Raskausviikko 17: Businessmutsi kapuaa 4,2 kilometriin vauva masussa


imageTällä viikolla me ollaan Perussa ja tehdään Inca Trail -vaellus Machu Picchulle ja käydään Uruguyayssa. Vauva osoittautuu hyväksi trekkaajaksi.

Inca Trail on muinainen pyhiinvaellusreitti, jota pitkin vaeltaen inkat todistivat uskoaan itselleen ja jumalille. Reitin pituus on noin 82 kilometriä ja vaikka vieressä kulkisi helppo reitti suoraan pyhään kaupunkiin, ei uskoa tietenkään todisteta menemällä helppoa reittiä. Ensinmäisen vaelluspäivän pitäisi olla helpoin ”harjoittelupäivä”, mutta jo ensimmäisenä päivänä mietin miksi täällä pitää kiivetä rappusia kahdeksan tuntia vauva mahassa kun en ole edes missään uskossa jota todistella.

Reitti on haastava, en ole perehtynyt sen profiiliin etukäteen koska olen hyvässä peruskunnossa ja uskon pärjääväni. Ensimmäisenä päivänä kuulen, että reitin vaikeus on kai 4/5 ja usko hyvään peruskuntoon alkaa horjua kun tuntuu että kipuaminen 1,5 tunnin siivuissakin on ihan liikaa, portaat ei vaan lopu ikinä. Menemme oppaan perässä koko 15 hengen ryhmä, oppaan vauhti on vähän samanlainen kun aikoinaan Nepalissa vastaavalla, hirveällä kyydillä ylös muutamia kymmeniä metrejä ja sitten levätään ja kauan puuskuttaen. Ahdistaa. Jenkkifudiksessa on tottunut spurtteihin ja intervalleihin, mutta viime aikoina urheilu on ollut erilaista, spinniä ja steppiä ja lenkkiä ja pumppia. Tästäkö tämän kaiken vittumaisuus? Olemme eukon kanssa kyllä aina ensimmäisinä huipuilla, ja pian alkaa selvitä, että jenkit on todella huonossa kunnossa ja treenanneet tähän käyttämällä kotona koiraa korttelin ympäri. Miten pahalta tää mahtaa niistä tuntua?

Inca Traililla yövytään kolme yötä telttamajoituksessa ja kaikilla leireillä ei ole suihkuja. Meillä on kantajat kyllä ja ruokaa tekevät omat kokit, on tämä ihan luksusta siinä mielessä. Yön kapuaminen saatetaan aloittaa klo 03. Kapuaminen on kamalaa, mutta se fiilis kun pääset leiriin ja näet omat lilat teltat ja pääset uittamaan kinttuja lähteessä ja juomaan kokateetä. Se on aivan mahtava. Kyllä, tämä on jatkuvaa itsensä ylittämistä. Älä tule tänne jos olet toista mieltä, täällä ei pärjää ellei ole hullu.

Maisemat on aivan upeat. Alan päästä euforiseen tilaan. Ensimmäinen ”harjoittelupäivä” on melkein pahin, koska sitä markkinoidaan niin helppona, ja se ei olekaan sitä. Muihin päiviin osaa jo suhtautua sellaisina kuin ne ovat, ja mikä ihmeellisintä, löydämme oman rytmin eli meidät päästetään menemään omaan tahtiin ja tallaamme tasaisen tappavasti ilman rykimisiä ja ilman pitkiä taukoja. Se helpottaa. Oppaan rytmissä meneminen oli vaikeinta. Omassa rytmissä ei kapuaminen vituta ihan niin paljon 😂

Kolmantena päivänä kavutaan Dead Woman’s Pass, eli noin viisi tuntia pystysuoraa ylämäkeä 4,2 kilometriin, ja siitä noin kolme tuntia alas leiriin. Nimityksen tausta käy nopeasti selväksi. Tännehän voi kuukahtaa.

Älkää huoliko. Vauva voi hyvin. Se ottaa happensa, vaikka ilmanala on ohut ja hengästyttää. Keskustelin tästä lääkärin kanssa (jälkikäteen) ja asiaa oli tutkittukin. Vauva voi kiivetä näillä korkeuksilla mainiosti.

Meidän viisi tuntia kiipeämistä kutistuu noin kolmeen, ja juoksemme alas leiriin reilussa tunnissa. Otamme kiinni jatkuvasti edellä olleet norjalaiset ja olemme ensimmäisiä leirissä. Entäs ne jenkit? He tulevat neljä tuntia meidän jälkeemme leiriin. Kalpeita on naamat. Kannattaisiko ehkä urheilla muutenkin kuin kerran vuodessa uudenvuodenlupauksena. Ei käy kateeksi kyllä, melkein säälin heitä kun en tiedä onko heillä ollut vaikka suuri väärinymmärrys reitin vaikeuden suhteen.

Inca Traililla ruoka loppuu kesken. Minulla on hypoglykemia eli insuliinin ylieritys, jos en syö kahden tunnin välein proteiinia ja pitkäkestoisia hiilareita, verensokeri laskee alle neljän (pahimmillaan 2,3) ja alan vittumaiseksi akaksi. Tämä ei yhdisty kovin hyvin sen kanssa, että ruoka loppuu kesken viidakossa…

Olen aavistellut, että ruokaa saattaa olla matkalla liian vähän minulle ja vauvalle. Tai siis minulle, vauva mahassa ei ole mielestäni kasvattanut energiantarvetta juurikaan. Olemme ostaneet mukaan valtavan säkillisen omenia, myslipatukoita ja pari beef jerkyä. Eväät on syöty toisena päivänä. Meillä on mukana useitakin kokkeja, ja saamme järjestäjän puolesta aamiaisen, lounaan ja illallisen. Mutta aamiainen on joko vähän munia ja teetä, tai vähän leipää ja teetä, lounas tarjoillaan valmiiksi annosteltuina pieninä määrinä ja samoin illallinen. Keskellä pöytää korissa saattaa olla leipää, mutta niistä taistelee 15 henkeä, minä ja isot jenkit. Jatkuvasti jää nälkä ja se alkaa ahdistaa.

Jos syön makean myslipatukan evääksi rinteessä, se nostaa verensokeria hetkeksi ja jaksan kiivetä taas 30 minuuttia. Mutta sitä seuraa insuliinin ylieritys, joka vie verensokerin vielä lähtötasoakin alemmas.

Alan varastaa ruokaa. Tajuan, että en voi olla yhteispöydässä kaino suomalainen tai kuolen nälkään. Otan kerralla viisi leipää, etteivät ne lopu kesken, ja teen aamupalalta eväät päivän retkelle. Ruoka on ravinneköyhää, valkoista höttöleipää, mutta sitä se on ollut kaikkialla Etelä-Amerikassa. Ruokaa hamstraamalla selviän pyhään kaupunkiin vauvan kanssa.

Machu Picchu on kaiken sen kapuamisen väärti. Älkää kisasiskot jättäkö tätä väliin vain koska tuli ipana. Tuokaa ipanakin tänne. Maailma on liian ihana sohvalla makaamiseen.

Viimeisenä päivänä matkaseuralaisille ilmenee, että olen raskaana. Saan kamalasti kehuja ja ihmettelyä osakseni, ja olisi väärin sanoa, etteivätkö ne tee minua ylpeäksi.

Oliko vauvan kanssa kiipeäminen vaikeaa? Ei ollut. Vauva voi hyvin. Vain mutsilla oli nälkä ja välillä väsy. Vauva nautti kyydistään omassa poreammeessaan. Vauva nukkui hienosti teltassa ja peseytyi babywipeseilla kun ei ollut suihkua. Matkan hankalin koetus oli Dead Woman’s Pass ja piilareiden laittaminen pimeässä teltassa ilman peiliä. Matkan helpoin koetus oli vauva.

Nyt vielä Boliviaan, Argentiinaan ja Uruguayhun.

Raskausviikko 16: Vedän masua sisään reissukuvissa ettei duunikaverit Facebookissa arvaa että olen raskaana

imageimageimageimageRaskausviikolla 16 eli 16. raskausviikolla (15+0 – 15+6) sikiö on 1/4 jauhelihapaketin kokoinen eli syyhkyt 100g ja se on noin 10cm pitkä. Jos kukkahattutätejen blogeja on uskominen, selällään ei kannata enää nukkua ja sikiön liikkeet voi tuntea. Ja höpönpöppö. Nuku miten haluat ja täällä ei ainakaan 1/4 jauhelihapaketti paljon mahaa tao, ultrassa täti ei kunnolla edes nähnyt ipanaa kun oli niin timmit vatsalihakset muka eessä, sopii yrittää takoa siellä mutta ainoa mitä tunnen masussa taitaa olla pieni pieru 😂

Meillä vaimon kanssa on vauvan työnimeksi selvästi muodostunut vauva. Miten mielikuvituksellista! Innovaatiopalkinnot tänne ja oitis!

Mutta vauva on vauva. Heti kumpikin tietää kenestä puhutaan. Jauhelihapaketista tietysti 😂 Tuntuisi ällöltä yrittää käyttää imeliä eufemismeja kuten ”salamatkustaja” tai ”nyytti”. Muutaman kerran villiinnyymme suorastaan ja kutsumme vauvaa vinkuleluksi, vain koska vatsalihaksia tehdessä se on siellä vinkuleluna. Kukkahattutädit vaviskaa…

Meillä on kyllä vauvalle nimi valmiina, tytölle tai pojalle. Toivottavasti tulee jompikumpi, odds are with us here, voisin lyödä vetoa masun muodon perusteella että tällä kertaa tulee tyttö tai poika. Rahat likoon. Kyseli ne sitä siellä neuvolassakin tosiaan, että joko masun muodon perusteella tiedätte kumpi se on. Juu tiietään, jompikumpi, aaahhhahhhaaaaa!

Tällä viikolla vauva a.k.a. vinkulelu matkustaa Boliviasta Chileen ja Atacaman autiomaahan. Vauva fillaroi aavikolla ja ui ja lentää Chileen Valparaisoon. Jauhelihaköntti businessmutsin mahassa alkaa viedä sen verran tilaa, että reissukuvissa pitää suipistaa masua. En halua että työkaverit näkee kuvista Facebookissa, että paksuna ollaan…

Kyllä, kuvassa on kokateetä. Ei, se ei ole sama kuin kokaiini.

Terkkuja maailmalta raskaat kisasiskoni, älkää jääkö sohvalle makaamaan kun kaksi viivaa ilmestyy tikkuun!

Raskausviikko 9: Salaa raskaana

Toimin asianajajana suuressa asianajotoimistossa ja tulonmuodostukseni perustuu hyvin pitkälti siihen työmäärään, jonka kunakin päivänä itse suoritan. Jos osakkaat päättäisivät, että minulle ei ohjata enää töitä, voisin yhtä hyvin irtisanoutua. Siksi olen salaa raskaana enkä kerro asiasta töissä ennen kuin mahani paljastaa minut.

Itsekästä? Kenties. Mutta meidän alallamme naiset ovat muutenkin harvinaisempia kuin miehet, ja perheelliset naiset lähes mahdottomuus. Kollegani jäävät vuoronperää isyyslomalle, mutta en muista yhdenkään muun asemassani olevan lakimiehen tulleen raskaaksi, en meillä, enkä edellisessä toimistossani. Ja kysymys ei ole ainoastaan siitä, että kollegani ja minä olisimme uramme alkuvaiheessa tai vasta valmistumassa; olen 35-vuotias ja olen ollut alalla lähes 10 vuotta. Mutta meidän alalla helposti urakehitys tyssää kuin seinään kun vie raskaustodistuksen työnantajalle. Niin se vain on.

Ja näin sen ei pitäisi olla. Haluan, ettei perheen perustaminen ole mikään poikkeus vaan elämä jatkuu töissäkin, business as usual. Siksi en kerro työkavereille tälläkään viikolla, että olen taas voinut aamulla pahoin, enkä kerro, että käytävillä leijaileva kahvinhaju ällöttää minua. Aiemmin olen huolissani siitä miten nyt pysyn hereillä koneella kun tavanomaiset yhdeksän jättikuppia kahvia päivässä eivät maistu ollenkaan.

Olen salaa raskaana myös vapaa-ajalla. Katson televisiosta järkyttävän huonoa ohjelmaa nimeltä ”Salaa raskaana” ja nauran ohjelman säälittävyydelle, mutta samalla en voi olla myöntämättä, että selitykset ruudussa tuntuvat tutuilta.

Emme kerro raskaudesta puolison kanssa kovinkaan monelle. Ilmenee, että vaihtokaverillani on lähes sama laskettu aika kuin minulla, ja joukkuekaverilla on samoja vastoinkäymisiä kuin meilläkin aiemmin. Vertaistuki on tärkeää, mutta olemme päättäneet eukon kanssa kertoa asiasta sitä mukaa kun tapaamme ihmisiä ja sitä mukaa kun kertominen tuntuu luontevalta.

Samaan aikaan olen raivoissani siitä, että joidenkin kukkahattutätien mielestä ensimmäisen 12 raskausviikon aikana kertomisesta tulisi pidättäytyä, koska vauva saattaa mennä kesken. Minusta tällainen hössötys on järkyttävää paskaa. Minkä ihmeen takia meidän tulisi varoa sitä, pettyvätkö isovanhuskokelaat mahdollisesta keskenmenosta, tai vielä kamalampaa, ajatella sitä miten hirvittävä asia olisi jos kaikille olisi jo kerrottu raskaudesta ja raskaus ei jatkuisikaan. Mitä hittoa? Aivan kuin keskenmeno olisi jotenkin odottavan äidin vika, tai jotenkin häpeällinen asia. Ylipäätään koko keskenmenoasia on hyvin vähän puhuttu aihe ja silti niin kovin yleinen tapahtuma.  Jos olemme kertoneet puolison kanssa ystäville vauvantekoyritysten vaikeudesta ja raskaaksi tulemisesta, niin yhtä lailla haluamme jakaa ilon ja surun silloinkin jos lapsi menisi kesken. Keskenmenossa ei ole mitään hävettävää.

Olemme osin ajatelleet, että vauvasta kerrotaan, jos joku asiasta kysyy. Osittain tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että asian salaaminen esimerkiksi työpaikalla tilanteessa jossa kaikki muut jo tietäisivät asiasta, olisi hankalaa.

Erittäin harva kuitenkaan edes oivaltaa tai uskaltaa kysyä vauvasta, vaikka moni tietää vauvayrityksistä. Aivan viimeiseksi asiasta kysyisivät sellaiset, joilla ei ole aavistustakaan asiasta. Ja tosiasiassa sellaisia on paljon. Vaikka olemme lapseton pari, joka on aivan hiljan mennyt naimisiin, ja on parhaassa lapsentekoiässä, ei kukaan osaa ajatella, että verkkokaupasta olisi tilattu tähän osoitteeseen vauvansiemeniä. Tilanne olisi aivan toinen jos olisimme heteropari.

Viikko jatkuu töissä normaalisti. Aamulla puklut ja illalla stressi. Alkuviikolla lennän Tukholmaan kolmeen asiakastapaamiseen ja loppuviikolla yritän sammutella asiakkaiden tulipaloja, koska ennen lähestyviä kesälomia kaikki haluavat pöydän tyhjäksi (lue: asiat siirretään asianajajan pöydälle). Kuka tässä ehtii mitään raskautta ajattelemaan.