkodin aloitus vaatii kakkosen, tai olet ikuisessa ”v*ttu se jäi viikonlopun jäljiltä kotiin” -kierteessä.

Tikru. Kohta kolme vuotta ystävyyttä takana ❤️

6. ÄSSÄ HIHASSA. Kun vauva alkaa parkua, ja hyppyytys, ruoka, vaipanvaihto tai unet eivät auta, on aika kaivaa ässä hihasta. Vauva varmuudella säikähtää hiljaiseksi, kun alat tanssia masurkkaa ja laulaa lambadaa samalla. Parku lakkaa ja luukku tipahtaa auki, kun kiljahdat, päristelet ja teet yllätysvoltin. Aivan samat ässät ovat toimineet myös lähes kolmivuotiaaseen. Kun äiti onkin se, joka parkuu ja nakkelee tavaroita, tai tekee muuten jotain täysin puun takaa tulevaa, on suosio varmaa. Ässä voi olla käytännössä mitä vain, vanha kynsilakka, uusi laulu, konttaava äiti, jäädytetty banaanisiivu, komeroon piilotettu lelu, majanrakennuslakana, keinuttamislakana suoraan pyykkinarulta, kummituslakana (hmmmm onpas lakana epäilyttävän monikäyttöinen…)

7. LEHMÄN HERMOT. Koska lapset on pieniä perkeleitä.

Tiedän, että kunnon äidillä on aina nämä asiat takataskussaan, minne hän meneekin. Businessmutsilla ei tietenkään ole, mutta älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon, ja soittakaa kun tarvitsette vinkkejä siihen miten pärjätä ilman.

Kirre in action. Again.

Ette vie mun Kirreä.

 

Miten pyydän apua perhehelvetin keskelle?

Luit oikein. Ei hattaraperhepusihalielämää. Vaan perhehelvetti. Koska pääsee töihin lepäämään? Joku viisas (ihanat, sarkasmia ymmärtävät ystäväni Niina ja Mikko) sanoi joskus, että ”75 % lapsiperhe-elämästä on yhtä helvettiä, mutta loppu 25 % korvaa sen kaiken”.

Mutta silti se 75 % on businessmutsille(kin) helvettiä. Ei varmaan olisi, jo jostain syystä tykkäisi kuunnella Fröbelin palikoita, tönöttää varpaat jäässä hiekkalaatikolla kolmatta kertaa samana päivänä, ja pyyhkiä puuroa Stokken syöttötuolin rakosista rätillä vaikka taltta tai liekinheitin toimisivat paremmin. Mutta kun ei tykkää. Mii nou laiki.

Kun teepannu viheltää liian kovaa ja korkealta, niin miten tämän perhehelvetin keskelle pyydetään apua? Miten soitetaan kummille, mummolle tai kaverille, että nyt mua väsyttää, voitko auttaa vähän?

Ensin ajattelin, että no ei mitenkään. Kukaan täysissä järjissä oleva ei ota kahta pikkuoravaa katsottavakseen edes vartiksi. Hyi helvetti en ottaisi minäkään! Silloin kun oli vain yksi lapsi, sitä ei tajunnut, miten helppoa se nöpöläinen olisi puskea minne tahansa hoitoon talkin- ja vauvanhajuisine kutreineen jokeltelemaan ja hyvää mieltä jakamaan. Kuka tahansa pärjää yhden minimulkun kanssa tunnin. Pädi päälle.

Mutta kun minimulkkuja onkin kaksi, peli on ohi. Game over. Toivottavasti joit paljon kaljaa opiskeluaikana ja nautit varhaisaikuisen ensimmäisistä työvuosista sekä harrasteista. Elämäsi on nimittäin ohi.

Kyllä kyllä, jos sinulla ei ole lapsia, käytä sitä ehkäisyä!

Miten tämä avun pyytäminen on suomalaiselle niin vaikeaa?

Meillä tilanne eskaloitui niin, että olimme kaksikuisen vauvan kanssa Malediiveilla, ja mukana oli tietysti taaperokin. Vauvalla oli koliikkirefluksiallergiapierumahassaluonnevikamikälie, ja jos ei matkassa ollut muuten tarpeeksi haastetta niin päätimme yhtäkkiä töttöröö vieroittaa taaperon tuttipullokoukustaan. ”Tuttipullot jäi Malediiveille”. Läpihän se meni, mutta ei se taaperon mielialaa parantunut. Viimeisenä yönä sairastuin denguekuumeeseen ja vietin matkan perään neljä päivää Haartmannin sairaalassa. Vaimo taisteli kotona tuhohyönteisten kanssa. Silloin taivas aukesi; mummo ja ukki soittivat: ”Tarvitsetteko te apua?”

Arvatkaa mitä vastattiin.

”No ei me varmaan. Eiköhän me pärjätä.”

MITÄ HELVETTIÄ?!? Eiköhän me pärjätä???? Mulla oli 41 astetta kuumetta ja yritin siellä sairaalassa pitää mukulaa yhden yön, ja muuten piti pumpata maitoa lavuaariin. Sillon olin poikki. Puhumattakaan Millasta. Ja me kieltäydyttiin avusta. Voi terve.

Sanoisin, että nyt on kaksi hyvää ajatuksensiementä. Ensimmäinen on se, että tarjoa apua. Koska suomalainen ei apua pyydä, niin sitä pitää tarjota. Meidän pelastus on ollut naapurit; kun niiden taapero U tulee meille joka viikko leikkimään, siitä on tosiasiassa vähemmän vaivaa kun uskoisikaan kun oma taapero ei ole viihdytettävänä niinä hetkinä, vaan he leikkivät keskenään. Ja kun naapuri kysyy tulisiko Muusa heille, se on avun tarjoamista ja hengähdystauko meille, ja sinne Muusa myös menee. Neljän aikuisen ei tarvitse päivystää kahta taaperoa hiekkalaatikolla, yksi aikuinen riittää.

Ja se toinen neuvo on, että nöyrry. Maailmaan mahtuu huutoa. Lapsen huutoa. Omaa tuskanhuutoasi kun nöyrryit. Mummojen ja ukkien parahtelua kun taapero ei tottele. Mutta nöyrry, nöyrry ja tyrkkää se muksu hoitoon. Ylitä itsesi ja pyydä apua, ennen kuin on myöhäistä. Muksu voi parkua ikäväänsä, mutta ei se siihen hajoa. Itse säälin eniten niitä hoitajia, että niille on siitä vaivaa, mutta pitää osata arvostaa toisten ihmisten omaa arviointikykyä: ei ne suostu jos ne ei halua. Sinne vaan. Parkukoon vaikka mukulat ja kummit kaikki kuorossa, kunhan edes joskus tulee hengähdystauko. Ja tosiasiassa ei ne edes paru.

Oma pieni nöyrtymispelinavaukseni tuli hyvin pienessä muodossa hiljan. Hätä ei ollut denguekuumeen tasolla ollenkaan, mutta pieni hätä kumminkin, nälkähätä nääs.

Lähdin Albertin olohuoneelta kauppaan ostamaan lounasta itselleni. Lähdin yksin ja jätin vauvan sinne.

Olin huolehtinut aamulla peppupesut, vaatteet, vitamiinit, hampaat, ulkovaatteet, lelupäivät, kaikki. Olin käynyt graduhaastattelussa ja jumpassa ja vauvaharrastuksessa, ja vauvalle oli ruokaa ja puhtaat vaatteet mukana, itselle ei tietenkään. Kello oli yksi ja istuin siellä puoli tuntia ja mietin että kehtaanko kysyä. Että katsotaanko sitä pahalla. Että tekeekö joku lastensuojeluilmoituksen. Alkoi pyörryttää, oli pakko avata suu: ”Anteeksi mutta voisittekohan te katsoa vauvaa sen aikaa, että hakisin ruokaa? Minulla on kova nälkä ja paha olo.” Aivan mieletöntä miten voimaannuttavaa on polvistua tuntemattomien edessä ja havaita, että ne kannattelee sua. Saman tien neljä vapaaehtoista tarjoutui katsomaan vauvaa ja vakuuttelemaan, että lähde vaikka hulluille päiville.

Avasin suun. Se oli nöyryyttävää, mutta vaihtoehto oli vielä pahempi. Olin poissa viisi minuuttia. Vauva ei vahingoittunut. Sain ruokaa. Kukaan ei tehnyt lastensuojeluilmoitusta. Aurinko nousee edelleen idästä. Peli on auki.

 

Konepelti auki kahdesti

Myös meidän kakkonen syntyi sektiolla. Se oli ihanaa. Ei tarvinnut pukertaa toosasta.

Kävin koko kevään 2018 synnytyspelkopolilla. Olin pelännyt alatiesynnytystä jo esikoisen kohdalla, mutta olin laittanut koko asian vain taka-alalle. Kun sintti sitten tuli etuajassa sektiolla, koko ongelma tavallaan ratkesi itsestään. Mutta kakkosen kohdalla pelkäsin entistä enemmän, olihan kokemus ensimmäisen kohdalla lopulta helpotus, koska vauvasta tuli terve ja äiti säilyi myös jotenkin järjissään. Mutta miten se toinen saadaan ulos? Siellä se nyt on, enkä halua muuta kuin teleportata sen sieltä! Sen ääneen sanominen, ”pelkään ihan saatanasti sitä synnyttämistä”, se on kuulkaa businessmutsille kova paikka. Neuvotteluun mennään pokalla, mutta synnytyssalissa ei tee pokalla mitään. Se on karmeaa se.

Olin viimeisellä sype-polikäynnillä sitten päätynyt juuri lääkärille ja kätilölle kertomaan, että kokeillaan nyt sitä alatietä. Se oli ihan vale itsellekin ja kotitehtäviä en ollut tehnyt enkä työstänyt asiaa kuten piti. Se vain tuli suusta. Kai minä, kun muutkin, hengissä selviän. Mutta ne välilihatikit! Ja entä jos vauvalle käy jotain? Tai pepusta tuleekin hattivatti?

Tarkalleen 1,5 minuuttia myöhemmin kätilö ultrasi pulleaa masuani ja totesi, että alatiesynnytys ei tule kysymykseenkään. Lapsi kekottaa siellä nokka kylkiluita vasten ja ei suinkaan peppu edellä, vaan jalkatarjonnassa. Missä helvetin jalkatarjonnassa??? No jalkatarjonnassa kuulemma. Että jalat on toosassa, ja jos hän lähtee syntymään niin voi kuristua napanuoraan, joten saman tien kylkiasentoon ja ambulanssi alle. Muuten ei tietenkään iloinen uutinen, mutta sektioon taas, huh mikä helpotus.

Nyt voin valehdella kaikille, että kyllä minä olin rohkea ja kyllä minä olisin alatiesynnyttänyt, mutta kun ei saanut. Joku muu päätti asian puolestani.

Ja niin tuli maailmaan Miio. Seitsemän päivää ennen laskettua aikaa, suunnitellulla sektiolla. Edellisenä iltana teimme Miion kanssa hyppypotkuja Bodycombatissa, ja seuraavana päivänä sanoimme käspäivää Naikkarilla. Hän oli äkäisempi ja äänekkäämpi kuin siskonsa syntyessään, ja lapsivedet lossahtivat lääkärin Birkenstockeille että pam. Se oli märkää rakkautta ensi henkäyksestä, ja niin kolmesta tuli neljä, noin vain konepeltiä kohottamalla.

 

 

 

 

 

Lomalla taaperon kanssa

Hyi hemmetti, kuka edes tekee lapsia. Mikä ryökäleen päähänpisto se on. Pyristelen.

Businessmutsi is back. Businessmutsi on osoittautunut ennakko-odotuksia vastaten maailman paskimmaksi mutsiksi. Palkintoja satelee. Nyt se kuitenkin nauttii lomasta Mallorcalla. Perhelomasta. Jossa on neljäntenä pyöränä Bamse-nalle. Hyi saatana.

Palasin töihin vuosi sitten (aah, ihanaa sydän sydän sydän), ja nyt olemme ansaitulla syyslomalla revohkan kanssa. Apina – korjaan – ipana, on 1 vuoden ja 9 kuukautta. Nam.

Sää hellii meitä, ja hellimme toisiamme. Koska jotenkin tämä ruotsalaisuus tarttuu. Hotelli on täynnä skandinaaveja ja nimenomaan lapsiperheitä. Businessmutsi ei kastaudu altaaseen koska vesi on hyytävää kuin Suomen Euroviisuvoitto, mutta apinat pulaa ja pulaa, miten ne kykenee menemään tuonne veteen. Ruoka syödään buffetista ja syöttötuoleissa keikkuu pikkukunkut pädeineen. Bamse kiertää allasaluetta.

En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin että kuka näistä on se rukka, joka on eksynyt tähän hotelliin ilman lapsia. Tämän täytyy olla yhtä helvettiä sille. Saakohan se rahansa takaisin. Tai onko hotellisängyn lakana tarpeeksi vahva hirttoköydeksi.

Jos joku myöhemmin kysyy, kiistän tämän visusti ja sassiin: Tämä on ihanaa. Lapsen kanssa. Neljä kertaa viikossa parkkeeraan lapsen vauvaparkkiin ja menen tuntikausiksi altaalle käristämään kylkiläskiä. Jos oma apina saa uhmakohtauksen, ketään ei kiinnosta, koska vieressä on kaverilla pahempi menossa. Lapsi oksentaa buffaan, ja vanhemmat saavat salin täydeltä myötätuntoisia katseita. Kakara viihtyy tunteja vain tuijottamalla muita, ja stalkkaa Bamsea etunenässä. Businessmutsi juo olutta katatonisessa tilassa ja kakara kahlaa altaassa johon ei voi hukkua. Joka päivä kerran tai kaksi businessmutsi käy Less Millsin jumpassa. What is there not to like?

Mutta älä tule tänne ilman lapsia. Pysy kaukana. Meidän kakara yksinkin pilaisi rantalomasi, ja näitä on täällä 200-10.000.

Koska businessmutsi on tunnettu viiltävyydestään, hän analysoi muiden perheiden asioita silmääkään räpäyttämättä. Oma lapsi ja perhe nimittäin on täydellinen, joten on varaa.

Ensinnäkin miten helvetissä meistä tuli näin lihavia? Skandinaaveista ja Briteistä. Näin dokumentin jossa köyhällä ei ollut varaa ostaa terveellistä ruokaa, mutta se ei voi olla syy meillä keskiluokkaisilla pikkupossuilla. Matka itsessään on maksanut ehkä tuhansia, joten rahaa on jossain oltava. Mutta ne joilla on varaa kävelevät yhtä lailla salaattipöydän ohi suoraan ranskalaisille. Jos miehet näyttävät siltä kuin olisivat raskaana ja naiset siltä kuin tarvittaisiin kaksi paikkaa lentokoneessa, on jotain oltava pielessä. Äideillä on (palan roviolla tästä) hirveä raskauskelluke, vaikka nopea vilkaisu lapsikatraaseen osoittaa, että nuorimmankin saamisesta on jo neljä vuotta. Herranjumala miten lihavia me olemme. Ja mikä kauheinta: lapset! Voi nämä meidän lapset! Pursuilevat uikkareistaan. Ei kaikki voi olla geneettistä, joten miksi me emme taluta niitä tavallisen kotiruoan ääreen vaan suoraan jälkiruokapöytään. Silmäni ovat auki, appoisen auki. Mitä tässä voi tehdä? Vannon – olemme nähneet tasan yhden tikissä olevan crossfit-perheen täällä. Muut ovat pullukoita. Katsomme toisiamme vaimon kanssa ja ääneen vakuuttelemme, että me olemme se toinen tikissä oleva pari. Mutta sisäisesti tiedämme kumpikin, että emme ole. Vaan pullukoita kaikki tyynni.

Toinen asia liittyy jotenkin laiskuuteen. En ole varma. Iltapäivästä kaikki lapset alkavat väsyä kloorista punaisine silmineen. Minusta näyttää, että se johtuu siitä, että niiden kanssa ei ole jaksettu taistella, joten lounaaksi on syöty pelkkää jäätelöä. Siispä nälkä. Ja koska äiti ja isi ei jaksa nostaa persettään rantatuolista ja oluen äärestä, ei lasta viedä päiväunille. 1/100 lapsi nukahtaa lopulta rantatuoliin uupumustaan vartiksi, mutta muut jatkavat kiukuttelua läpi illallisen ja iltaunetkin venyvät. Mitä hemmettiä?

Meidän kakara syö viisi kertaa päivässä kunnon ruoan ja nukkuu päiväunet klo 12. Kyllä, myös lomalla.

Tämä ei tapahdu siksi, että se olisi hyväksi kakaralle, ei, ihan sama, kävisi se kone jäätelölläkin. Tämä tapahtuu siksi, että seuraamukset rutiinin puutteesta olisivat välittömät ja businessmutsi menettäisi mielenterveytensä. Sen vähän mitä ehkä jäljellä on.

Mutta kuten sanottua, onneksi meidän perhe on täydellinen niin voi arvostella muita. Sen etuoikeuden saa automaattisesti heti kun pullauttaa kakaran ulos itsestään. En silti suosittele pullauttamaan. Jos ei tullut selväksi.

Jos jotenkin pitää summeerata ajatuksia niin ollaan matkustettu ipanan kanssa aika paljon. Outoihin ja ei-ollenkaan-outoihin paikkoihin. Tältä pohjalta sanoisin, että taaperon kanssa lomailu on helppoa, koska kakara ei stressaa lennon pituutta tai seuraavaa ruokaa, se vaan matkustaa ja tekee sen avoimin mielin. Kohteenvalinnassa ei voi mennä pieleen, joten mene sinne minne haluat. Ihan sama onko se Bamse-loma vai viidakko. Ei ne naureskelevat tai kateelliset naapurit sitä matkaa tee vaan te itse. Kyllä tää Bamse-helvettikin on näköjään koettava, ainakin kerran. Kotona sitten parjataan vaikka paikan päällä oli auvoa ja seuraava vastaava jo buukattu.