Lomalla taaperon kanssa

IMG_4186IMG_4224

Hyi hemmetti, kuka edes tekee lapsia. Mikä ryökäleen päähänpisto se on. Pyristelen.

Businessmutsi is back. Businessmutsi on osoittautunut ennakko-odotuksia vastaten maailman paskimmaksi mutsiksi. Palkintoja satelee. Nyt se kuitenkin nauttii lomasta Mallorcalla. Perhelomasta. Jossa on neljäntenä pyöränä Bamse-nalle. Hyi saatana.

Palasin töihin vuosi sitten (aah, ihanaa sydän sydän sydän), ja nyt olemme ansaitulla syyslomalla revohkan kanssa. Apina – korjaan – ipana, on 1 vuoden ja 9 kuukautta. Nam.

Sää hellii meitä, ja hellimme toisiamme. Koska jotenkin tämä ruotsalaisuus tarttuu. Hotelli on täynnä skandinaaveja ja nimenomaan lapsiperheitä. Businessmutsi ei kastaudu altaaseen koska vesi on hyytävää kuin Suomen Euroviisuvoitto, mutta apinat pulaa ja pulaa, miten ne kykenee menemään tuonne veteen. Ruoka syödään buffetista ja syöttötuoleissa keikkuu pikkukunkut pädeineen. Bamse kiertää allasaluetta.

En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin että kuka näistä on se rukka, joka on eksynyt tähän hotelliin ilman lapsia. Tämän täytyy olla yhtä helvettiä sille. Saakohan se rahansa takaisin. Tai onko hotellisängyn lakana tarpeeksi vahva hirttoköydeksi.

Jos joku myöhemmin kysyy, kiistän tämän visusti ja sassiin: Tämä on ihanaa. Lapsen kanssa. Neljä kertaa viikossa parkkeeraan lapsen vauvaparkkiin ja menen tuntikausiksi altaalle käristämään kylkiläskiä. Jos oma apina saa uhmakohtauksen, ketään ei kiinnosta, koska vieressä on kaverilla pahempi menossa. Lapsi oksentaa buffaan, ja vanhemmat saavat salin täydeltä myötätuntoisia katseita. Kakara viihtyy tunteja vain tuijottamalla muita, ja stalkkaa Bamsea etunenässä. Businessmutsi juo olutta katatonisessa tilassa ja kakara kahlaa altaassa johon ei voi hukkua. Joka päivä kerran tai kaksi businessmutsi käy Less Millsin jumpassa. What is there not to like?

Mutta älä tule tänne ilman lapsia. Pysy kaukana. Meidän kakara yksinkin pilaisi rantalomasi, ja näitä on täällä 200-10.000.

Koska businessmutsi on tunnettu viiltävyydestään, hän analysoi muiden perheiden asioita silmääkään räpäyttämättä. Oma lapsi ja perhe nimittäin on täydellinen, joten on varaa.

Ensinnäkin miten helvetissä meistä tuli näin lihavia? Skandinaaveista ja Briteistä. Näin dokumentin jossa köyhällä ei ollut varaa ostaa terveellistä ruokaa, mutta se ei voi olla syy meillä keskiluokkaisilla pikkupossuilla. Matka itsessään on maksanut ehkä tuhansia, joten rahaa on jossain oltava. Mutta ne joilla on varaa kävelevät yhtä lailla salaattipöydän ohi suoraan ranskalaisille. Jos miehet näyttävät siltä kuin olisivat raskaana ja naiset siltä kuin tarvittaisiin kaksi paikkaa lentokoneessa, on jotain oltava pielessä. Äideillä on (palan roviolla tästä) hirveä raskauskelluke, vaikka nopea vilkaisu lapsikatraaseen osoittaa, että nuorimmankin saamisesta on jo neljä vuotta. Herranjumala miten lihavia me olemme. Ja mikä kauheinta: lapset! Voi nämä meidän lapset! Pursuilevat uikkareistaan. Ei kaikki voi olla geneettistä, joten miksi me emme taluta niitä tavallisen kotiruoan ääreen vaan suoraan jälkiruokapöytään. Silmäni ovat auki, appoisen auki. Mitä tässä voi tehdä? Vannon – olemme nähneet tasan yhden tikissä olevan crossfit-perheen täällä. Muut ovat pullukoita. Katsomme toisiamme vaimon kanssa ja ääneen vakuuttelemme, että me olemme se toinen tikissä oleva pari. Mutta sisäisesti tiedämme kumpikin, että emme ole. Vaan pullukoita kaikki tyynni.

Toinen asia liittyy jotenkin laiskuuteen. En ole varma. Iltapäivästä kaikki lapset alkavat väsyä kloorista punaisine silmineen. Minusta näyttää, että se johtuu siitä, että niiden kanssa ei ole jaksettu taistella, joten lounaaksi on syöty pelkkää jäätelöä. Siispä nälkä. Ja koska äiti ja isi ei jaksa nostaa persettään rantatuolista ja oluen äärestä, ei lasta viedä päiväunille. 1/100 lapsi nukahtaa lopulta rantatuoliin uupumustaan vartiksi, mutta muut jatkavat kiukuttelua läpi illallisen ja iltaunetkin venyvät. Mitä hemmettiä?

Meidän kakara syö viisi kertaa päivässä kunnon ruoan ja nukkuu päiväunet klo 12. Kyllä, myös lomalla.

Tämä ei tapahdu siksi, että se olisi hyväksi kakaralle, ei, ihan sama, kävisi se kone jäätelölläkin. Tämä tapahtuu siksi, että seuraamukset rutiinin puutteesta olisivat välittömät ja businessmutsi menettäisi mielenterveytensä. Sen vähän mitä ehkä jäljellä on.

Mutta kuten sanottua, onneksi meidän perhe on täydellinen niin voi arvostella muita. Sen etuoikeuden saa automaattisesti heti kun pullauttaa kakaran ulos itsestään. En silti suosittele pullauttamaan. Jos ei tullut selväksi.

Jos jotenkin pitää summeerata ajatuksia niin ollaan matkustettu ipanan kanssa aika paljon. Outoihin ja ei-ollenkaan-outoihin paikkoihin. Tältä pohjalta sanoisin, että taaperon kanssa lomailu on helppoa, koska kakara ei stressaa lennon pituutta tai seuraavaa ruokaa, se vaan matkustaa ja tekee sen avoimin mielin. Kohteenvalinnassa ei voi mennä pieleen, joten mene sinne minne haluat. Ihan sama onko se Bamse-loma vai viidakko. Ei ne naureskelevat tai kateelliset naapurit sitä matkaa tee vaan te itse. Kyllä tää Bamse-helvettikin on näköjään koettava, ainakin kerran. Kotona sitten parjataan vaikka paikan päällä oli auvoa ja seuraava vastaava jo buukattu.

Raskausviikko 11: Ei alkoholia paksuna, so what?

Tällä viikolla vaimollani on syntymäpäivä. Juhlistamme sitä seitsemän ruokalajin illallisella Farangissa. Rakastamme thairuokaa ja ilmeisesti masussa kehitteillä oleva ipanakin alkaa pian mieltyä syömieni ruokien makuun, siispä lapsemme tulee elämään silkalla chillillä ja olen jälleen maailman huonoin mutsi. Pitäisihän lapsen nyt aloittaa maidolla, perunalla ja porkkanalla, eikä millään chillillä, soosoo sanoo kukkahatttutädit (ja -sedät)!

Mutta usko pois, tämä ei ole se ihana kulinaristin blogi, jossa brassaillaan syödyillä gourmet-aterioilla ja häshtägätään paikalla olleita ihquja kavereita. Meidän kaverit haluaa nähdä meitä ilmankin tägäyksiä ja me syödään mieluummin nuhjuisessa kulmakiinalaisessa kahdeksan euron flaidlaissia kuin mennään Björkin ravintolaan. Kaikkein eniten me kuitenkin ruokitaan pimiössä valmistuvaa ipanaa kotiruoalla, siis perinteisillä perunalaatikoilla ja nakkikeitoilla (kaikkeen lisätään tietysti rutkasti chilliä).

Mutta nyt on siis syntymäpäiväviikko. On syytä juhlaan.

Vaimoni juo cockailia ja Singhaa. Minä en juo. Minä olen paksuna.

Silloin kun äitini odotti minua 1970-luvun lopulla, ei minkäänlaisia ruoka- ja juomasuosituksia edes ollut. Äiti vain ajatteli maalaisjärjellä, että viinaa ei nyt kannata ottaa. No, piloillehan minä menin kuitenkin, joten väliäkö tuolla olis ollut 😉 No leikki leikkinä. Hetkittäin kaipaan noita aikoja kun suosituksia ei ollut. Kaikilla on nimittäin niin helvetisti mielipiteitä tästä kaikesta, ruoasta, liikunnasta, juomasta, et saa tehdä niin tai pilaat lapsen, et saa tehdä näin tai pilaat lapsen.

Itse olen ajatellut, että nuuskaa ja viinaa en ota kun odotan. Vaikka sellaisetkin äidit saa lapsia jotka ottaa, niin ehkä nämä olisi ne helpoimmat kehitysvammat ehkäistä ihan itse. Siihen en usko, että saisin juoksumatolla ipanan menemään kesken tai maksamakkaraa syömällä ipanan sokeaksi. Mutta tässä on myös oma ehdoton luonteeni taustalla osin: En oikeastaan haluaisi juoda alkoholia muutenkaan, koska haluan mieluummin olla reenikunnossa.

Eksyn silti tällä viikolla kaverinkaverin blogiin odotusajasta Islannissa, ja vaikka blogi on mainiosti kirjoitettu, tunnen oloni jälleen vaaleanpunaiseksi norsuksi posliinikaupassa; kukkahattuni on hukassa, muilla se näyttää istuvan tiukasti päässä jopa tuulessa…

Islannissa harmitellaan sitä kun alkoholia ei voi juoda raskausaikana, ja kerätään lapsen jokaiselle ensimmäiselle 18 syntymäpäivälle lahjaksi viinipulloja: http://www.salamatkustaja.com/2015/06/raskausviikko-24.html.

Itse en ymmärrä viineistä tuon taivaallista, ja en ole edes huomannut tähän mennessä alkoholilakkoani. Ainoat tilanteet, joissa olen alkoholiin edes etäisesti törmännyt, ovat olleet lähinnä kauhunsekaisia työtapahtumia, eikä niillä ole ollut mitään tekemistä oman alkoholinkaipuuni kanssa. Ensimmäisellä kerralla olin työkaverin läksiäisissä kärähtää raskaudestani, kun tarjoilija osoitti ravintolassa äärimmäisen huonoa makua ja alkoi arvostelemaan viinilasin ylle diskreetisti asettamaani käpälää, ”ei kaatoa minulle kiitos”. Tarjoilija nosti asiasta aivan hirveän metelin, ja ainoa mitä pystyin pohtimaan oli, että miltä olisi parantuvan alkoholistin mielessä tuntunut tuolla hetkellä. Onneksi kukaan ei lopulta ihmetellyt yhtään kun selitin, että olen menossa vielä illemmalla reenaamaan. Mutta miksi helvetissä tällaista pitää joutua selittämään. Suomalaiset on viinapersoa kansaa.

Toisella kerralla alkoholiin sekaantui taas tuskaa, koska businessmutsi ei todellakaan aio kertoa raskaudestaan työpaikalla, mutta alkoholia on väen väkisin tarjolla jos jonkin kaupan closingin yhteydessä töissä. Olen välttynyt näiltä lasillisilta ottamalla lasin, mutta olemalla juomatta sitä. Typerää. Olen toki saanut vaihtokaveriltani, joka on siis samoilla viikoilla paksuna, jos jonkinlaisia ohjeita siihen miten tiettyjen antibioottien mainitseminen tekisi itsestäänselväksi sen, miksi en juo. Mutta en halua lähteä tällaiseenkaan valehtelemiseen. Niinpä tein tällä kertaa vielä pelkurimaisemman päätöksen: Jätin firman kesäpäivät kokonaan väliin, koska tiesin, että alkoholin nauttiminen tulisi kesäpäivillä olemaan lähes yhtä pakollista kuin mahassani olevan ipananalun napanuora.

Puolison syntymäpäiväjuhlilla fiiniäkin fiinimmässä ravintolassa en kaipaa yhtään alkoholia. Singhaa on juotu Thaimaassa riittämiin jo aiemmin, ja tullaan juomaan jatkossakin, muttei paksuna. En kaipaa alkoholitonta viiniä tai kaljaa, juon kaljaa äärimmäisen harvoin äärimmäisen kovassa humaltumistarkoituksessa, en sen maun takia.

Emme ole varsinaisesti sopineet puolison kanssa, että hänkään ei joisi koko raskausaikana, koska se tuntuisi ankaralta. Kuitenkin näyttää siltä, että puolison alkoholinkaipuu on raskausaikana vielä vähempi kuin aiemmin, eli ratkaisu viinattomasta taloudesta syntyy itsestään.

Jos ipana saa elää ja olla, me ostamme sille aikanaan syntymäpäivälahjaksi haleja ja pusuja, emme viinipulloja. Murrosiässä se varmaan arvostaa tätä panosta tosi helvetin paljon, mutta maailman huonointa businessmutsia ei kiinnosta 😉

Raskausviikko 9: Salaa raskaana

Toimin asianajajana suuressa asianajotoimistossa ja tulonmuodostukseni perustuu hyvin pitkälti siihen työmäärään, jonka kunakin päivänä itse suoritan. Jos osakkaat päättäisivät, että minulle ei ohjata enää töitä, voisin yhtä hyvin irtisanoutua. Siksi olen salaa raskaana enkä kerro asiasta töissä ennen kuin mahani paljastaa minut.

Itsekästä? Kenties. Mutta meidän alallamme naiset ovat muutenkin harvinaisempia kuin miehet, ja perheelliset naiset lähes mahdottomuus. Kollegani jäävät vuoronperää isyyslomalle, mutta en muista yhdenkään muun asemassani olevan lakimiehen tulleen raskaaksi, en meillä, enkä edellisessä toimistossani. Ja kysymys ei ole ainoastaan siitä, että kollegani ja minä olisimme uramme alkuvaiheessa tai vasta valmistumassa; olen 35-vuotias ja olen ollut alalla lähes 10 vuotta. Mutta meidän alalla helposti urakehitys tyssää kuin seinään kun vie raskaustodistuksen työnantajalle. Niin se vain on.

Ja näin sen ei pitäisi olla. Haluan, ettei perheen perustaminen ole mikään poikkeus vaan elämä jatkuu töissäkin, business as usual. Siksi en kerro työkavereille tälläkään viikolla, että olen taas voinut aamulla pahoin, enkä kerro, että käytävillä leijaileva kahvinhaju ällöttää minua. Aiemmin olen huolissani siitä miten nyt pysyn hereillä koneella kun tavanomaiset yhdeksän jättikuppia kahvia päivässä eivät maistu ollenkaan.

Olen salaa raskaana myös vapaa-ajalla. Katson televisiosta järkyttävän huonoa ohjelmaa nimeltä ”Salaa raskaana” ja nauran ohjelman säälittävyydelle, mutta samalla en voi olla myöntämättä, että selitykset ruudussa tuntuvat tutuilta.

Emme kerro raskaudesta puolison kanssa kovinkaan monelle. Ilmenee, että vaihtokaverillani on lähes sama laskettu aika kuin minulla, ja joukkuekaverilla on samoja vastoinkäymisiä kuin meilläkin aiemmin. Vertaistuki on tärkeää, mutta olemme päättäneet eukon kanssa kertoa asiasta sitä mukaa kun tapaamme ihmisiä ja sitä mukaa kun kertominen tuntuu luontevalta.

Samaan aikaan olen raivoissani siitä, että joidenkin kukkahattutätien mielestä ensimmäisen 12 raskausviikon aikana kertomisesta tulisi pidättäytyä, koska vauva saattaa mennä kesken. Minusta tällainen hössötys on järkyttävää paskaa. Minkä ihmeen takia meidän tulisi varoa sitä, pettyvätkö isovanhuskokelaat mahdollisesta keskenmenosta, tai vielä kamalampaa, ajatella sitä miten hirvittävä asia olisi jos kaikille olisi jo kerrottu raskaudesta ja raskaus ei jatkuisikaan. Mitä hittoa? Aivan kuin keskenmeno olisi jotenkin odottavan äidin vika, tai jotenkin häpeällinen asia. Ylipäätään koko keskenmenoasia on hyvin vähän puhuttu aihe ja silti niin kovin yleinen tapahtuma.  Jos olemme kertoneet puolison kanssa ystäville vauvantekoyritysten vaikeudesta ja raskaaksi tulemisesta, niin yhtä lailla haluamme jakaa ilon ja surun silloinkin jos lapsi menisi kesken. Keskenmenossa ei ole mitään hävettävää.

Olemme osin ajatelleet, että vauvasta kerrotaan, jos joku asiasta kysyy. Osittain tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että asian salaaminen esimerkiksi työpaikalla tilanteessa jossa kaikki muut jo tietäisivät asiasta, olisi hankalaa.

Erittäin harva kuitenkaan edes oivaltaa tai uskaltaa kysyä vauvasta, vaikka moni tietää vauvayrityksistä. Aivan viimeiseksi asiasta kysyisivät sellaiset, joilla ei ole aavistustakaan asiasta. Ja tosiasiassa sellaisia on paljon. Vaikka olemme lapseton pari, joka on aivan hiljan mennyt naimisiin, ja on parhaassa lapsentekoiässä, ei kukaan osaa ajatella, että verkkokaupasta olisi tilattu tähän osoitteeseen vauvansiemeniä. Tilanne olisi aivan toinen jos olisimme heteropari.

Viikko jatkuu töissä normaalisti. Aamulla puklut ja illalla stressi. Alkuviikolla lennän Tukholmaan kolmeen asiakastapaamiseen ja loppuviikolla yritän sammutella asiakkaiden tulipaloja, koska ennen lähestyviä kesälomia kaikki haluavat pöydän tyhjäksi (lue: asiat siirretään asianajajan pöydälle). Kuka tässä ehtii mitään raskautta ajattelemaan.

Raskausviikko 8: Nyt riitti kukkahattutätien raskausblogit

Olen kahdeksannella viikolla raskaana ja kypsyn totaalisesti kaikkeen netissä olevaan väärään tai värittyneeseen informaatioon raskauteen liittyen. Päätän perustaa oman blogin.

Muutamaa viikkoa aiemmin tulin töistä kiireisen työpäivän jälkeen, ja vaimo oli käynyt ostamassa raskaustestejä marketista, vaikka mahaa juili siihen malliin että menkat on alkamassa taas. Tikkuun tuli kuitenkin kaksi viivaa. Kaksi haljua viivaa.

Mikään ei muuttunut elämässä. Totta kai uutinen oli odotettu, olimme yrittäneet vauvaa jo pitkään, mutta työt eivät odota. Ne on tehtävä. Netistä luin tällä erittäin hektisellä oikeudenkäyntiviikolla, että ”muista rauhoittua tuleva äiti, nyt keskenmenon riski on suuri, kuuntele kehoasi, jaadi jaadi jaa”. Kuka helvetti pystyy tai edes haluaa tässä vaiheessa keskeyttää kaiken ja ryhtyä makaamaan sohvalla? Työnantaja antaisi kenkää ja nauraisi, jos ilmoittaisit, että nyt minun pitää hieman rauhoittua, että nyt en mene oikeudenkäyntiin.

Tervehdys, oi kukkahattutäti! Koska en edes lain mukaan voi lopettaa työntekoa ja noudattaa rauhoittumisneuvoasi (tässä vaiheessa tai muussakaan vaiheessa raskautta), seuraava on todellinen kuvaus raskausviikostani, eikä mikään kaunisteltu kukkahattutätiversio.

Raskausviikkoni 8 alkaa kolmipäiväisellä oikeudenkäynnillä. Olen ollut kolmisen viikkoa todella pahassa flunssassa, koska vastustuskykyni on ilmeisesti raskauden takia alentunut, mutta oikeuteen on mentävä. Aloitan jokaisen oikeudenkäyntipäivän oksentamalla. Tämä on kai sitä paljon puhuttua aamupahoinvointia, mutta mitäpä näistä; se on vain puklua, ja tuomari ei odota. Kukaan ei ole kuollut. Uutta elämää tässä pukerretaan. Kuka käski ostaa spermaa pankista, omapa oli valintani. Oikeudenkäynti menee loistavasti, ja kukaan ei huomaa pukluvanaa odottavan äidin suupielessä.

Iltaisin menen jumppaan. Joka päivä. Koska se vie pahoinvoinnin pois. Ja koska en osaa muuta, olen tehnyt tätä 23 vuotta. Myönnytyksenä kukkahattutädeille pidän taukoa jenkkifudiksesta ja koripallosta, mutta mikään muu ei muutu. Vauva saa oppia hyppimään pienestä pitäen.

Ravintolassa syön businesslounaalla raakaa kalaa, mikä on tietysti kukkahattutätien mukaan kiellettyä, ja kotona maksamakkaraa. Jos pitää kohtuuden kaikessa, niin vauvan lisäksi äiti pysyy tyytyväisenä. Kai silläkin on jotain painoarvoa tässä touhussa?