Konepelti auki kahdesti

Myös meidän kakkonen syntyi sektiolla. Se oli ihanaa. Ei tarvinnut pukertaa toosasta.

433A10F4-6217-44DF-9B4D-5FD50BC618F2.jpeg

Kävin koko kevään 2018 synnytyspelkopolilla. Olin pelännyt alatiesynnytystä jo esikoisen kohdalla, mutta olin laittanut koko asian vain taka-alalle. Kun sintti sitten tuli etuajassa sektiolla, koko ongelma tavallaan ratkesi itsestään. Mutta kakkosen kohdalla pelkäsin entistä enemmän, olihan kokemus ensimmäisen kohdalla lopulta helpotus, koska vauvasta tuli terve ja äiti säilyi myös jotenkin järjissään. Mutta miten se toinen saadaan ulos? Siellä se nyt on, enkä halua muuta kuin teleportata sen sieltä! Sen ääneen sanominen, ”pelkään ihan saatanasti sitä synnyttämistä”, se on kuulkaa businessmutsille kova paikka. Neuvotteluun mennään pokalla, mutta synnytyssalissa ei tee pokalla mitään. Se on karmeaa se.

Olin viimeisellä sype-polikäynnillä sitten päätynyt juuri lääkärille ja kätilölle kertomaan, että kokeillaan nyt sitä alatietä. Se oli ihan vale itsellekin ja kotitehtäviä en ollut tehnyt enkä työstänyt asiaa kuten piti. Se vain tuli suusta. Kai minä, kun muutkin, hengissä selviän. Mutta ne välilihatikit! Ja entä jos vauvalle käy jotain? Tai pepusta tuleekin hattivatti?

Tarkalleen 1,5 minuuttia myöhemmin kätilö ultrasi pulleaa masuani ja totesi, että alatiesynnytys ei tule kysymykseenkään. Lapsi kekottaa siellä nokka kylkiluita vasten ja ei suinkaan peppu edellä, vaan jalkatarjonnassa. Missä helvetin jalkatarjonnassa??? No jalkatarjonnassa kuulemma. Että jalat on toosassa, ja jos hän lähtee syntymään niin voi kuristua napanuoraan, joten saman tien kylkiasentoon ja ambulanssi alle. Muuten ei tietenkään iloinen uutinen, mutta sektioon taas, huh mikä helpotus.

Nyt voin valehdella kaikille, että kyllä minä olin rohkea ja kyllä minä olisin alatiesynnyttänyt, mutta kun ei saanut. Joku muu päätti asian puolestani.

Ja niin tuli maailmaan Miio. Seitsemän päivää ennen laskettua aikaa, suunnitellulla sektiolla. Edellisenä iltana teimme Miion kanssa hyppypotkuja Bodycombatissa, ja seuraavana päivänä sanoimme käspäivää Naikkarilla. Hän oli äkäisempi ja äänekkäämpi kuin siskonsa syntyessään, ja lapsivedet lossahtivat lääkärin Birkenstockeille että pam. Se oli märkää rakkautta ensi henkäyksestä, ja niin kolmesta tuli neljä, noin vain konepeltiä kohottamalla.

 

 

 

 

 

Paskamut… ei kun businessmutsi is back!

Törmäsin muuan rouvaan tänään Albertin olohuoneella. Hän tunnisti minut blogistani, ja kysyi että mikä sen blogin nimi taas olikaan. Mikä blogi? Ainiin BLOGI, juu olen joskus kirjoittanut. Ei hajuakaan minkä niminen blogi. Wake up call! Nämä saatanan kakarat imee naisesta mehut niin, ettei sitä muista edes bloganneensa joskus 😂😂😂 Olimme olleet vauvojen värikylvyssä vauvan nro 2 kanssa ystäväni Reetan ja Pihlan kera, ja niin yltä päältä soseessa, että en voi käsittää miten rouva muka tunnisti minut. Ehkä hän luuli joksikin toiseksi.44EBB8FE-63CA-4259-BB8F-E7E57B0775B4

Oli miten oli. Lupaan pyhästi, että en ala kirjoittaa tänne säännöllisesti. Ei saatanassa! Jos sulla on 2v10kk ja 5kk mukulat tai jotain sinne päin, tiedät miksi.  Olet tutiseva haamu ja kun se ”oma aika” eli viisi minuuttia mukulamyllytyksen ja pyykinpesun välissä saa, et tosiaan käytä sitä bloggaamiseen vaan nukkumiseen/huumeisiin/turhanpäiväiseen kännykännäpyttelyyn 😬

Meidän kakkonen on nyt viisi kuukautta. Alkuajasta en muista kuin yhden päivän. Kakkonen parkui kaiket päivät koliikkia/refluksia ja heräsi aina viiden minuutin sisään päiväunilta oksennukseen, joten taisi vähän väsyttää. Tuon yhden päivän aamuna oli herätty taas rapeasti ennen kuutta, ja kakkonen oli väsynyt, ykkönen puolestaan oli kipeänä ja minulla kotona eikä siis päivähoidossa (luojan kiitos päivähoidolle, on maailman suurin onni että joku muu kasvattaa lapseni ja pitää ne hengissä päivisin!). Muistan tuon päivän elävästi siitä, että katsoin kelloa ja se ei ollut edes yhdeksää aamulla ja silti saatoin todeta päivän olleen melko tapahtumarikas. Kakkonen oli itkenyt ja roikkunut nisässä kiinni kolme tuntia. Ykkönen oli ensin halunnut keittää kanssani mannapuuroa, polttanut sitten sormensa hellan levyyn, ja parkunut sitä kaksi tuntia. Istuimme KAKSI TUNTIA keittiön lavuaarilla niin, että vasemmalla kädellä imetin vauvaa ja oikealla halasin ja hyppyytin taaperoa ja pidin sormeansa juoksevan, kylmän veden alla. Ja siis hyppyytin, ja lauloin repeatilla ”Muusa on tullut muskariin, Miio on tullut muskariin”, koska yksikään muu laulu ei tullut mieleen. Kun ykkösen parku viimein lakkasi, siirryimme lastenhuoneeseen, jossa imetin taas kakkosta ja leikitin ykköstä ja tietysti ykkönen kiipesi leikkihellansa päälle ja putosi takaraivoilleen, ja hella meni paskaksi (lapsi ei, pahemmin). Mutta taas laulettiin muskarilaulua. Sen päivän muistan. Silloin ajattelin, että en saa näitä pidettyä edes hengissä. Kuka helvetti tekee lapsia.

Se päivä meni. Tuli toisia. Oli mustasukkaisuutta, mätkimistä, koliikkia, uhmaa. Sitä kesti kuusi viikkoa. Siinä hetkessä tuntui, että tämä ei lopu ikinä. Mutta kuusi viikkoa on kärpäsen kusi meressä. Nyt menee jo vähän paremmin. Korostan sanaa vähän, koska kakkosen päivähoito alkaa vasta yhdeksän kuukauden päästä. Sitten kun sen saa sinne kipattua jonkun muun vastuulle, kaikkien on hyvä.

Businessmutsi selviää kyllä. Lapset eivät, mutta karaistunevat. Mitkään yt-neuvottelut tai luottamusmiehet tai exit-keskustelut eivät ole niin vaikeita kuin nämä kaksi riiviötä. Lasken päiviä aamukammassa, niitä on pari kuukautta, sitten pääsen taas töihin.

Älkää käsittäkö väärin. Rakastan lapsiani. Pidän niistä huolta. En käytä huumeita, 70 % tekstistäni on värikynäiltyä. Mutta jos tulit tänne blogiin lukemaan sormiruokavinkkejä, olet väärässä paikassa. Tässä blogissa riisun itseni alasti ja tunnustan heikkouteni ja ryven itseironiassa ja -säälissä niin, että lapseni häpeävät minua joskus. Jos saat siitä lukijana iloa, niin olet ehkä oikeilla jäljillä universumin tähtipölyn seassa.

Tämä on Muusalle ja Miiolle ja Millalle. Olisin negatiivinen luku ilman teitä.

 

Lomalla taaperon kanssa

IMG_4186IMG_4224

Hyi hemmetti, kuka edes tekee lapsia. Mikä ryökäleen päähänpisto se on. Pyristelen.

Businessmutsi is back. Businessmutsi on osoittautunut ennakko-odotuksia vastaten maailman paskimmaksi mutsiksi. Palkintoja satelee. Nyt se kuitenkin nauttii lomasta Mallorcalla. Perhelomasta. Jossa on neljäntenä pyöränä Bamse-nalle. Hyi saatana.

Palasin töihin vuosi sitten (aah, ihanaa sydän sydän sydän), ja nyt olemme ansaitulla syyslomalla revohkan kanssa. Apina – korjaan – ipana, on 1 vuoden ja 9 kuukautta. Nam.

Sää hellii meitä, ja hellimme toisiamme. Koska jotenkin tämä ruotsalaisuus tarttuu. Hotelli on täynnä skandinaaveja ja nimenomaan lapsiperheitä. Businessmutsi ei kastaudu altaaseen koska vesi on hyytävää kuin Suomen Euroviisuvoitto, mutta apinat pulaa ja pulaa, miten ne kykenee menemään tuonne veteen. Ruoka syödään buffetista ja syöttötuoleissa keikkuu pikkukunkut pädeineen. Bamse kiertää allasaluetta.

En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin että kuka näistä on se rukka, joka on eksynyt tähän hotelliin ilman lapsia. Tämän täytyy olla yhtä helvettiä sille. Saakohan se rahansa takaisin. Tai onko hotellisängyn lakana tarpeeksi vahva hirttoköydeksi.

Jos joku myöhemmin kysyy, kiistän tämän visusti ja sassiin: Tämä on ihanaa. Lapsen kanssa. Neljä kertaa viikossa parkkeeraan lapsen vauvaparkkiin ja menen tuntikausiksi altaalle käristämään kylkiläskiä. Jos oma apina saa uhmakohtauksen, ketään ei kiinnosta, koska vieressä on kaverilla pahempi menossa. Lapsi oksentaa buffaan, ja vanhemmat saavat salin täydeltä myötätuntoisia katseita. Kakara viihtyy tunteja vain tuijottamalla muita, ja stalkkaa Bamsea etunenässä. Businessmutsi juo olutta katatonisessa tilassa ja kakara kahlaa altaassa johon ei voi hukkua. Joka päivä kerran tai kaksi businessmutsi käy Less Millsin jumpassa. What is there not to like?

Mutta älä tule tänne ilman lapsia. Pysy kaukana. Meidän kakara yksinkin pilaisi rantalomasi, ja näitä on täällä 200-10.000.

Koska businessmutsi on tunnettu viiltävyydestään, hän analysoi muiden perheiden asioita silmääkään räpäyttämättä. Oma lapsi ja perhe nimittäin on täydellinen, joten on varaa.

Ensinnäkin miten helvetissä meistä tuli näin lihavia? Skandinaaveista ja Briteistä. Näin dokumentin jossa köyhällä ei ollut varaa ostaa terveellistä ruokaa, mutta se ei voi olla syy meillä keskiluokkaisilla pikkupossuilla. Matka itsessään on maksanut ehkä tuhansia, joten rahaa on jossain oltava. Mutta ne joilla on varaa kävelevät yhtä lailla salaattipöydän ohi suoraan ranskalaisille. Jos miehet näyttävät siltä kuin olisivat raskaana ja naiset siltä kuin tarvittaisiin kaksi paikkaa lentokoneessa, on jotain oltava pielessä. Äideillä on (palan roviolla tästä) hirveä raskauskelluke, vaikka nopea vilkaisu lapsikatraaseen osoittaa, että nuorimmankin saamisesta on jo neljä vuotta. Herranjumala miten lihavia me olemme. Ja mikä kauheinta: lapset! Voi nämä meidän lapset! Pursuilevat uikkareistaan. Ei kaikki voi olla geneettistä, joten miksi me emme taluta niitä tavallisen kotiruoan ääreen vaan suoraan jälkiruokapöytään. Silmäni ovat auki, appoisen auki. Mitä tässä voi tehdä? Vannon – olemme nähneet tasan yhden tikissä olevan crossfit-perheen täällä. Muut ovat pullukoita. Katsomme toisiamme vaimon kanssa ja ääneen vakuuttelemme, että me olemme se toinen tikissä oleva pari. Mutta sisäisesti tiedämme kumpikin, että emme ole. Vaan pullukoita kaikki tyynni.

Toinen asia liittyy jotenkin laiskuuteen. En ole varma. Iltapäivästä kaikki lapset alkavat väsyä kloorista punaisine silmineen. Minusta näyttää, että se johtuu siitä, että niiden kanssa ei ole jaksettu taistella, joten lounaaksi on syöty pelkkää jäätelöä. Siispä nälkä. Ja koska äiti ja isi ei jaksa nostaa persettään rantatuolista ja oluen äärestä, ei lasta viedä päiväunille. 1/100 lapsi nukahtaa lopulta rantatuoliin uupumustaan vartiksi, mutta muut jatkavat kiukuttelua läpi illallisen ja iltaunetkin venyvät. Mitä hemmettiä?

Meidän kakara syö viisi kertaa päivässä kunnon ruoan ja nukkuu päiväunet klo 12. Kyllä, myös lomalla.

Tämä ei tapahdu siksi, että se olisi hyväksi kakaralle, ei, ihan sama, kävisi se kone jäätelölläkin. Tämä tapahtuu siksi, että seuraamukset rutiinin puutteesta olisivat välittömät ja businessmutsi menettäisi mielenterveytensä. Sen vähän mitä ehkä jäljellä on.

Mutta kuten sanottua, onneksi meidän perhe on täydellinen niin voi arvostella muita. Sen etuoikeuden saa automaattisesti heti kun pullauttaa kakaran ulos itsestään. En silti suosittele pullauttamaan. Jos ei tullut selväksi.

Jos jotenkin pitää summeerata ajatuksia niin ollaan matkustettu ipanan kanssa aika paljon. Outoihin ja ei-ollenkaan-outoihin paikkoihin. Tältä pohjalta sanoisin, että taaperon kanssa lomailu on helppoa, koska kakara ei stressaa lennon pituutta tai seuraavaa ruokaa, se vaan matkustaa ja tekee sen avoimin mielin. Kohteenvalinnassa ei voi mennä pieleen, joten mene sinne minne haluat. Ihan sama onko se Bamse-loma vai viidakko. Ei ne naureskelevat tai kateelliset naapurit sitä matkaa tee vaan te itse. Kyllä tää Bamse-helvettikin on näköjään koettava, ainakin kerran. Kotona sitten parjataan vaikka paikan päällä oli auvoa ja seuraava vastaava jo buukattu.