Miten pyydän apua perhehelvetin keskelle?

Luit oikein. Ei hattaraperhepusihalielämää. Vaan perhehelvetti. Koska pääsee töihin lepäämään? Joku viisas (ihanat, sarkasmia ymmärtävät ystäväni Niina ja Mikko) sanoi joskus, että ”75 % lapsiperhe-elämästä on yhtä helvettiä, mutta loppu 25 % korvaa sen kaiken”.

Mutta silti se 75 % on businessmutsille(kin) helvettiä. Ei varmaan olisi, jo jostain syystä tykkäisi kuunnella Fröbelin palikoita, tönöttää varpaat jäässä hiekkalaatikolla kolmatta kertaa samana päivänä, ja pyyhkiä puuroa Stokken syöttötuolin rakosista rätillä vaikka taltta tai liekinheitin toimisivat paremmin. Mutta kun ei tykkää. Mii nou laiki.

Kun teepannu viheltää liian kovaa ja korkealta, niin miten tämän perhehelvetin keskelle pyydetään apua? Miten soitetaan kummille, mummolle tai kaverille, että nyt mua väsyttää, voitko auttaa vähän?

Ensin ajattelin, että no ei mitenkään. Kukaan täysissä järjissä oleva ei ota kahta pikkuoravaa katsottavakseen edes vartiksi. Hyi helvetti en ottaisi minäkään! Silloin kun oli vain yksi lapsi, sitä ei tajunnut, miten helppoa se nöpöläinen olisi puskea minne tahansa hoitoon talkin- ja vauvanhajuisine kutreineen jokeltelemaan ja hyvää mieltä jakamaan. Kuka tahansa pärjää yhden minimulkun kanssa tunnin. Pädi päälle.

Mutta kun minimulkkuja onkin kaksi, peli on ohi. Game over. Toivottavasti joit paljon kaljaa opiskeluaikana ja nautit varhaisaikuisen ensimmäisistä työvuosista sekä harrasteista. Elämäsi on nimittäin ohi.

Kyllä kyllä, jos sinulla ei ole lapsia, käytä sitä ehkäisyä!

Miten tämä avun pyytäminen on suomalaiselle niin vaikeaa?

Meillä tilanne eskaloitui niin, että olimme kaksikuisen vauvan kanssa Malediiveilla, ja mukana oli tietysti taaperokin. Vauvalla oli koliikkirefluksiallergiapierumahassaluonnevikamikälie, ja jos ei matkassa ollut muuten tarpeeksi haastetta niin päätimme yhtäkkiä töttöröö vieroittaa taaperon tuttipullokoukustaan. ”Tuttipullot jäi Malediiveille”. Läpihän se meni, mutta ei se taaperon mielialaa parantunut. Viimeisenä yönä sairastuin denguekuumeeseen ja vietin matkan perään neljä päivää Haartmannin sairaalassa. Vaimo taisteli kotona tuhohyönteisten kanssa. Silloin taivas aukesi; mummo ja ukki soittivat: ”Tarvitsetteko te apua?”

Arvatkaa mitä vastattiin.

”No ei me varmaan. Eiköhän me pärjätä.”

MITÄ HELVETTIÄ?!? Eiköhän me pärjätä???? Mulla oli 41 astetta kuumetta ja yritin siellä sairaalassa pitää mukulaa yhden yön, ja muuten piti pumpata maitoa lavuaariin. Sillon olin poikki. Puhumattakaan Millasta. Ja me kieltäydyttiin avusta. Voi terve.

Sanoisin, että nyt on kaksi hyvää ajatuksensiementä. Ensimmäinen on se, että tarjoa apua. Koska suomalainen ei apua pyydä, niin sitä pitää tarjota. Meidän pelastus on ollut naapurit; kun niiden taapero U tulee meille joka viikko leikkimään, siitä on tosiasiassa vähemmän vaivaa kun uskoisikaan kun oma taapero ei ole viihdytettävänä niinä hetkinä, vaan he leikkivät keskenään. Ja kun naapuri kysyy tulisiko Muusa heille, se on avun tarjoamista ja hengähdystauko meille, ja sinne Muusa myös menee. Neljän aikuisen ei tarvitse päivystää kahta taaperoa hiekkalaatikolla, yksi aikuinen riittää.

Ja se toinen neuvo on, että nöyrry. Maailmaan mahtuu huutoa. Lapsen huutoa. Omaa tuskanhuutoasi kun nöyrryit. Mummojen ja ukkien parahtelua kun taapero ei tottele. Mutta nöyrry, nöyrry ja tyrkkää se muksu hoitoon. Ylitä itsesi ja pyydä apua, ennen kuin on myöhäistä. Muksu voi parkua ikäväänsä, mutta ei se siihen hajoa. Itse säälin eniten niitä hoitajia, että niille on siitä vaivaa, mutta pitää osata arvostaa toisten ihmisten omaa arviointikykyä: ei ne suostu jos ne ei halua. Sinne vaan. Parkukoon vaikka mukulat ja kummit kaikki kuorossa, kunhan edes joskus tulee hengähdystauko. Ja tosiasiassa ei ne edes paru.

Oma pieni nöyrtymispelinavaukseni tuli hyvin pienessä muodossa hiljan. Hätä ei ollut denguekuumeen tasolla ollenkaan, mutta pieni hätä kumminkin, nälkähätä nääs.

Lähdin Albertin olohuoneelta kauppaan ostamaan lounasta itselleni. Lähdin yksin ja jätin vauvan sinne.

Olin huolehtinut aamulla peppupesut, vaatteet, vitamiinit, hampaat, ulkovaatteet, lelupäivät, kaikki. Olin käynyt graduhaastattelussa ja jumpassa ja vauvaharrastuksessa, ja vauvalle oli ruokaa ja puhtaat vaatteet mukana, itselle ei tietenkään. Kello oli yksi ja istuin siellä puoli tuntia ja mietin että kehtaanko kysyä. Että katsotaanko sitä pahalla. Että tekeekö joku lastensuojeluilmoituksen. Alkoi pyörryttää, oli pakko avata suu: ”Anteeksi mutta voisittekohan te katsoa vauvaa sen aikaa, että hakisin ruokaa? Minulla on kova nälkä ja paha olo.” Aivan mieletöntä miten voimaannuttavaa on polvistua tuntemattomien edessä ja havaita, että ne kannattelee sua. Saman tien neljä vapaaehtoista tarjoutui katsomaan vauvaa ja vakuuttelemaan, että lähde vaikka hulluille päiville.

Avasin suun. Se oli nöyryyttävää, mutta vaihtoehto oli vielä pahempi. Olin poissa viisi minuuttia. Vauva ei vahingoittunut. Sain ruokaa. Kukaan ei tehnyt lastensuojeluilmoitusta. Aurinko nousee edelleen idästä. Peli on auki.

45F20618-2F85-4348-9FAA-8DBA3AC49B5D.jpeg

 

Paskamut… ei kun businessmutsi is back!

Törmäsin muuan rouvaan tänään Albertin olohuoneella. Hän tunnisti minut blogistani, ja kysyi että mikä sen blogin nimi taas olikaan. Mikä blogi? Ainiin BLOGI, juu olen joskus kirjoittanut. Ei hajuakaan minkä niminen blogi. Wake up call! Nämä saatanan kakarat imee naisesta mehut niin, ettei sitä muista edes bloganneensa joskus 😂😂😂 Olimme olleet vauvojen värikylvyssä vauvan nro 2 kanssa ystäväni Reetan ja Pihlan kera, ja niin yltä päältä soseessa, että en voi käsittää miten rouva muka tunnisti minut. Ehkä hän luuli joksikin toiseksi.44EBB8FE-63CA-4259-BB8F-E7E57B0775B4

Oli miten oli. Lupaan pyhästi, että en ala kirjoittaa tänne säännöllisesti. Ei saatanassa! Jos sulla on 2v10kk ja 5kk mukulat tai jotain sinne päin, tiedät miksi.  Olet tutiseva haamu ja kun se ”oma aika” eli viisi minuuttia mukulamyllytyksen ja pyykinpesun välissä saa, et tosiaan käytä sitä bloggaamiseen vaan nukkumiseen/huumeisiin/turhanpäiväiseen kännykännäpyttelyyn 😬

Meidän kakkonen on nyt viisi kuukautta. Alkuajasta en muista kuin yhden päivän. Kakkonen parkui kaiket päivät koliikkia/refluksia ja heräsi aina viiden minuutin sisään päiväunilta oksennukseen, joten taisi vähän väsyttää. Tuon yhden päivän aamuna oli herätty taas rapeasti ennen kuutta, ja kakkonen oli väsynyt, ykkönen puolestaan oli kipeänä ja minulla kotona eikä siis päivähoidossa (luojan kiitos päivähoidolle, on maailman suurin onni että joku muu kasvattaa lapseni ja pitää ne hengissä päivisin!). Muistan tuon päivän elävästi siitä, että katsoin kelloa ja se ei ollut edes yhdeksää aamulla ja silti saatoin todeta päivän olleen melko tapahtumarikas. Kakkonen oli itkenyt ja roikkunut nisässä kiinni kolme tuntia. Ykkönen oli ensin halunnut keittää kanssani mannapuuroa, polttanut sitten sormensa hellan levyyn, ja parkunut sitä kaksi tuntia. Istuimme KAKSI TUNTIA keittiön lavuaarilla niin, että vasemmalla kädellä imetin vauvaa ja oikealla halasin ja hyppyytin taaperoa ja pidin sormeansa juoksevan, kylmän veden alla. Ja siis hyppyytin, ja lauloin repeatilla ”Muusa on tullut muskariin, Miio on tullut muskariin”, koska yksikään muu laulu ei tullut mieleen. Kun ykkösen parku viimein lakkasi, siirryimme lastenhuoneeseen, jossa imetin taas kakkosta ja leikitin ykköstä ja tietysti ykkönen kiipesi leikkihellansa päälle ja putosi takaraivoilleen, ja hella meni paskaksi (lapsi ei, pahemmin). Mutta taas laulettiin muskarilaulua. Sen päivän muistan. Silloin ajattelin, että en saa näitä pidettyä edes hengissä. Kuka helvetti tekee lapsia.

Se päivä meni. Tuli toisia. Oli mustasukkaisuutta, mätkimistä, koliikkia, uhmaa. Sitä kesti kuusi viikkoa. Siinä hetkessä tuntui, että tämä ei lopu ikinä. Mutta kuusi viikkoa on kärpäsen kusi meressä. Nyt menee jo vähän paremmin. Korostan sanaa vähän, koska kakkosen päivähoito alkaa vasta yhdeksän kuukauden päästä. Sitten kun sen saa sinne kipattua jonkun muun vastuulle, kaikkien on hyvä.

Businessmutsi selviää kyllä. Lapset eivät, mutta karaistunevat. Mitkään yt-neuvottelut tai luottamusmiehet tai exit-keskustelut eivät ole niin vaikeita kuin nämä kaksi riiviötä. Lasken päiviä aamukammassa, niitä on pari kuukautta, sitten pääsen taas töihin.

Älkää käsittäkö väärin. Rakastan lapsiani. Pidän niistä huolta. En käytä huumeita, 70 % tekstistäni on värikynäiltyä. Mutta jos tulit tänne blogiin lukemaan sormiruokavinkkejä, olet väärässä paikassa. Tässä blogissa riisun itseni alasti ja tunnustan heikkouteni ja ryven itseironiassa ja -säälissä niin, että lapseni häpeävät minua joskus. Jos saat siitä lukijana iloa, niin olet ehkä oikeilla jäljillä universumin tähtipölyn seassa.

Tämä on Muusalle ja Miiolle ja Millalle. Olisin negatiivinen luku ilman teitä.

 

Miten vauvaa käytetään?

Koska kohdusta ei pöpsähtänyt vauvan mukana mitään manuaalia, maailman paskin businessmutsi ei tietenkään osaa käyttää ipanaa. Siispä käyttötavat on kehitelty kaikin tavoin itse. Ipanalle pitää laittaa petroolia koneeseen kolmen-neljän tunnin välein ja kun peräpää soi, vaaditaan erinäisiä puhdistustoimia. Tämän lisäksi ipana tarvitsee ainoastaan riittävää lepuutusta, ulkoilmaa, ja ryöpyittäin rakkautta. Näillä osa-alueilla olemme jonglööranneet ja onnistuneet kohtalaisesti. Välillä käyttökohde ilmoittaa merkkiäänellä, kun petroolia ei ole tarpeeksi, tai kun lepuutusaika on ylittänyt tarvittavan määrän.

Koska businessmutsi ei tietenkään ole hautonut pieteetillä ipanaa yhdeksän kuukauden ajan vatsassaan vain näin yksinkertaisia käyttötarkoituksia varten, seuraavassa tarjotaan kuvakavalkaadi siitä miten kekseliäästi tätä tulokasta voi hyödyntää muissakin käyttötarkoituksissa:

image
Osa 1: Ruokapöytänä
image
Osa 2: Tuttipullon lämmittimenä
image
Osa 3: Toimistopöytänä
image
Osa 4: Pelialustana
image
Osa 5: Juomapullotelineenä
image
Osa 6: Tv-pöytänä

Nahkavekkari soimassa

imageMeidän nahkavekkari on nyt seitsemän viikkoa. Se on ihan mahtava tyyppi. Sen posket näkyy takaapäin ja kolmoisleuan alta löytää aina koko viikon menun vaikka ois kuin kylvetetty. Tämä nahkavekkari hälyyttää kolmen tai neljän tunnin välein ja sillä on aina pöydässä sen lempiruokaa, se oikein huokailee kun se äpöstää sitä. Sitten se puklaa. Paljon. Hän haluaa selvästi diivailla ja siksi haluaa, että äitit vaihtaisi sille seitsemän eri asua päivässä. Ja mehän vaihdetaan. Vaikka se haisee oksennukselle varmaan oikeasti niin minusta sen tuoksu on huumaava.

Meidän nahkavekkari kävi lääkärissä ja esitteli sellaisia taitoja siellä tädille, että me vaan hämmästeltiin miten se oli niin vieraskorea, nakotti päätään tanassa ja seurasi katseella napakasti lohikäärmettä puolelta toiselle. Ei se tollo oikeasti tuollaista osaa, yleensä se vaan tapittaa ohi kasvoista ja silmät napsahtaa kieroon. Mutta tämä onkin ilmeisesti ovela kettu, osaa feikata lekurissa tarpeen vaatiessa 😂😂😂

Nahkavekkari aloitti vauvalauluissa ja vauvatanssissa neliviikkoisena ja vauvajoogassa viisiviikkoisena. Ollaan jo koluttu babykinot ja vauvahieronnat, tyyppi on oikea kosmopoliitti. Tosiasiassa mama se siellä joogaa ja tirppana vetää elbaa, joka kerta, muskarissa, tanssissa, joogassa, mitä tiukempi meno sen syvempi uni. Mutta olihan tää arvattavissa jo maha-aikana. Kotona vaimo tyrkyttää David Bowieta ja U2:ta mut päivisin kun se ei ole kotona me tanssitaan nahkavekkarin kanssa salaa räpin tahtiin. Tyyppi on kuitenki lahtelainen, kohta se ajelee karvanopat heiluen ukin Bemarilla ympäri toria ja se osaa nyt jo sanoa ”bitch please”!

Mitä businessmutsiin tulee, palasin jumpalle kun kakara oli 13 päivää vanha. Sillon loppu hikoilukielto tikinpoiston jälkeen. Ei kestäny sipuli kotona. Oli vähän baby bluesia ja alussa kun tuo valvoi seitsemän yötä putkeen oli yksinäisillä iltakävelyillä melko synkkiä ajatuksia. Mutta siitä joskus toiste. Helpotti kun pääsi takasin jumpalle. Raportoin pian lisää jumpista ja synnytyksestä toipumisesta. Taidan olla human experiment sillä alalla itse, koska kukaan missään koskaan ei ole muka urheillut sektion jälkeen eikä varsinkaan kirjoittanut aiheesta. No mä kirjotan sit itte.

Loppukevennyksenä todettakoon, että nahkavekkarilla on ihan mahtavia ilmeitä. Niitä ovat mm. seuraavat:

  • Skeptinen (vain toinen kulmakarva ylhäällä), ”mitä sä mutsi oikein selität”
  • Hamuava, ”antakaa minulle Darwin award, näen nälkää vaikka nisä on nenäni edessä”
  • Uninen (silmät pyörii kuin hedelmäpeli)
  • Äkäinen, ”näkeehän naapurin Hugokin varmasti nää hampaattomat ikenet?”
  • Hymyilevä (tapahtuu täysin randomisti mutta useimmiten unissaan kun masu on killillään)
  • Jähmettynyt (pukertaa joko paskaa tai puklia)
  • Jähmettynyt 2 (äiti laittaa 70-lukulaiset tv-lasit päähän ja ipana miettii kuumeisesti että haju ja ääni on tuttu mutta mun mutsi ei käyttäis noin karseita pleksejä ikinä)

Stay tuned for more…

 

Sektio rv 37 – konepelti auki

image

En koskaan näe 38. raskausviikkoa, koska konepelti avataan viikoilla 36+6 ja ipana otetaan ulos. Olen rakastunut ❤️

En ehdi olla tylsistyttävällä äitiysvapaalla kuin pari viikkoa. En myöskään aivan lossauta lapsivesiä spinnisalin lattialle, mutta ei se kaukaa hae. Lauantaina olen spinnissä, sunnuntaina olen tunnin kitujumpassa pomppimassa, maanantaina käyn uimassa ja tiistaina olen pakannut uimatamineet taas laukkuun mutta taksi viekin synnärille…

Olemme siirtyneet sunnuntaina Lahteen joulunviettoon vanhemmilleni. Laskettuun aikaan on vielä yli kolme viikkoa. Maanantain ja tiistain välisenä yönä huomaan, että ipana on tehnyt edellisen kunnon voltin edellisyönä, eli siitä on kauan aikaa. Olen syönyt klo 21 jauhelihakeittoa kun vaimo ja isukki katsoo valioliigaa, ja pelin jälkeen omenan ja ruisleivän puolilta öin. Tajuan, että vauva on aina ruoan jälkeen vilkastunut, mutta nyt näin ei ole käynyt. Valvon kaksi tuntia ja yritän löytää liikkeitä, tökin mahaa. Ei mitään. Torkahdan pariksi tunniksi ajatellen, että vauvakin ehkä nukkuu. Herään aamuyöllä taas ja yritän löytää liikkeitä ja tökin mahaa, nyt itken jo vuolaasti huolesta ja olen varma, että lapsi on kuollut. Se on aina ollut kova liikkumaan, etenkin öisin. En ole koskaan tehnyt varsinaista liikelaskentaa, mutta se ei ole ollut tarpeen. Tiedän heti, että jotain puuttuu. Herätän vaimon. Etsimme liikkeitä yhdessä, tökimme mahaa. Olemme huolesta soikeita. Kummankin leukaperiä kiristää, sanoja ei tarvita vaan kaikesta voi aistia, että nyt on todellinen hätä.

Syömme aamupalaa, ja vaimo juottaa minulle muumilimsaa koska sokeripommi saa vauvan varmasti liikkumaan. Ei mitään. Nyt on helvetti irti.

Näen vaimon ilmeestä, että se ei ole koskaan ollut näin huolissaan. Minulla lyö takareidetkin aivan jumiin, olen niin paniikissa. En voi kirjoittaa tätä tarinaa itkemättä vuolaasti. Mutta kirjoitettava on. Olen vitsaillut, että pian alkaa 18 vuoden huolehtimisputki, mutta nyt ei naurata ja maksaisin mitä vain että pääsisin huolehtimaan tämän päivän jälkeenkin.

Tilaamme taksin, sairaalalaukkua ei ole mutta kaikki muu kuin vauva on yhdentekevää. Matka Päijät-Hämeen keskussairaalaan tuntuu ikuisuudelta. Olen varma, ettei taksikuskin kyydissä ole koskaan ollut näin kivutonta ja hiljaista synnyttäjää.

Sairaalassa kukkahattutäti ei ota meitä tosissaan, ja alkaa ripittää meitä siitä, että meillä ei ole neuvolakorttia mukana. Siis tänä päivänä kun kaikki tieto on sähköistä, se ei pyydä meitä edes istumaan vaan alkaa sättiä siitä fyysisestä neuvolakortista. Ihan oikeassa se on, kuka nyt matkustaa yhdeksännellä kuulla raskaana mihinkään ilman neuvolakorttia, mutta siinä vaiheessa kun ainoa ajatus on, että lapsi on kuollut, ei paljon vittu kiinnosta se neuvolakortti…

Jos ei ole neuvolakorttia, he eivät saa minusta tietoja ja minulla voi olla HIV ja joudun synnyttämään eristyksessä. Ihan vitun sama!!! Etenkin kun ne tiedot löytyy yhdellä puhelulla kättäriltä.

Pääsemme sydänkäyrään. Vauvan pulssi löytyy saman tien. Itken aivan holtittomasti, onnesta. Se on elossa, se on elossa! Kaikki on hyvin. Väärä hälytys. Kohta päästään kotiin ja syömään jouluruokaa. En ole koskaan ollut niin helpottunut.

Pulssi on meidän vauvalle korkea, yli 160 (tavallisesti 140). Pulssi putoaa yhdessä vaiheessa 80:een, mutta luulen, että anturi on väärällä puolella vatsaa ja se ei lue oikein. Tiedän että vauvan selkä on toisella puolella. Mutta pian kätilö säntää huoneeseen ja kysyy liikuinko tai irtosiko sondi. En minä liikkunut. Vaimo pelkää koskeneensa sondiin vahingossa. Mutta ei se koskenut.

Gynekologi hakee meidät toiseen huoneeseen, minut kytketään uusiin sondeihin, gyne sanoo saman tien että valmistautukaa, vauva otetaan nyt ulos varmaankin. Mitä ihmettä?!?

Nyt gynekologeja on jo kaksi. Ne sanoo molemmat, että kiire on. Vauvalla on joku stressitila. Käyrät ovat liian monotonisia. Se ei reagoi liikkeelläkään muutoksiin.

Kaikki tapahtuu minuuteissa. Pian housut ovat poissa, pissakatetri asennettu, viimeinen päätös tulee: kyllä, konepelti auki ja kiireesti. Ehdin neljä minuuttia ajatella, että ei, en ole valmis, pinnasänkykin on kasaamatta. Mutta huoli vauvasta ja kahden lääkärin selkeä päätös asiasta tekee valinnasta aivan selvän. Äkkiä saliin.

Päätöksestä ei kulu kuin enintään varttitunti ja lapsi on maailmassa. Nukuttaa ei voi, koska söin juuri aamupalaa, joten puudutetaan. Palvelu on loistavaa, virolainen anestesialääkäri selittää koko ajan mitä tapahtuu. Puudutus nousee todella ylös keuhkoihin, ylemmäs kuin polvileikkauksissa. Älä panikoi, se sanoo, ja minä tottelen. Nyt avataan maha. Väkeä häärii huoneessa ainakin kymmenisen. Nyt kun istukka ja lapsi irrotetaan, voit tuntea huonoa vointia. En tunne mitään. Lapsi nostetaan sivupöydälle, kaksi ihmistä häärii sen kimpussa, näen vain vilahduksia. Se ei itke. Helvetti se ei sano mitään, sano jotain! Kukaan ei selitä mitään minulle. Se tuntuu ikuisuudelta. Mutta näen noiden kahden liikkeistä, että kiirettä ei ole. Ne katkoo rauhassa napanuoraa ja availee nenua. Mutta miksei se inu?

Mahan kiinnikursimisessa menee paljon enemmän aikaa. Vaimo on odotushuoneessa. Hoen koko ajan, että kai joku kertoo sille missä mennään. En ehtinyt sairaalasängyssä kärrättäessä edes huutamaan käytävällä, että huoltajuus vaimolle jos minä kuolen. Naisparin arkea, vaimolla ei ole mitään oikeuksia vauvaan.

Viimein vauva nostetaan minun rinnalleni. Kerrotaan, että se on vähän vaisu mutta kunnossa, menee keskolaan tarkkailuun. Vitsailemme jo hoitohenkilökunnan kanssa, olen niin helpottunut. En ole koskaan nähnyt mitään niin outoa kuin se nyytti siinä rinnan päällä. Mistä se tuli, mikä se on? Totean, että tiedän sen painavan todella vähän, mutta kun se on siinä ainoan ruumiinosan päällä jonka tunnen, se tuntuu ihan valtavan painavalta.

Minut viedään heräämöön. Yritän tehdä uma thurmaneita, ”Wiggle your toe”, mutta mikään ei liiku alakerrassa. En pääse lapsen luo ennen kuin puudutus häviää. Nyt tieto alkaa kulkea. Vauva voi hyvin, vähän on alhainen verenpaine ja verensokeria seurataan. Mutta se on keskolassa jo vaimon paidan sisällä ihokontaktissa. Voi jeesus miten outoa ja siistiä!

Vaimo ja äitini tulevat heräämöön. On ollut pakko säikäyttää koko suku sektiouutisella jo ennen saliinmenoa, koska olimme sopineet lounaan vanhempieni ja mummoni kanssa juuri siihen aikaan. Kaikki ovat pidättäneet henkeään. Vaimo on tehnyt lupauksia odotustilassa, jos ne säilyy hengissä en enää koskaan simppuile liikenteessä jne, en voi kuvitella miten kamalaa siellä on ollut odottaa se tunti niitä uutisia.

Sairaalan henkilökunta on aivan loistavaa neuvolakorttiepisodin jälkeen. Kukaan ei hämmästele naisparia, tieto kulkee, kaikki opetetaan kädestä pitäen vauvan kanssa.

Kun saan uma thurmanit toimimaan, minut kärrätään sängyn kanssa keskolaan vauvan kaapin viereen. Vaimo on jo vaihtanut vaippaa ja on ihan pro, ruoka menee nenämahaletkulla. Verenpaineet korjaantuu yhdellä nestetäytöllä, verensokeria ja bilirubiinia tarkkaillaan. Pian yritän jo imettää, mutta oikeasti ipana saa ruoan vielä nenämahaletkusta. Yön saan levätä yksin huoneessani, koska vierustoveria ei ole. Käyn keskolassa vauvan luona niin usein kuin voin, yleensä ruokinta-aikaan. Vaimo on enemmän vauvan luona. Menen paniikkiin kun vaimon pitää lähteä sairaalasta yöksi pois, esitämme heti toiveen perhehuoneesta mutta sellaista saa toivoa vasta jos vauva pääsee keskolasta pois.

Mutta jo pelkästään se, että vauva on keskolassa, tarkoittaa, että se on elossa. Millään muulla ei ole merkitystä.

Seuraavassa kirjoituksessa lisää infoa kuulumisista.

Olen rakastunut ❤️

Raskausviikko 37: Synnytyspelko

Berliininmatkan tähden olemme missanneet eukon kanssa toisen perhevalmennuskerran. Yritämme saada tietoa siitä voisiko kerran käydä kuuntelemassa jossain toisessa neuvolassa. Eipä ole helpoksi tehty tällaista, tänä interwebin ja langattomuuden kulta-aikana. Noin 574 puhelun jälkeen meidät ohjataan toiseen neuvolaan. Minulla alkaa ahdistus hiipiä puseroon. Sen synnytysvideon kanssa.

Olen ollut 16-vuotiaana mukana synnytyksessä tukihenkilönä kun äitini pukersi maailmaan siskoni. Uskon tietäväni jotain synnyttämisestä. En usko noiden tapahtumien traumatisoineen itseäni.

Silti nyt kun äitiysvapaa on alkanut ja joskus tulee varttitunnin hetkiä kun aidosti olen yksin itseni kanssa ajatuksineni, huomaan joko sysääväni synnyttämisajatuksia pois tai itkeväni niitä vuolaasti. Ahdistaa niin perkeleesti. Vihjailen emännälle pitkään ja hartaasti, etten ehkä haluaisi mennä sinne perhevalmennukseen katsomaan sitä synnytysvideota. Että kai ne on kaikki aina ulos tulleet, näki videon tahi ei, sisään eivät ole jääneet. Businessmutsi vetää aina asian leikiksi ja kaikki menee vitsin varjolla. Siksi kukaan ei näe eikä arvaa, että oikeasti sitä pelottaa niin että se paskoo kohta housuunsa.

Välilihan repeämä, välilihan leikkaaminen Fiskarsseilla, kipu, kipu ja kipu, miten helvetissä siihen auttaa että pakkaat sairaalalaukkuun toteemiesineen ja rauhoittavaa musiikkia? Emäntä pakkaa sairaalalaukun. Minä lisään sinne toteemiesineen sijaan hammasharjan ja kirjan. Hulluksihan siellä tulee loikoillessa. Tosiasiassa takaraivossa jyskyttää, että viimeinen huoli siellä varmasti on hampaiden hygieniataso kun persettä revitään. Huhhuijaa kun hirvittää.

Menen erhdyksessä lukemaan kirjan ”Taivaslaulu”, sen lestadiolaiseepoksen kohtuullisesta kuuden lapsen perheestä. Lukekaa, saakelin hyvä teos. Mutta älkää lukeko viimeisen raskauskuukauden aikana, ei ainakaan helpota laitokselle menoa ajatus siitä, että toiset tekee tämän saman kerran vuodessa, koko hedelmällisyysaikansa. ”On ne muutkin selvinneet”. Onko oikeasti? En vielä ole törmännyt yhteenkään mamaan, jonka mielestä synnytys olisi ollut kiva tai edes neutraali kokemus. Ja ihan turha lohduttaa synnyttämätöntä ihmistä sillä, että jälkikäteen kun ipana on sylissä, se kaikki unohtuu. Se ei lohduta yhtään kun tietää että se kaikki on vasta edessä ja hyvin pian.

En ole itkenyt kertaakaan koko raskausaikana. Meillä ei muutenkaan oikein itketä kun me ollaan aika tyytyväisiä elämään noin yleisesti. Edellisvuoden joulukonsertissa muistan tirauttaneeni liikutuksesta, mutta tänä vuonna Club for Five ei saa hanoja auki vaikka varmaan pitäisi kun ne on hyviä ja businessmutsilla raskaushormoneja. Parhaan kaverin karonkassa kaikki muut ympärillä kyynelehtii ja minä vaan mietin että mitä ne pillittää, onko ne paksuna, että iloinen tilaisuushan tämä on. Mutta nyt tämän perkeleen perhevalmennuksen osalta tilanne eskaloituu niin pahaksi, että itkeä tihrustan yksin koko päivän salaa vaimolta ja maailmalta ensimmäistä kertaa koko raskausaikana. 10 whatsuppiviestiä siitä että nyt ei huvittaisi ei johda haluttuun lopputulokseen. Lopulta emäntä on jo matkalla neuvolaan kun minua alkaa kuristaa kurkkua niin että kerta kaikkiaan kieltäydyn lähtemästä sinne. Onneksi vaimo on maailman paras vaimo ja se tajuaa heti, että nyt ei muuten mennä.

Mutta eihän se ole se video joka ahdistaa, joku muuhan se on. En osaa sanoa mikä. Täytän viimeisen kerran ITU-tutkimuslomaketta ja vastaukset kysymyksiin ovat epäjohdonmukaisia, mutta eivät kuitenkaan. Pelottaa. Mikä? En tiedä. Oletko onnellinen? Olen. Oletko tyytyväinen? Olen. Mutta pelottaa. Ja en osaa sanoa mikä.

Vaimon serkun syntymäpäiväillallisilla tällä viikolla eräs tuttu alkaa säälitellä vaimolleni, miten kamalaa vaimollani tulee olemaan synnytyksessä kun hän ei voi tehdä mitään muuta kuin seurata vierestä. Olen koko bloggausaikani ollut sitä mieltä, että tässä raskaudessa on tilaa vaimon tunteille yhtä paljon kuin minun tunteillenikin, eikä puoliso ole vain joku pikkuapuri hieromassa selkää ja saamassa sättimistä siitä miten hänen vaivansa ovat ilmaa odottajan vaivojen rinnalla. Meillä ei ole kyllä hierottu tai vähätelty kertaakaan. Mutta syntymäpäiväillallinen on businessmutsin ahdistuskohtauksen aikaan, ja vedän herneen nokkaan. Kukaan ei ole kertaakaan sympatiseerannut minua ja synnyttämisen pakkoa, ja nyt tuo tuossa, jolla on itsellään ihan samanlaiset munatorvet mutta kieltäytyy käyttämästä niitä, saa kaiken sympatian MINUN synnytystapahtumastani itselleen? Ei tämä nyt perkele voi ihan näinkään mennä, ei mua tarvi sääliä muttei tuotakaan, ja jos säälitään niin säälitään molempia tai ei kumpaakaan. Itkisinkö vai löisinkö leikiksi. En osaa päättää. Bloggaan mieluummin.

Neuvolassa on kysytty tästä synnytyspelosta kun otin sen esiin. Vitsin varjolla tietysti. Kukkahattutäti kysyi, että pelottaako liikaa.

Mistä helvetistä sen sitten tietää milloin pelottaa liikaa?

Lääkäriystäväni kysyy menetänkö yöuniani tämän takia. En missään nimessä. Nukun kuin possu, 9-10 tuntia joka yö. Joskus herään pissille, mutten mieti pöntöllä että ahdistaapa.

Mutta entä jos minusta tuntuu, että en vain missään nimessä halua sanoa tuolle tanttaralle, että pelottaa, koska se tanttara hössötyksineen ottaa mua pannuun? Kotona en uskalla sanoa, että pelottaa, koska pitää olla vahva. En ole valittanut vaimolle kertaa tai kahta enempää mistään koko raskauden aikana. Voiko nyt enää aloittaa? Pitääkö se minua nössönä?

Kaikki Nyyti-ryhmät ja mitkälie synnytyspelkotukiryhmät ahdistaa vielä enemmän, kaikkien ryhmäfysioterapia- ja perhevalmennussessioiden jälkeen, joita olen kokeillut. Ne on hysteerikoille. Olisiko ryhmää sellaiselle, joka ei koskaan ole halunnut tulla raskaaksi eikä synnyttää, mutta on pakotettu siihen? Sellaiselle, joka haluaa ilman parityöskentelysessioita ja huuhaata keskustella objektiivisesta näkökulmasta siitä, miksi ahdistaa ja auttaako mikään vai onko se vaan menoa, pidä hatustas kii?

Minua ei ahdista liikaa. Ainakaan vielä. Niin luulen. En pelkää kipua koskaan ja ollenkaan, ja kaikenlaiset vammat on tuttuja, toipunee tuostakin. Yritän kirjoittaa tätä blogikirjoitusta, jotta ymmärtäisin mikä ahdistaa. On se kipukin ahdistavaa, miksi sellaiselle on pakko altistua. Ja se synnytyksen kesto. Ja vauvan terveys, mitä jos se kuolee. Ja toipuminen. Se kestää malttamattoman jumpparin näkökulmasta valovuoden tai kaksi.

Mutta ehkä nyt kun mammaloman jokainen sekunti on tungettu täyteen ohjelmaa, on syytä putsata niitä varttituntisia itselleen ja miettiä onko se ahdistus menossa yli. Sitten pitää vaan lähteä tukiryhmään katsomaan menoa. Tai elää kieltäymyksessä loppuun saakka ja toivoa, että kaveri vaan pöpsähtää ulos joku päivä ja sitten sitä on jälkikäteen viisaampi tänkin asian suhteen.

Tällä viikolla businessmutsi on alamaissa kaksi kokonaista päivää. Businessmutsikaan ei ole terästä. Koska kaikki on syytä kuitenkin lyödä leikiksi ja huumori puolittaa murheet, lienee pieni loppukevennys paikallaan. Käyn nimittäin toisen ja viimeisen kerran raskausaikana lääkärissä. Kaikki on mainiosti, mutta mikään ei ole niin huvittavaa kun sisätutkimusta suorittava lekuri joka havaitessaan lapsen olevan jo pää alaspäin ja kiinnittyneenä huudahtaa, että ”on sulla melkoinen kookospähkinä täällä haarovälissä”!

Nelisen viikon päästä tavataan kookokseni, ahdisti mutsia tahi ei. Ei mutsia sentään kookos itsessään ahdista, vaan ainoastaan se että miten se saadaan ulos siten ettei palmupuu kuukahda ja pähkinä säry.

Raskausviikko 35: Äitiysvapaa alkaa ja karkaan Berliiniin

 

image
Ainoa raskausiltapuku oli valkoinen Zalandolta, 1200 euron maksaminen kertakäyttöasusta ei houkuttanut pihiä businessmutsia… Kuvan ilta-asu H&M:n ei-raskausosastolta interwebistä 69 euroa.
image
Parhaan ystävän P:n väitös ja karonkka.

Tällä viikolla se tapahtuu: äitiysvapaa alkaa.

Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään yhtä kamalaa. Herään perjantaiaamuna ja mietin huomaisiko pomo jos pullukka livahtaisi salaa työhuoneeseensa kuin ei mitään. Mitä helvettiä äitiysvapaalla on tarkoitus tehdä?!?

Olen saanut tutuilta jos jonkinlaisia ehdotuksia. Tee himmeli. Maalaa koti. Restauroi keinutuoli. Katso koko Netflixin tuotanto läpi.

Nämä tutut eivät selvästikään tunne minua lainkaan. Näytänkö minä siltä että minä nyprään himmeleitä? O-ou.

Ensimmäinen päivä menee nopeasti, koska täytän kalenterin touhuilla. Aamusta yritän hakea lentämiseen oikeuttavaa lääkärintodistusta työterveydestä, mutta kun työterveyslääkärillä menee pupu pöksyyn ja hän lähettääkin minut gynelle, kävelen gynelähetteen kanssa ulos alaovista ja fillaroin kotiin. Parhaan ystäväni väitös alkaa klo 12, ei minulla ole aikaa tällaiseen. Periaatteessa lentoyhtiön ohje on selvä: todistusta ei tarvita ennen 35+6, mutta heillä on oikeus kysyä millä viikolla olen ja minun on voitava todistaa se. Lennän viikolla 34+5 – 35+1 joten otan neuvolan suomenkielisen raskaustodistuksen mukaan ja vedän portilla mahaa sisään. Saa riittää. Siispä väitökseen.

Väitöksen ja karonkan välissä käyn juoksulenkillä. Hyvin kulkee vielä, vaikka taivaalta sataa miukuja ja maukuja. Ainoa urheilu josta huomaan luistavani on venyttely. Maha tuntuu olevan tiellä, vaikka tiedän että se on vain tekosyy.

Viikonloppu menee pikkujouluissa, useissa. Vaihtokavereillani riittää vinkkejä ja tarinoita raskauksista ja synnytyksistä, mutta väsyn pian. En oikein pidä näistä keskustelunaiheista, yritän jopa vihjata että pelkään alatiesynnytystä, mutta tuomio on nopea: et oikeasti halua sektiota, paraneminen on hidasta ja voi tulla ajatus, että et ole oikea äiti kun et synnyttänyt alakautta. Suljen korvani, en voi uskoa kuulemaani…

Vasta maanantaina se iskee: Toimettomuus isolla T:llä. Suuntaan aamulla pilatekseen klo 10, kokeiltava on koska en ole koskaan päässyt salin aamutunneille töiden vuoksi. Matkalla kävelen yhden arkkitehtitoimiston ja yhden design-toimiston ohi. Ihmiset tahkoavat töitä koneillaan. Menen täyden epätoivon tilaan. Kukaan ei tarvitse minua mihinkään. Minä en saa mennä töihin, ja nuo saavat. Mitä väärää minä olen tehnyt? Kaikkein pahinta on, että jo kävelyn aikana ja salilla huomaan nopeasti, että tuohon aikaan liikkeellä ovat ainoastaan eläkeläiset ja äidit Bogaboineen. Ja saan jälkimmäiseltä ryhmältä heimokatseita puistossa. Ampukaa minut, nyt, tämä ei ole viiteryhmäni!

Salilla otan selfieitä. En koskaan ole ottanut saliselfieitä enkä voi sietää niitä, mutta minun on pakko. Tämä on viiteryhmäni, uskottehan minua? En halua Bogaboo-selfieitäkään. Itkettää.

image
Rv 34+5
image
Rv 34+5

Iltapäivän aikataulu on äkkiä pakko täyttää ohjelmalla. Selvitämme vaimon kanssa adoptioasiaa. Kaupunki suostuu kuitenkin määräämään meille adoptioneuvojan vasta kun ipana on syntynyt. Sen jälkeen on odotettavissa kotikäyntejä (kyllä, monikossa) ja virastokäyntejä (edelleen monikossa) ja nöyryytystä ja kotiolojen kyyläämistä. Käykää please allekirjoittamassa se äitiyslakialoite pian ettei tällaista tarvitse käydä läpi jatkossa: Äitiyslakialoite.

Maanantai-iltana lennän Berliiniin karkuun. Pääsen koneeseen ongelmitta ja vieressä istuu minua lihavampi nainen joka ei saa tarjoilupöytää lainkaan alas mahansa vuoksi, minä sentään saan vielä nipinnapin.

image
Brandenburg Gate.

Paluumatka jännittää. Mitä jos en saa lentää takaisin? No, vaikka oma äitini lukee tätä blogia (huhheijaa) on tunnustettava, että alunperin harkitsin matkaa Albaniaan. Jopa hullu businessmutsi tuli kuitenkin toisiin aatoksiin kun interweb kertoi, että synnytyssairaala Albaniassa vaatii 20.000 euron käteismaksun ennen osastolle ottamista. Ei sillä, businessmutsihan on Bill Gatesin jälkeen maailman rikkaiden listalla, mutta käteisenä harvoin sattuu noin pieniä summia mukaan…

Silti interwebissä muuan singaporelaisen emännän mukaan saksalainen synnytyskokemus on ”terrible”, ei saa omaa gyneä mukaan vaan synnytyksen hoitaa joku Gertrud-niminen kätilö, hyi, eikä punainen mattokaan odota sairaalan ovella. Shocking.

Kuulostaa Suomelta. Let’s try delivery in Germany if I’m lucky. Pysykää eetterissä, pukersiko businessmutsi ipanan Saksassa?

Raskausviikko 31: Raskaus ja parisuhde

Orgasmin aikana vauva on kuin poreammeessa.

Näin kirjoittaa Pamela Druckerman simpseässä teoksessaan ”Kuinka kasvattaa bébé”, amerikkalaisen äidin näkemys siitä miksi ranskalaiset lapset nukkuvat hyvin, syövät hyvin ja käyttäytyvät hyvin. Lukekaa tuo eepos. Ystävämme M&R ovat soveltaneet teoksen oppeja ja vauva todistettavasti uinahtaa yksin yläkertaan viimeistään kymmenessä minuutissa. Meidän vauva tulee tappamaan meidät kun se tajuaa, että tätä teosta luetaan meillä nyt silmät sirrillään…

image

Olen halunnut keskustella kaikista elämän osa-alueista ja raskaudesta tässä blogissa. Ainakin yksi iso asia on vielä käsittelemättä, nimittäin parisuhde.

Nyt pitää vetää ihan lekkeriksi, jotta ette tiedä mikä on totta ja mikä tarua. Olen nimittäin hiljan saanut tietää, että äitini lukee tätä blogia. Mistä se haukka on edes kuullut tästä? Äideissä asuu uskomaton voima. Jonka oikea nimi on uteliaisuus…

Tutkimusten mukaan seksi ei vahingoita vauvaa vaan rentouttaa odottajaa. Joka ikinen nettisivu rummuttaa, että seksi raskausaikana on turvallista. Minä luen noita tekstejä ja mietin, että miten nämä taas on niin outoja juttuja. Eikö se nyt ole ihan itsestään selvää, että seksi ei vahingoita vauvaa. Pitääkö ihan oikeasti vielä näin 2015 ja 2016 tällaista itsestäänselvyyttä hokea? Mistään et saa tietoa raskaudesta ja stressistä, tai raskaudesta ja urheilemisesta, mutta seksistä kyllä. Kai se on niin helppo osa-alue, että siitä on myös helppo kirjoittaa. Hoetaan vähän lisää itsestäänselvyyksiä, ettei vaan tarvitse mennä vaikeille alueille…

No, joka tapauksessa seksistä voin tällä useamman kuukauden kokemuksella todeta, että ei paljon nappaa. Tämä on ollut yksi suurimmista ja melkein ainoista isommista yllätyksistä raskausaikana. En olisi ikinä uskonut sanovani näin. Ja sen tärkeämpää se on sanoa rehellisesti ääneen. Koska tyyliini kuuluu peitellä ja salailla ja kierrellä ja kaarrella 😝

Kroppa on sanonut lähes koko raskausajan, että sä olet jo raskaana, sun ei kuulu enää harrastaa seksiä. Se on outoa. Jos yleistetään, että vain noin kerran viikossa luonto tekee tehtävänsä ja käskee nylkyttää puolison kinttua kuin kiimainen rakki, ei olla kaukana totuudesta. Se on meille aika harvoin. En osaa sanoa miten muut pariskunnat näissä asioissa toimii, eikä vertailu ole tietysti järkevääkään, vaan pitää verrata vain itseensä. Mutta voin kuvitella, että jonkun lukijan mielestä tuo on kohtalaisesti, ja jonkun toisen mielestä aivan kohtuuttoman vähän. Itseäni tuo asia vaivaa, joten se ei ole hyvä. Vaikka eihän näistä voi pahaa mieltäkään itselleen tehdä. Pöllytä siis vällyjä juuri niin usein tai harvoin hyvä lukija kuin vain sinulle oikealta tuntuu! Minä haluan sanoa ääneen miten minulle on käynyt. Olen tavallaan koko ajan odottanut sitä kukkeaa luvattua aikaa jona halut palaisivat, mutta sitä ei ole tullut. Ja nyt alkaa olla pipari sen verran puuduksissakin tuon mukulan painosta, että ei tämä varmaan helpommaksi tule muuttumaan… Mikään turvotus tai jomotus ei kuitenkaan ole ollut syynä, vaan täytyy olla rehellinen ja sanoa, että draivi on ollut kateissa. Hävettää, turhaan, koska vaimo on pitkämielinen. Eniten huolestuttaa kuitenkin se, että kai tämä nyt herranjumala palaa entiseen moodiin kun kiljukaula on ulkona, vai onko libido viemärissä ikuisesti? Apua!

Pysykää eetterissä. Muutaman viikon päästä businessmutsi pystynee paljastamaan miten toosan kävi, tomuttuiko se lopullisesti vai päästiinkö mattoa vielä tamppaamaan ennen eläkeikää 😜

No parisuhde on tietysti paljon muutakin kuin makuukammarin lämpötila. Meidän parisuhde ei ole mielestäni muuttunut raskausaikana ollenkaan. Uskoisin, että se muuttuu vasta kun kolmas pyörä alkaa pyöriä.

Mun vaimo on maailman paras vaimo. Tiesin sen heti kun sen tapasin. Sen arvot on samat kun businessmutsin. Ja mikään ei ole raskaampaa kun arvoista riiteleminen, uskokaa pois, tiedän. Me ei kyllä riidellä oikein mistään muustakaan koskaan. Ei rahasta, ei viinasta, ei siivoamisesta, ei mustasukkaisuudesta, mistä nyt ihmiset riitelee.

Me ei joka päivä muisteta sanoa että me rakastetaan, mutta kyllä me rakastetaan, ihan kamalasti.

Vaimo on fiksumpi kun minä. Se on pelottavaa, mutta pitää minut liikkeellä. Minulla on parempi huumorintaju kun vaimolla, siksi se joutuu tekemään enemmän töitä kun minä, minä menen kaikesta herjan varjolla ohi.

Vaimo on urheilullinen, ja se on tärkeää. Jos itse lähdet salille kun väsyttää, voin kertoa, että se alkaa syödä parisuhdetta jos toinen toteaakin ilta toisensa perään, että en mä jaksakaan lähteä tänään. Meillä ei kysytä ”jumpataanko tänään”, vaan ”mitä jumpataan tänään” tai ”monelta se jumppa olikaan” tai ”mitä ruokaa tehdään jumpan jälkeen”.

Vaimo on sievä. Se on ensimmäinen muistikuvani siitä. Ja sillä on jättikokoset daisarit. Kulman takaa tulee ensin hinkit, ja sitten emäntä. Mutta se on poikamainenkin. Ulkoisesti. Minäkin olen paljon poikamaisempi kun ennen, korujakaan en ole pitänyt vuosiin. Mutta ei se ehkä vaimosta juonnu, vaan siitä ettei niitä jaksa laittaa kun ne jo on riisuttava treenien takia. Mutta sisältä vaimo on välillä paljon tyttömäisempi kun minä. Se ei osaa päättää ja se pakkaa tuntitolkulla ja raahaa turhuuksia mukanaan ja laittaa tukkaansa kohtuuttoman kauan. Mutta en minä jaksa edes miettiä ollaanko me tai vauva tyttöjä tai poikia. Molemmat lajikkeet on ihania. Vaimo on tyttö, on se, kerran näin sen nakuna ni tarkistin. Mutta se on vaan merkityksetön sattuma. Pääasia että se on mun elämäni rakkaus ja ikuisesti onneni lähde.

Vaimo on vahva ja sillä on liiankin hyvä itsetunto. Aina se ei edes muista, että mä olen paksuna, ja minähän en toiseksi jää vaan Jopotan perässä kessi heiluen vaikka kuinka hengästyttäis.

Me sovittiin ensimmäisillä treffeillä, että meille tulee muksuja ja jos minä kärsin yheksän kuukautta niin vaimo huolehtii riiviöstä sitten 18 vuotta. Oman osani oon kohta täyttänyt, kattotaan miten vaimo täyttää omansa 😁

Kaikkein parasta parisuhteessa ja raskaudessa on se oivallus, että tuo on juuri se henkilö jonka kuuluukin olla mun lasten äiti. Että se täysin itselleen epätyypillisesti on salaa perkeleen innoissaan ja tuolla se viikkaa koon 52 pupukuvioisia sinttipotkareita kaappiin ja suunnittelee koska se kokoaa sen pinnasängyn.

Toivottavasti me ei koskaan hukata vaimon kanssa toisiamme, vaikka vaahtosammutin huutais kaiket yöt korvatulehduksiaan ja söis meistä kaikki mehut. Hakut ja lapiot esiin, tässä joutuu vielä tekemään hartiavoimin duunia tän parisuhteen eteen.

image
Kolmen kopla oottaa tulokasta.

31. raskausviikolla lennämme Ouluun tapaamaan kavereita ja maanantaina minä käyn purkamassa erään kollegan työsuhteen. Enpä ole monasti ollut noin epämiellyttävässä tilanteessa. Möhömahani ehkä tekee hahmostani tuossa tilanteessa hieman ristiriitaisen. Siinä se latelee paskaa tiskiin ja sehän on ihan tosi paksuna. Don’t let the stomach fool you, you’re fired nonetheless. Äitiyslomaan on ikuisuus ja hyvä niin.

Raskausviikko 30: Raskaustuntemuksista

Toisilla raskaushormonit aiheuttavat pesänrakennusvietin, businessmutsilla lopputuloksena vaikuttaa olevan silkkaa äidillistä, suloisenpehmeää… raivoa. 😈

On tämä nyt tavan hanurista leijua täällä omassa omnipotentissa maailmassaan, mutta kun vaan ottaa pannuun niin ryökäleesti kaikki saakelin hössöttäjät. Tässähän tulee ihan sairaaksi vaan muiden möhömahojen blogeja lukiessa, eikö ihan oikeasti ole mitään vaihtoehtoja tarjolla? Kukaan näistä mutseista ei oikeasti ole raskaana, näähän on kaikki ihan kuolemansairaita, soittakaa ambulanssi!!!

Luen joka raskausviikon alussa alkavasta viikosta netistä. Katsokaa nyt vaikka tätäkin:image

Siis mitä HELVETTIÄ? Millä vuosituhannella nää jutut on kirjotettu?

Eksyn silloin tällöin muiden blogeihin. Polttamaan päreeni. Voin vetää niiden kaikkien sisällön yhteen kahdella lauseella: Voi voi kun kolottaa ja masentaa. Urheilun lopetin rv 15 koska maha osui askelkyykyissä reiteen, hui!

Tarvitsen aikaa, että voin toviksi käpertyä itseeni, kuunnella kehoani ja tuntea lapsen minussa.

Mitä ylevää sontaa. Etenkin kun seuraavat 10 viikkoa blogissa valitetaan miten ikävää se lapsen itsessään tunteminen oikeastaan on.

Valitsenko vesisynnytyksen, supistaakohan minua nyt, onko juiliminen liitoskipua.

Voi tuota itsetutkailun määrää sisko hyvä. Johan tuossa tulee luulosairaaksi kuka tahansa ei-siunatussa-tilassa olevakin kun tuolla lailla kaikesta kirjaa pitää.

Mistä nämä kirjoitukset kertovat? Onko raskausaika ollut aina ennenkin samanlaista, mutta nyt tieto siitä on vain sosiaalipornon tavoin helpommin netissä saatavilla? Vai onko ennen pyöräytelty ipanat ja jahkailtu vähemmän? Miten te hyvät puolisot kestätte meitä odottajia, otan osaa isolla O:lla.

Minulla on menossa raskausviikko 30, ja raskaustuntemuksia on hyvin vähän. Ei niin paljon, että niistä ehtisi mainitsemaan. Minulla ei ole turvotuksia, ei vaikka seison töissä kaiket päivät. Pötkötän jumpan jälkeen jalat seinällä, suosittelen sekä jumppaa että jalkoja seinällä. Minulla ei ole kramppeja, suosittelen magnesiumia purkista ja paljon, etenkin jos jumppaat. Minulla ei ole vatsakipuja, närästystä eikä hengenahdistusta. Suosittelen jumppaa näihin vaivoihin. Minulla ei ole ylimääräisiä vuotoja, ei selkäkipuja, ei liitoskipuja. Minä nukun selälläni vaikka sen pitäisi olla epämukavaa, ja nukun kuin vauva. Ei ole ummetusta, ei liiallista painonnousua, ei itkua tai mielialanvaihteluita, ei jatkuvaa itsensä tarkkailua ja ”raskaana olemista”. Luulen, että jumppa auttaa kaikkeen. Ummetusta ei ehkä ole siksi että joka arkiaamu alkaa neljän viljan puurolla ja seesamin-, chian- sekä kurpitsansiemenillä. Sapuskan on hyvä olla terveellistä, kyllä me kaikki nää tiietään. Sitten ei muuta kun tuumasta toimeen ja oikeasti syömään siististi, ei vain puhumaan siitä! Äitiysloman ei tarvitse olla yhtä kuin sairausloma.

Totta kai on paljon odottajia jotka ei oikeasti voi kovin hyvin. Mutta ei me loput tehdä tästä enempää helvettiä kuin on tarvis. Odottaja, älä kerro puolisollesi päivän kulusta vaivojesi kautta. Kerro mieluummin mitä tunnet. Puoliso, älä kysy odottajalta miten vauva voi tai miten odottaja voi, kysy mitä odottajalle kuuluu ja miten hän tuntee.

Nyt kun maailman paskin businessmutsi on uskaltautunut ääneen leijumaan kolotuksettomalla paksuusajallaan, häntä varmasti rangaistaan heti ensi viikolla raamatullisilla vitsauksilla, heinäsirkkoja satelee olohuoneeseen ja kraanavesi värjäytyy verellä. Siitäs sait paskamamma kun paljastit maailmalle, että sääliin ei olekaan tarvetta.

Siirrytään tärkeämpiin aiheisiin. Työviikko menee suhisten, palaverista toiseen ja takaisin. Suurelle osalle osakkaistamme valkenee tällä viikolla, että olen raskaana. Mielenkiintoisinta on kuitenkin oman sijaisen etsiminen. Haluaisin etsiä pomolle jonkun hyvän ehdokkaan, jotta pomo ei jäisi pulaan. Toisaalta jos sormen vetää vesilasista, ei veteen reikää jää. Ja entä jos se sijainen onkin ihan ässä. Ei, kyllä sen pitääkin olla ässä, ja meillä riittää töitä kaikille varmasti. Mutta olisipa sillä ronski huumorintaju. Meidän työssä siitä on apua.

Miksi kutsutaan tuhatta asianajajaa merenpohjassa? – Hyväksi aluksi.

Mitä eroa on kuolleella koiralla ja kuolleella asianajajalla? – Kuolleen koiran edessä on jarrutusjäljet.

Miksi kaikki asianajajat ovat keskittyneet Helsinkiin ja porot Lappiin? – Lappi sai valita ensin.

Kiitos M&R poikienne vaatelahjoituksesta. Kiitos Kela äitiyspakkauksesta. Kiitos lähikaupalle proteiinipannaritarpeista. Kiitos vaimon sisko ja sen vaimo turvaistuinlainasta.

Raskausviikko 29: Kestovaippavillitys

 

Tällä raskausviikolla touhu jatkuu kuten aina. Käymme brunsseilemassa ja töissä ja jumpalla. Ehätämme neuvolaan ja Uumajaankin. (Oikeasti ratsastimme yksisarvisilla ja söimme tähtiä, miks teillä muilla oli niin arkista lällällää? 😜)

Neuvolan kukkahattutädin mielestä painoni ei nouse tarpeeksi. Olen noin +8kg ja viimeinen 7 viikkoa on tuonut 2,1kg. Painoa pitäisi saada kuulemma 12-15kg yhteensä, vaikka samaan aikaan vaihtokaveri M:lle sanotaan, että kokonaispainonlisäys 8kg voisi ylipäätään riittää. Miksiköhän nämä ohjeet on ihan kaikessa paksuna olemiseen liittyvässä aina ihan mitä sattuu? Ja onko sen pakko olla niin, että koko ajan syyllistetään, nyt olet liikaa tai nyt olet liian vähän jotain?

Lentokoneessa kukaan ei kysy mitään. Lentoyhtiöstä riippuen lääkärintodistuksen saattaa tarvita lentämiseen 28 viikosta lukien (esim. Finnair), kun taas joillain yhtiöillä saa lentää ilman todistusta 36 viikon loppuun saakka (esim. Norwegian ja Air Berlin). Kannattaa aina tarkistaa ajankohtaiset säännöt. Minä vedin mahaa sisään portilla ja pian ihmeteltiin miksi lentokoneen pyörät ei irtoa maasta, no koska kyydissä on yksi pullukka!

Uumajassa käymme kahden päivän aikana kahdesti salilla. Kun asuin siellä 10 vuotta sitten, opin hurreilta, että kannattaa bodata diskomusklar eli haba, tissit ja perät. Niitä siis, ruotsalaiseen tyyliin! (Oikeasti juoksin matolla vartin tahtiin 10km/h, tein käpäliä ja askelkyykkyjä, toisella kerralla hypin double undereita hyppynaruilla ja askelsin napaan saakka ulottuvalle boxille ja treenasin TRX:llä.) Tehtiin me muutakin, mutta ketä se nyt kiinnostaa. Piti kirjoittamani kestovaippavillityksestä.

Olen saanut haalimisvimman. Tyhjennän interwebiä kiihtyvällä tahdilla käytetyistä vauvanpeitoista, kantorepuista ja kestovaipoista. Samalla yritämme raivata vauvalle tilaa tyhjentämällä edes yhden kaapin. Ei onnistu. Vaimon mielestä joulukoristeita ei voi viedä vintille vaan ne pitää säilyttää tässä 52,5 neliössä. Myyn kohta tuon vaimon huutonetissä…

Minulla ei ole aavistustakaan miten kestovaippoja käytetään. Mutta tajuan pian, että niitä saa huutonetistä ja toripistefistä 6-10 hyväkuntoista käytettyä yhden uuden markettivaipan hinnalla. Pian meillä on niitä laatikollinen, on pientä ja isoa, on all-in-onea ja kuorivaippaa ja lisäimua kaikissa väreissä, malleissa ja materiaaleissa. Joka päivä tulee uusi lähetys postissa ja näen vaimon ilmeestä, että nyt tuo on seonnut. Tunnustan. Mutta kai se on parempi että se papanoi vaippaan eikä lattialle. Siis se ipana, ei vaimo. Vaimo nyt papanoi ihan mihin sattuu.

Viherpiipertäjä ei halua käyttää kertakäyttövaippoja. Meille ei myöskään tule autoa vaan vauvaa rahdataan Jopolla. Kuulostaa helvetin jalolta, mutta tosiasiassa me on lennetty niin paljon että hyvitellään hiilijalanjälkeämme lopun elämäämme ja vielä businessmutsin helvetissäkin. Businessmutsin helvetti olisi muuten kotiäiteys ja kestovaipat. Mitä perkelettä me ollaan menty tekemään…

Kun interwebistä loppuu ostettavat kestovaipat, paniikki hiipii mielialaan. Mitä minä nyt ostaisin? Filippiiniläisen kodinhoitajan?

Vasta paljon myöhemmin saan kokeneemmilta tovereilta tietää, että kestovaippoja pestään 2-3 päivän välein ja maitolantavaippa ei niinkään haise mutta samaa ei voi sanoa kun ipana alkaa pistellä porkkanaa. Vaipat pestään pienellä pesuainemäärällä korkeahkossa lämpötilassa tarrat kiinni ylösalaisin, ja samassa koneessa voi pestä halutessaan vaikka lakanapyykkiä. Mutta silti minä vaan istun sumppikupposeni ääressä ja pohdin, että mihin se lantaläjä laitetaan, sinne pesukoneeseenko? Olkaa armollisia ja ampukaa minut, nyt heti. Miksi minä edes tiedän tai ajattelen tällaisia asioita?

Pari tuntia kiljuvien veljenpoikien seurassa ja olen aivan puhki. Evoluutio on saatanan ovela kettu, se laittaa jotain delirium-hormoneja fiksujen aikuisten kehoon, ja se hormoni saa ne aikuiset ajattelemaan että onpas tuo piltti lutunen, minäkin haluan sellaisen. Koko ihmissukuhan sammuisi ilman tätä delirium-tilaa, sillä ei kukaan tosissaan voi haluta lapsia! Evoluutio, sinä viekas repolainen, olet johtanut minut harhaan!

Tai sitten se kuolematon Sinkkuelämää-sarjan lainaus: ”Our kids will be different”.

No. They will not be any different. Raskausaika on ainakin sujunut niin hyvin, että mua satavarmasti rankaistaan ihan hirveällä paskiaiskakaralla.

Ja kyllä, varmistin yhdeltä meidän osakkaalta, omaa kakaraa saa sanoa paskiaiseksi, ja kuulemma tulen vielä monta kertaa sanomaankin. Että irvistele vaan siellä, oi väsymätön ja täydellinen kotiäiti, samalla lailla se teidänkin paskiainen paskoi siihen vaippaan sun eessä ja nauroi salaa päälle että siinäs kuuraat sitä kestovaippaa mami!