Raskausviikko 29: Kestovaippavillitys

 

Tällä raskausviikolla touhu jatkuu kuten aina. Käymme brunsseilemassa ja töissä ja jumpalla. Ehätämme neuvolaan ja Uumajaankin. (Oikeasti ratsastimme yksisarvisilla ja söimme tähtiä, miks teillä muilla oli niin arkista lällällää? 😜)

Neuvolan kukkahattutädin mielestä painoni ei nouse tarpeeksi. Olen noin +8kg ja viimeinen 7 viikkoa on tuonut 2,1kg. Painoa pitäisi saada kuulemma 12-15kg yhteensä, vaikka samaan aikaan vaihtokaveri M:lle sanotaan, että kokonaispainonlisäys 8kg voisi ylipäätään riittää. Miksiköhän nämä ohjeet on ihan kaikessa paksuna olemiseen liittyvässä aina ihan mitä sattuu? Ja onko sen pakko olla niin, että koko ajan syyllistetään, nyt olet liikaa tai nyt olet liian vähän jotain?

Lentokoneessa kukaan ei kysy mitään. Lentoyhtiöstä riippuen lääkärintodistuksen saattaa tarvita lentämiseen 28 viikosta lukien (esim. Finnair), kun taas joillain yhtiöillä saa lentää ilman todistusta 36 viikon loppuun saakka (esim. Norwegian ja Air Berlin). Kannattaa aina tarkistaa ajankohtaiset säännöt. Minä vedin mahaa sisään portilla ja pian ihmeteltiin miksi lentokoneen pyörät ei irtoa maasta, no koska kyydissä on yksi pullukka!

Uumajassa käymme kahden päivän aikana kahdesti salilla. Kun asuin siellä 10 vuotta sitten, opin hurreilta, että kannattaa bodata diskomusklar eli haba, tissit ja perät. Niitä siis, ruotsalaiseen tyyliin! (Oikeasti juoksin matolla vartin tahtiin 10km/h, tein käpäliä ja askelkyykkyjä, toisella kerralla hypin double undereita hyppynaruilla ja askelsin napaan saakka ulottuvalle boxille ja treenasin TRX:llä.) Tehtiin me muutakin, mutta ketä se nyt kiinnostaa. Piti kirjoittamani kestovaippavillityksestä.

Olen saanut haalimisvimman. Tyhjennän interwebiä kiihtyvällä tahdilla käytetyistä vauvanpeitoista, kantorepuista ja kestovaipoista. Samalla yritämme raivata vauvalle tilaa tyhjentämällä edes yhden kaapin. Ei onnistu. Vaimon mielestä joulukoristeita ei voi viedä vintille vaan ne pitää säilyttää tässä 52,5 neliössä. Myyn kohta tuon vaimon huutonetissä…

Minulla ei ole aavistustakaan miten kestovaippoja käytetään. Mutta tajuan pian, että niitä saa huutonetistä ja toripistefistä 6-10 hyväkuntoista käytettyä yhden uuden markettivaipan hinnalla. Pian meillä on niitä laatikollinen, on pientä ja isoa, on all-in-onea ja kuorivaippaa ja lisäimua kaikissa väreissä, malleissa ja materiaaleissa. Joka päivä tulee uusi lähetys postissa ja näen vaimon ilmeestä, että nyt tuo on seonnut. Tunnustan. Mutta kai se on parempi että se papanoi vaippaan eikä lattialle. Siis se ipana, ei vaimo. Vaimo nyt papanoi ihan mihin sattuu.

Viherpiipertäjä ei halua käyttää kertakäyttövaippoja. Meille ei myöskään tule autoa vaan vauvaa rahdataan Jopolla. Kuulostaa helvetin jalolta, mutta tosiasiassa me on lennetty niin paljon että hyvitellään hiilijalanjälkeämme lopun elämäämme ja vielä businessmutsin helvetissäkin. Businessmutsin helvetti olisi muuten kotiäiteys ja kestovaipat. Mitä perkelettä me ollaan menty tekemään…

Kun interwebistä loppuu ostettavat kestovaipat, paniikki hiipii mielialaan. Mitä minä nyt ostaisin? Filippiiniläisen kodinhoitajan?

Vasta paljon myöhemmin saan kokeneemmilta tovereilta tietää, että kestovaippoja pestään 2-3 päivän välein ja maitolantavaippa ei niinkään haise mutta samaa ei voi sanoa kun ipana alkaa pistellä porkkanaa. Vaipat pestään pienellä pesuainemäärällä korkeahkossa lämpötilassa tarrat kiinni ylösalaisin, ja samassa koneessa voi pestä halutessaan vaikka lakanapyykkiä. Mutta silti minä vaan istun sumppikupposeni ääressä ja pohdin, että mihin se lantaläjä laitetaan, sinne pesukoneeseenko? Olkaa armollisia ja ampukaa minut, nyt heti. Miksi minä edes tiedän tai ajattelen tällaisia asioita?

Pari tuntia kiljuvien veljenpoikien seurassa ja olen aivan puhki. Evoluutio on saatanan ovela kettu, se laittaa jotain delirium-hormoneja fiksujen aikuisten kehoon, ja se hormoni saa ne aikuiset ajattelemaan että onpas tuo piltti lutunen, minäkin haluan sellaisen. Koko ihmissukuhan sammuisi ilman tätä delirium-tilaa, sillä ei kukaan tosissaan voi haluta lapsia! Evoluutio, sinä viekas repolainen, olet johtanut minut harhaan!

Tai sitten se kuolematon Sinkkuelämää-sarjan lainaus: ”Our kids will be different”.

No. They will not be any different. Raskausaika on ainakin sujunut niin hyvin, että mua satavarmasti rankaistaan ihan hirveällä paskiaiskakaralla.

Ja kyllä, varmistin yhdeltä meidän osakkaalta, omaa kakaraa saa sanoa paskiaiseksi, ja kuulemma tulen vielä monta kertaa sanomaankin. Että irvistele vaan siellä, oi väsymätön ja täydellinen kotiäiti, samalla lailla se teidänkin paskiainen paskoi siihen vaippaan sun eessä ja nauroi salaa päälle että siinäs kuuraat sitä kestovaippaa mami!

Raskausviikko 27: Takakyykkyä perkele

imageOlen breikannut uutisen raskaudestani omalle ryhmällemme töissä. Nyt siis noin kahdeksasosa työntekijöistä meillä tietää. Minulle on koko ajan tolkutettu, että et sinä tuota mahaa voi pitää piilossa ja kyllä ne tietää, vaikka ne ei sano mitään. Olen jo itsekin ajatellut, että tämä on ihan pelleilyä. Mutta edelleen tuntuu kummalliselta, että miksi tästä asiasta pitäisi pitää joku lehdistötiedote.

Kun kerron asiasta tiimipalaverissa, kaikki ovat hämmästyneitä. Jälkikäteen yritän kysyä, että olivatko tiimiläiset arvanneet ja vastaus tuntuu aidosti olevan, että heillä ei ollut aavistustakaan.

Myönnän, että vaatteilla voi tehdä paljon. Musta löysä paita päälle ja mahaa ei ole.

Nyt haluan ja voin kertoa asiasta, koska en halua valehdellakaan, ja toisaalta olen jo äitiysvapaan alkuun saakka niin kiinni projekteissa, että pelkoa ei ole enää siitä etteikö töitä tulisi mahasta huolimatta. Nyt on vielä pari kuukautta aikaa tehdä työt valmiiksi. En halua jättää kenellekään keskeneräisiä töitä pöydälle, niiden haltuunottaminen olisi muille hankalaa ja en halua olla narttu. Woof.

Muuten töissä on normiviikko, kiire ja kataluus, kaksi fatalia ja koulutuskeikka Hämeenlinnassa. Jethro Rostedtin kuuluisi olla kouluttamassa kanssani, mutta hän tekee oharit. Yksi möhömaha tähän tilaisuuteen saa siis riittää. Mä oon paksuna, mikäköhän hänen tekosyynsä on?

Teen töitä seisomapöydän edessä ja käpäliä ei turvota. Vauva vihaa sitä jos istun alas. Tullaan olemaan todella liemessä kun se pöpsähtää maailmaan, eihän se pirulainen suostu nukkumaan missään muualla kun liikkuvassa vaunussa / sylissä! What have we done?

Jumpalla on normiviikko. Vedän juoksumatolla alkulämmöiksi vartin tahdilla 10km/h (vauhti on pudonnut 11km:stä mutta saa kai tästä silti ylpeä olla), sitten penkkipunnerrusta 45kg:lla 3×8 ja muut käsiliikkeet, ja takakyykkyä 80kg:lla 3×8 ja väliin hyppykyykkyjä pelkällä 20kg tangolla. Teen yhden puntin viikossa ja siksi kaikki lihasryhmät samalla ihan vaan koska vihaan sydämestäni punttisalia, voin kertoa että tällä emännällä 1,5h menee paljon sutjakammin minkä tahansa muun lajin parissa. Toivottavasti vauvasta tulee oikea raudan rakastaja, se olis varmasti emännän mieleen.

Suoria vatsalihaksia en pysty enää tekemään. Teen syviä vatsoja ja kylkiä kyllä, ja tein niitä suoriakin pitkään, ihan muutaman viikon päähän. Mutta vatsalihakset on jo väistäneet sivuun ja keskelle alkoi kasvaa harjannetta, ilmeinen tyräriski.

Kaikkea voi mun mielestä tehdä jos pystyy. Jos ottais kipeää tai supistais, en tekis. Jos ois vuotoja tai hengenahdistusta, en tekis. Mutta mulla ei ole mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään. Olis outoa jäädä nyt sohvalle pötköttämään vaan koska on vähän masua.

Siispä viikon normiohjelmalla mennään, 7 treeniä per viikko, tälläkin viikolla.

Taidan kyllä joltain osin kiistää itseltäni että olen paksuna. Voiko niin sanoa? Itsetutkistelu ei liene pahasta. Töhötän menemään ja en edes huomaa olevani raskautetussa tilassa ennen kuin törmään vahingossa omaan mahaani (trust me, that can happen). Ei se paljon ole tiellä, mutta onhan se nyt siinä, olemassa. Kyllä tässä hetkittäin paniikki hiipii mielialaan, että mitä on tullut tehtyä. Olihan meillä hyvä elämä kaksinkin.

Viikonloppuna meidän porukat tulee käymään koska meillä ei ole autoa ja pitäis mennä ostamaan pinnasänky. Ipanat kuulemma nukkuu sellaisissa. Missä näitä tietoja on jaettu ja missä mä olin silloin?

Pinnasänkyosastolla tiedän, että meidän perheessä on kyllä tilaa tulokkaalle. Vaikka maailman huonoin äiti ei tiedä missä vauvat nukkuu ja mitä ne syö ja miten niiden takamus pestään, antakaa äidille mahdollisuus, se oppii kyllä.

Mut sitä ennen vähän lisää takakyykkyä, niin kauan kun pötkö vielä kulkee kengurupussissa eikä tarvi tapella emännän kanssa siitä kumpi pääsee eka salille ja kumpi jää himaan pötkön kanssa 😝

Raskausviikko 24: Vaaleanpunaisista mekoista

Emännälle ja minun äidilleni tulee kahnaus siitä, saako viiruperälle nyt ostaa mekkoja. Minä pysyn ulkona tästä kiistasta, kerrankin, never had an opinion in my life… 😜

Brunssilta tulisi lähteä opiskelukaveri A:n kämpille katsomaan lastenvaatteita, niitä on kuulemma seitsemän jätesäkillistä. Huhhuh. Mutta kierrätys kunniaan.

Pian ilmenee, että opiskelukaveri P:n viisikuiselle on jo noudettu jätesäkeistä kaikki ”neutraalinväriset” vaatteet. Jäljellä ovat vaaleanpunaiset. Haluan olla rehellinen ja kieltäydyn välittömästi.

Brunssin jälkeen A:n viisivuotias tytär on esittänyt hyytävän hyviä kysymyksiä. ”Miksi businessmutsi ja se toinen nainen tulee aina kaikkialle yhdessä?” ”Mikä on parisuhde?” ”Eikö niillä naisilla ole varaa asua omissa asunnoissaan?” ”Miksi ne ei halua vaaleanpunaisia vaatteita tyttövauvalleen?”

Samaa linjaa jatkaa veljenpoika 3v. hyvin pian. Olenko syönyt vauvan jos se kerran on minulla mahassa. Kuka on vauvan isä.

Muut kysymykset on ihan helppoja, ei tosiaan ole varaa kahteen kämppään Kampissa ja kuka tarvii isää kun on kaks huikeeta (surkeeta) huikeeta (surkeeta) mutsia, mutta mites noi vaaleanpunaiset vaatteet?!?

En minä osaa vastata!

Ensinnäkään ei emännän kanssa omisteta kumpikaan varmaan yhtään vaaleanpunaista vaatetta itse. Jos joku väri ei miellytä silmää, ei kai kukaan sellaiseen pue ipanaansa, ittehän sitä täytyy kaiket päivät kattella silmät vetistäen. Toiseksi ei kyllä varmaan ketään yllätä se, että businessmutsi ei välitä sukupuoliroolittamisesta ja työnnä likalle kouraan nukkea ja pojalle traktoria. Miksi siis vaaleanpunaiset vaatteet? Ainakin niitä näyttäisi olevan henkkamaukat pullollaan, ja yllättäen ei siellä poikien osastolla… Mutta jääköön hyllyyn.

Kolmanneksi niille jotka kysyy, että eikö mutsi sitten väsy vastailemaan siihen, että ei, ei se ole poika vaikka sillä ei ole pinkkiä rusettia päässä, kuulkaa ihan sama. Luulkoot vaikka paviaaniksi. Paviaani sieltä varmaan on tulossakin jos synnyttäjäänsä tulee. Aivan sama, uskokaa jo.

Jos viiruperälle tulee joskus prinsessavaihe, kulkekoon mun puolesta vaikka pinkissä tutussa ja puputossuissa kaiket päivät. Omapahan on häpeänsä (terveisin mutsi, joka siis käy itse töissä My Little Pony -paidassa). Mutta niin kauan kun se ei mistään mitään tajua, saapi olla valkoisessa nalleasussa ihan vaan kostoksi siitä että venytti mun vatsanahkaa yheksän kuukautta *evil laughter*

Kuvista voidaan havaita, että olemme siis tehneet kaksi hankintaa, nalleasun ja vaunut. Juu maailman paskimmalla mutsilla ei yllättäen ole ollu lastenhuone sisustettuna jo ekalla kolmanneksella…

Kanssabloggaajani kirjottelee näillä viikoilla parvekevaunuista. Uskokaa tai älkää, löydän tässä yhteneväisyyksiä pinkkien vaatteiden kanssa. Antakaas kun selitän.

Toinen bloggaaja haluaa siis retrot parvekevaunut erikseen niiden helvetin kalliiden muussa käytössä olevien lastenvaunujen lisäksi. Taitaa olla kateellisten panettelua tyynni tämä, myönnän, sillä köyhällä asianajajalla ei ole varaa niiden toisten vaunujen lisäksi parvekevaunuihin. Tuurilla saimme omamme 740 eurolla (kalleimmat oli 1700 euroa, olisi pitänyt myydä sielunsa jotta olisi ollut niihin varaa huuuuuh!), mutta ennen kaikkea kateus johtunee siitä, että meillä ei ole edes sitä halvatun parveketta!

Kyllä, aiomme asua kolmin tässä uhkeassa 52,5 neliössämme. Ilman parveketta. Vaimo nukkuu kuistilla, minä kerrostalon katolla, ja ipana Baanalla tuossa vieressä niissä saatanan kalliissa vaunuissa. Ja ette naura, tuo 0,5 m2 tuossa on äärimmäisen tärkeä muistaa, se tuo huiman lisätilan tunnun ja maksoikin perkele 3000 euroa. Tamppaan piruuttani joka päivä sen 0,5 neliömetrin päällä raskauskessini kanssa, rahalle vastinetta, niih.

Oli miten oli, itse näen tämän siis niin, että vaaleanpunaisilla vaatteilla ja parvekevaunuilla on paljon yhteistä; ne ovat molemmat aivan helvetin turhia.

Jos ei kerran jaksa ajaa niitä yksiä ja samoja vaunuja sinne komealle parvekkeelle (jota aivan kaikilla ei siis ole, first world problem!), niin kyllä vähintä mitä voisin ajatella samalla hankittavan olisi sitten myös toinen parvekevauva. Koska kuka helvetti sitä yhtä ja samaa vauvaa jaksaa siirrellä huoneesta toiseen, phtyi, pois se minusta, en minä ainakaan!

Kyllä, olen paha suustani ja ilkeä ja vittumainen akka. Mutta itse luit tänne saakka, kukaan ei pakottanut.

Meille ei siis tule pinkkejä minikuteita eikä parvekevaunuja, mutta me ollaankin ihan paskoja mutseja. Kaiken lisäksi pitää paljastaa salaisuus (älkää kertoko tätä neuvolan tädeille), itsehän pistimme juuri sekä parveke- että parvekevaunurahat menemään Singaporen lentoihin. Soosoo ei viisikuisen kanssa saa lentää! Mutta kun ei me lennetäkään, vaan me hankitaan parvekevauvan sijaan kakkoskakaraksi lentokonevauva, kuka sitä nyt jaksaisi samaa ipanaa siirrellä maasta toiseen, vuokrataan Singaporesta sitten kato uus.

Raskausviikko 23: Raskaus ja työstressi

imageOlemme emännän kanssa lukeneet joka tiistai-ilta jumpan jälkeen keskiviikkoisin käynnistyvästä uudesta raskausviikosta. Tällä viikolla vauva on 400 grammaa ja äidillä kuuluisi olla raudanpuutetta ja hengästymistä. No eipä ole näkyny. Paitsi jumpassa tietty läähätän ku ajokoira, mutta ei kai tässä kaikesta voi vauvaa syyttää 😜

Kun näistä raskausviikoista lukee interwebistä, ei voi olla törmäämättä yhä uusiin ja uusiin kukkahattutäteihin. Tänään businessmutsi ja mielensäpahoittaja on lietsonut itsensä raivoon lukemalla jälleen kerran siitä miten työstressi voi haitata vauvaa ja pitäisi relata. Joo siitä mun työnantaja mulle palkkaa maksaa, nosta jalat vaan kohti kattoa ja älä tee mitään, palkka tulee 15. päivä tyhjäntoimittamisesta! On se ihmeellistä että muilla tuo relaaminen töissä sitten onnistuu, ei kyllä meillä vaan. Vaikkei pomo sanois yhtään mitään, haluaisin hoitaa hommani hyvin. Ja työstressi on jatkuvasti läsnä, mutta se ajaa minua ja vauvaa eteenpäin.

Minä seisoin pöytäni ääressä koko päivän. Jos menen neuvotteluun ja istun alas, vauva alkaa potkia minua liikkeelle. Työstressistä se ei kyllä vaikuta olevan moksiskaan. Mutta asiaa tutkitaan parhaillaan, ja kukapa olisi parempi stressipallo osallistumaan tuohon tutkimukseen kuin businessmutsi!

Kyseessä on ITU-tutkimus, johon emännän kanssa osallistumme. Tutkimuksessa selvitetään unen, ruokailutottumusten, perintötekijöiden sekä stressin vaikutusta ipanaan raskausaikana. Käymme tutkimuksissa kerran ja vauvalta otetaan aikanaan sylkinäyte. Istukkaa tutkitaan aikanaan. Täytän kolmasti raskauden aikana lomakkeen, jossa kuvaan elämäntapojani, ja lisäksi mittaan kolmasti raskauden aikana syljestäni kortisoli- eli stressihormonitasoja siten että yhden päivän aikana näytteitä otetaan parin tunnin välein.

Tällä viikolla on stressihormonimittauspäivä, ja se osuu päivälle jona minulla on kolme fatalia eli määräpäivää (deadline jona asianajaja failaa asiakirjan viranomaiseen). Eipä voisi olla osuvampi päivä mitata stressitasoja.

Stressaan aidosti melko harvoin, mutta ei tässä ammatissa voi kai pokalla väittää, ettei koskaan kiristäisi panta päätä. Fatalipäivänä klo 14 lyö melko lailla ylikierroksille kun yhtäkään fatalia ei ole vielä saatu failattua tällä kertaa asiakkaista juontuvista syistä. Aikaa on kaksi tuntia. Sylkinäytetikku klo 14 varmaan tirsuu kortisolia. Mutta vauva ei ole moksiskaan. Siellä se killuu poreammeessaan ja nauraa mutsille kun mutsi suhaa menemään.

Objektiivista tutkimustietoa aiheesta stressi ja raskaus vaikuttaa olevan vähän saatavilla. Ensimmäiset seitsemänmiljoonaa osumaa ovat vauvapistefin hulluihin mammoihin, jotka tietävät omasta mielestään kaikesta kaiken ja kahden rivin lukemisen jälkeen selviää, että tosiasiassa eivät mistään mitään. Luotettavammista lähteistä yhteenvetona voisi kai todeta, että yksittäinen trauma kuten läheisen kuolema raskausaikana saattaisi traumatisoida myös  ipanaa. Mutta siitä ei fatalipäivänä ole kyse.

Pitkäkestoisen stressin osalta hypoteesi ainakin on, että se voisi nostaa ennenaikaisen syntymän riskiä, ja muut haittavaikutukset johtuisivat lähinnä ennenaikaisesta syntymästä.

Summa summarum, tee mitä tahansa, syö, urheile, stressaa, makaa liikkumatta, nuku huonosti, vedä inkivääriä ja juo kahvia, aina mukula on tulossa sinusta ulos. Hyvin menee! Eihän tässä uskaltaisi edes aivastaa jos kukkahattutätejä olisi uskominen. Nyt kintut ristiin vaan ja takaisin fatalien pariin, ei se ipana sieltä vielä mihinkään tule!

Stay tuned. Viimeistään 17 viikon kuluttua tiedetään miten empiirisen tutkimuksen kera kävi, poikiko stressipallomutsi etuajassa vai menikö ipana yliajalle (kuten synnyttäjänsä aikanaan…).

Jos jotain voisi toivoa, niin ehkä vauva säikkyisi masussa niin tätä stressiä, että se alkaisi äitiensä mieliksi kosmetologiksi eikä ainakaan asianajajaksi. Tämä oli huumoria hyvä kukkahattutäti, lue pieni präntti eli en tarkoittanut loukata kosmetologeja, asianajajia, ipanoita enkä koirankynnenleikkaajia.

Kuriositeettina ITU-tutkimuksesta pitää vielä mainita, että aineisto sisältää 400 lakritsituotteen katalogin. Siitä sitten pitää tutkittavan rastitella mitä niistä on tullut äpösteltyä. Vaan minäpä en ole syönyt lakua 22 vuoteen, eivät saa sen osalta kovinkaan kattavaa tutkimustietoa. Sen sijaan nuo tässäkin blogissa niin useasti mainitut syntiset maksamakkarasiivut kyllä päätyvät tutkimukseen. Lähettääköhän tutkija pian mulle postissa maksamakkaravieroitusklinikan yhteystiedot..?

P.S. Pienellä painettu präntti, en halua loukata lakritsiakaan tällä kirjoituksella. Enkä minkäänmuotoista makkaraa. Mutta kaikki fatalit sain lopulta hoidettua.

 

Raskausviikko 22: Businessmutsi ei mahdu kotelomekkoonsa enää

image.jpegOlemme käyneet toisen kerran ultraäänessä ja olen unohtanut blogata siitä, olenhan sentään Suomen huonoin äiti.

Kätilö kertoi, että vauvalla on kaikki kunnossa, ja ymmärsin vasta ultraääneen jälkeen jännittää: En ollut ehtinyt työkiireiltäni tajuamaan, että kätilön kertoma olisi voinut olla toisenkinlainen.

Ultraäänessä naisparia ei ihmetellä, joskin katsellaan syrjäkarein ja salaa (muiden asiakkaiden toimesta, ei kätilön). Sopii katsoa, katson minäkin heteroita ja arvostelen.

Kätilö kysyy haluammeko tietää vauvan sukupuolen. En ymmärrä koko kysymystä, en ymmärrä miksi sukupuoli olisi tärkeämpää kuin se, että ipanalla on kaksi kättä ja jalkaa ja aivot ja sydän. Toteamme emännän kanssa, että kaipa tuo selviää väkisinkin jossain vaiheessa, eli miksipä ei. Kätilö kertoo, että hän ei näe kuvassa kikkeliä. Arvostan kätilön suoruutta.

Meille on siis tulossa viiruperä, ja olen unohtanut blogata siitä. Mielestäni se ei ehkä ole ollut bloggaamisen arvoista. Viiruperä on hyvä. Kikkeli on hyvä. Tulevaa jenkkifutaria tässä kuitenkin kasvatetaan kun sellaisia ollaan emännän kanssa molemmat. Voisi kai naurahtaa, että eikös tässä taloudessa ollut estrogeeniä jo riittävästi, ja nyt sitä tulee lisää.

Ultraääntä tärkeämpänä havaintona maailman paskin businessmutsi havahtuu kuitenkin tällä raskausviikolla siihen, että hän ei enää mahdu businessvaatteisiinsa. Mutta koska en työkiireiltäni ehdi kauppaan ja kaikki nettikauppojen äitiysvaatteina myytävät järkyttävät trikootekeleet eivät houkuta, (miksi pitäisi pukeutua kaapuihin ja trikooseen vain koska sattuu olemaan paksuna?!?), menen tietysti tälläkin viikolla töihin siten, että kaivan kaapistani ne ainoat tunikat ja paidat, joihin mahdun. Huomaan käyttäväni mekkoja, koska siistimpien housujen napit eivät enää mahdu kiinni. Dress code on onneksi meillä hyvin vapaa joten niinä päivinä kun ei ole asiakastapaamisia, pukeudun boyfriend-mallisiin farkkuihin ja My Little Pony -paitaan.

Pääsen kuitenkin tällä viikolla seminaariin puhumaan. Aamulla ainoaksi hätäiseksi vaihtoehdoksi osoittautuu kotelomekko, jonka vetoketjun joudun jättämään jakun alla takaa kokonaan auki, koska se ei mahdu kiinni. Mitäpä ei maailman paras businessmutsi tekisi ipanansa vuoksi. Tai aiemminkin, missäpä välissä maailman huonoin businessmutsi ehtisi kauppaan ostamaan siistejä businessäitiysvaatteita. Ei kun odotas – eihän sellaisia ole olemassakaan! Koska eihän businessmutsit lisäänny!

Raskausviikko 21: Pomo alkaa itkeä

image.jpegAsiakasjuhlat töissä. Onneksi kukaan ei juuri ihmettele miksi en juo samppanjaa, koska tavallisestikin olisin menossa täältä treeneihin enkä joisi. Tänäänkin menen pumppiin suoraan juhlista, mitäpä sitä jättämään hyvää reeniä väliin. Eniten jännittää kuitenkin huominen, sillä olen viimein saanut 30 minuutin audienssin pomolle ja aion kertoa vauvasta.

Audienssi kutistuu 3 minuutiksi, joten kakaisen sanottavani suomalaiseen suoraan tyyliini. Pomo alkaa itkeä. Itkeeköhän se ilosta vai surusta? Se sanoo että molempia, mutta taitaa olla helpotuksen kyyneliä että pääseepä tuostakin kutaleesta vähäksi aikaa 😉

On mukavaa ja sitouttavaa kuulla kaikista varalleni tehdyistä suunnitelmista, ja samaan aikaan vituttaa; kaikkea tätä tapahtuisi heti, ellen joutuisi jäämään perhevapaalle. En halua jäädä, en tahdo! Mutta nyt on myöhäistä peruuttaa.

Enkä halua tietenkään peruuttaa, ei businessmutsikaan hullu sentään ole vaan hän odottaa ipanaa perheeseen suurella innolla. Mutta miksi työstään pitävän lepakon on pakko lakata tekemästä tuottavaa työtä ja jäädä pois töistä, kun samaan aikaan ihania ipanoita olisi tuolla pilvin pimein adoptoitavana? En ole kelpo äidiksi adoption kautta. Mutta olen kelpo äidiksi jos ostan spermaa klinikalta. Eikö tässä ole ristiriita?

Joka tapauksessa, minä jään pois töistä kolmen kuukauden päästä, ja se harmittaa näköjään vähän myös pomoa. Kotona ja muissakin yhteyksissä on jo useasti vihjailtu, että töissä varmasti on arvattu jo, joten suotta piilottelet enää asiaa. Ilmenee kuitenkin, että kenelläkään ei ole aavistustakaan. Saan itse päättää koska kerron muille työpaikalla. Kyse on luonnollisesta asiasta joka ei vaikuta työntekooni vielä kolmeen kuukauteen, joten päätän pitää turpani kiinni. Ei meillä järjestetä sairaspoissaoloista tai vuosilomistakaan tiedotustilaisuutta, miksi siis tästäkään?

Uskottelen vahvasti itselleni, että pullistuva maaru ei herätä epäilyksiä kenessäkään, vaan kaikki luulevat minun syöneen ahkerasti makkaraa kesällä 🙂 Ja olenhan minä tyttö syönytkin, ai jestas, hyvä kun hissi jaksaa nostaa enää minut ja kesäkilot *omnomnom*

Viikonlopun sienireissu muuttuu marjastukseksi, koska sieniä ei ole. Sienestystovereista eräs on kolmen viikon päässä lasketusta ajastaan eikä voi osallistua koska maha on tiellä. Minä aion kykkiä mahan kanssa vielä viikko lasketun ajan jälkeenkin. En suostu rajoittamaan elämääni mahan takia. Tämän blogin lukeminen jälkikäteen tulee olemaan äärimmäisen mielenkiintoista, saapa nähdä onko maailman huonoin businessmutsi määrätty vuodelepoon ja menettänyt järkensä vuoteen omana. Huutele sitten sieltä lepakko, niih! 😜

Raskausviikko 20: Raskaudesta kertominen töissä, ei sittenkään…

Loma oli ja meni ja paluu arkeen on tapahtunut aika päivää sitten eli toimeksiannot rullaa ja asianajajan stressikertoimet on huipussaan. Pyhästi lupasin, että kerron pomolle töissä paksusta mahastani oitis kun palaan lomalta, mutta toisin kävi.

En näe pomoani työmaalla viikkoihin. Hänen tehtävänsä onkin ehdottomasti olla maailmalla markkinoimassa erinomaisia osaajiamme ja loistavia asianajopalveluitamme, eli sinänsä tämä ei ole poikkeuksellista eikä yllättävää vaan mainio asia.

Mutta nyt minulla todella olisi asiaa pomolle. Jestas.

Ja sitten sen tapahtuu, saan ylennyksen, ja se julkistetaan. Olen odottanut tätä kuin kuuta nousevaa ja tätä on valmisteltu jo 1,5 vuotta. Mutta ylennys ja vauva eivät yhtäkkiä sovikaan lainkaan yhteen. Koska en ole saanut kerrottua raskaudesta ennen ylennysuutista, tuntuu siitä kertominen heti ylennysuutisen jälkeen todella tökeröltä ajoituksellisesti. Ja kuinka ollakaan, juuri kun ylennys on julkistettu toimistolla, pomo ilmestyy toimistolle. En voi mitenkään kertoa nyt.

Olen siis edelleen salaa raskaana töissä, eivätkä kaikki kaveritkaan tiedä vielä. Miten tässä näin kävi.

Kuten totesin, ylennystä on tehty 1,5 vuotta, ja vauvaa toki pidempäänkin, mutta tosiasiassa ylennyksen ajoittumisella ja raskauden sattumisella juuri tähän ajankohtaan ei ole lopulta mitään tekemistä toistensa kanssa, kaikki sen varmasti ymmärtävät. Mutta silti minusta tuntuu, että no niin, nyt se sai haluamansa ja jäi heti äitiysvapaalle.

Minkä helvetin takia meidän yhteiskunta on rakentunut näin. Miksi virkanainen uskaltaa tulla raskaaksi vasta kun kymmenen vuoden määräaikaisputken jälkeen hänet vakinaistetaan? Miksi raskausuutinen on aina työpaikalla rinnasteinen hautajaisuutisiin? Meillä isä ei edelleenkään juuri käytä perhevapaita, meillä naisparin puolisolla ei ole mitään oikeuksia syntyvään lapseen, meillä työnantaja maksaa sijaisen kulut eikä yhteiskunta tue järjestelyitä millään, meillä kotihoidontukea maksetaan niin pitkälle että koulutettu nainen saa täysin passivoitua kotiin ja palata työelämään kun lapsi on armeijassa. Näiden asioiden täytyy muuttua.

Minä tiedän, että työnantajani ei olisi evännyt ylennystä, vaikka olisi tiennyt raskaudesta. Silti en halunnut olla se ensimmäinen hullu joka kokee kantapään kautta, että tällaisestakin asiasta voi päästä käräjöimään. Siksi en kerro raskaudestani.

Minä tiedän, että osakkaat ovat valveutuneita ja arvostavat vahvaa osaamistani eivätkä jätä minua projekteista pois vain koska mahani kasvaa. Silti en halunnut olla se ensimmäinen hullu joka kokee kantapään kautta, että niin voi kuitenkin käydä ja tulotaso laskea mahan kasvun tahdissa. Siksi en kerro raskaudestani.

Silti on selvää, että urakehitykseni jämähtää täysin paikoilleen poissaoloni ajaksi. Tiedän, että uutinen tulee töissä osalle täytenä yllätyksenä, ja kaikki eivät hypi riemusta. Miksi tämän pitää olla näin.

Istun tiedon päällä vielä vähän pidempään. Nyt en voi kertoa. Koko ajan tulee joku uusi syy miksi en voi kertoa. Kerronkohan siinä vaiheessa kun minua viedään kesken oikeudenkäynnin synnytyslaitokselle, vai salaanko silloinkin tiedon siitä minne olen oikeasti menossa?

Raskausviikko 19: Raskaus ja urheilu <3

Lento Etelä-Amerikasta tosiaan laskeutui klo 17, ja klo 19.30 olimme vaimon kanssa joogassa. Matkalla olimme patikoineet, fillaroineet, lenkkeilleet, uineet, you name it, mutta vain kunnon ylläpitämiseksi. On aika palata arkirytmiin ja jumpille.

Aiheesta raskaus ja urheilu on täysin mahdotonta löytää objektiivista tietoa mistään, se on käynyt selväksi jo alkumetreillä. Jokaisella on asiasta mielipide, mutta kenelläkään ei ole faktatietoa. Asiaa ei ole tutkittu tarpeeksi tai sitten suositukset vain perustuvat äärimmäisen liialliselle varovaisuudelle ja keskivertopulliaisille, jotka eivät juuri urheilleet ennen raskauttakaan.

Internetin mukaan voit jatkaa raskaana samoja lajeja kuin ennen raskauttasi. Artikkeleissa tekstiä piisaa aiheesta niin perkeleesti, ja jokaisen loppukaneetti on ”kunhan et hypi”. Mutta kun sellaista urheilua ei ole olemassakaan missä ei hypitä, helvetti! Tällaiset neuvot ovat aivan yhtä tyhjän kanssa. Ja miksi juuri hyppiminen olisi pahasta? Hyvin pian meidän vauvamme on tottunut hyppimiseeni ja mesoamiseeni niin, että se uinuu täysin tyytyväisenä masussa jumpan ajan, mutta heti kun lösähdän sohvalle, vauvaa alkaa vituttaa ja se alkaa polkea vatsaani ja vaatii minut liikkeelle.

Neuvolantädin mukaan voit jatkaa samoja lajeja kuin ennen raskautta, mutta kun kerron että pelaan jenkkifudista ja koripalloa, kukkahattutäti saa paskahalvauksen ja peruu sanansa ja varmaan tästä lähtien suosittelee kaikille odottajille ”rauhallista kävelyä”. Olen tehnyt karhunpalveluksen kanssasisarilleni. Yritän korjata tilannetta ja selittää, että en tietenkään olisi pelannut jenkkifudista kuin korkeintaan kuukauden raskaana, koska siinä ei voi ulkoista kontaktia välttää, mutta en ole edes tullut kauden aikana paksuksi. Selitän myös, että koripalloa jatkan vasta kun ipana on ulkona. Mutta kaikkea muuta aion jatkaa NYT. Neuvolantäti haukkoo henkeään ja ojentaa pamfletteja.

Pamfleteissa lukee, että liikuntaa saa ja tulee jatkaa, koska se tukee synnytyksen yli, ja tukee toipumisessa. Pamflettien mukaan liikunta tulee viimeistään raskausaikana aloittaa, ellei aiemmin ole liikkunut. Viimein asiaa! Vaan ei, pian toiselle sivulle päästyä alkaa valjeta, että liikunnalla tarkoitetaan pamfletissa todellakin kävelyä, sitä miten lyhtypylväiden välin työnnät ipanaa vaunuissa ja suipistat lantiopohjalihaksia, ja seuraavan lyhtypylvään välin rentoutat. You’re kidding, right?

Alan ymmärtää melko pian, että minut luokiteltaisiin todennäköisesti näillä parametreillä huippu-urheilijaksi. Tavanomainen liikuntamääräni noin seitsemän hikitreeniä viikossa ei ole ”liikuntaa” vaan ”urheilua”, ja tällaisesta aiheesta ei kukaan puhu mitään. Miten helvetissä ne synnyttäneet huippu-urheilijat on vuoden päästä taas Olympiavoittajakunnossa, tuskin pelkällä lyhtypylvästreenillä?

Neuvolalääkärin mukaan viisi vuotta sitten sykerajoina on pidetty 150:tä, mutta nykyisin tällaisia rajoja ei ole. Lääkäri suosittelee kovan treenin tekemistä intervallityyppisesti, jotta happea kulkee elimistöön kevyemmän treenihetken minuutteina. En ole suoraan sanoen oikein vaikuttunut tästäkään. Polkisin spinnissä minuutin täysiä ja minuutin kuin mummo. Tuntuu turhauttavalta.

Minä olen päättänyt treenata niin lujaa kuin pystyn niin pitkään kuin pystyn. Syksyn rytmiksi muodostuu pian seuraava: maanantaisin juoksen 15 minuuttia juoksumatolla noin vauhdilla 11 tai 10 kilometriä tunnissa, teen maksimikuntosaliharjoitteen tunnissa kaikille lihasryhmille, syön, ja menen sitten 1,5h joogaan. Tiistaisin on high interval steppitunti, keskiviikkona tunnin spinning. Torstaina käyn bodypumpissa niin isoilla kiekoilla kuin vain jaksan ja perjantaina käyn vaimon kanssa ns. kitujumpassa eli 45 sek x 3 liikettä x 3 sarjatoistoa, ja näitä pattereita on x 5, liikkeinä tyyliin tempausta valakyykkyä hyppyjä laudalle askelkyykkyhyppyjä, karmeaa kidutusta tyynni mutta minä likka pompin korkeammalle kuin ei-raskaana-olevat ja kyykkään tykimmin. I’m not sick, I’m just pregnant. What’s your excuse?

Lauantaina on taas vaihtoehtoisesti joko tunnin spinning tai ylimääräinen sali ja alkusyksyn treenaan myös sunnuntaisin kunnes huomaan, että kolmen viikon pätkät ilman lepopäiviä vievät treeneistä terävimmän terän. Vaihdamme sunnuntain treenin pelkkään foam roller -tuntiin.

Kyllä, raskaana voi liikkua. Raskaana voi urheilla, ja raskaana voi huippu-urheilla, joskin vain kuntoa ylläpitäen.

Kampaajani kertoo mainion tarinan. Hän tuli raskaaksi, ja heti kun kaksi viivaa ilmestyivät tikkuun, hän antoi itselleen luvan lopettaa urheilun, ja koska hänellä oli raskauspahoinvointia, hän pystyi syömään pelkkiä perunalastuja. Hän lihoi 25 kiloa. Nykyisin hän on solakka himourheilija, ja naureskelee päätökselleen.

Minäkin haluan lihoa 25 kiloa, mutta silkasta lihaksesta ja ipanasta, en perunalastuista tai urheilun vähyydestä.

Luulen, että kaikilla on niin voimakas mielipide raskaudesta ja urheilemisesta, koska nykyisin lapsi on perheille aivan helvetinmoinen projekti. Tätä projektia suunnitellaan ja toteutetaan kuin Iisakin kirkkoa ja sitten mennään aivan vitun sekaisin kun ollaan raskaana ja ipana syntyy. Ipana ei tule enää siinä siivellä kun ollaan peltotöissä kuten ennen vanhaa, vaan ipana on se hellantelttu joka on pyhä ja jonka vuoksi siirretään vuoria ja omakin elämä lakkaa.

Meidän ipanan tie ei ollut helppo. Vauvaa tehtiin kauan ja hartaasti ja spermaa ei naisparilla ollut alkuunkaan liikaa eli ylipäätään koko setti ja vauvomisen todennäköisyydet oli meitä vastaan. Mutta kun nyt vauva on mahassa niin en minä halua menettää itseäni ja minuuttani ja lopettaa etenkään sitä, mitä eniten rakastan, eli urheilemista. En voinut kahden tikkuviivan jälkeisenä päivänä yhtään sen ihmeellisemmin kuin sitä edellisenäkään, joten menin jumppaan. Ja tällä viikolla tulisin aivan yhtä hulluksi kuin ennen raskauttakin jos jäisi yksi urheilukerta väliin. Eikö äidin mielenterveydellä ole mitään painoarvoa raskausurheilussa?

Urheileminen tukee jaksamistasi raskausaikana. Selkää ei kolota ja niveliä ei vihlo, koska olet hyvässä peruskunnossa. Mielesi on virkeä.

Urheileminen tukee jaksamistasi synnytyksessä. Supistaminen saa vauvan ulos, mutta supistaminen on lihastyötä ja lihas väsyy jos se ei ole kunnossa. Et jaksa pukertaa babyä maailmaan niin hyvin jos et ole pukertanut salilla yhdeksään kuukauteen.

Urheileminen tukee synnytyksestä palautumistasi.

Tuttavani oli viikko lasketun ajan jälkeen kiipeilyseinällä erikoisvaljailla, pöräytti esikoisensa hetkessä, ja palasi kiipeilyseinälle ennätysajassa. En halua näillä esimerkeillä lannistaa ketään sellaista, joka aivan aidosti ei pysty urheilemaan ja on vaikkapa vuodelevossa suuren osan raskausajastaan. Urheile juuri sillä intensiteetillä kuin pystyt, äläkä missään nimessä koe huonoa omaatuntoa jos joudut keskeyttämään juoksumatolla 10 minuutin jälkeen jonain kertana. Kaikki päivät eivät ole yhtä hyviä.

Mutta unohda ne rauhalliset kävelyt ja hyssyttelyt siitä, että pitäisi olla armollinen itselleen ja vauvalle. Vauva ei ole moksiskaan kitujumpista, se rakastaa niitä! Ja olisitko armollinen itsellesi jos et olisi raskaana, jäisikö salikerta maanantaisin väliin joka viikko kun oli niin rankkaa töissäkin ja ulkona sataa? Tämä blogi ei taida muutenkaan olla sinulle, sinä olet se henkilö, joka etsii tekosyyn liikkumattomuudelle mistä tahansa ja milloin tahansa, miksipä ei siis myös raskaudesta. Minä en olisi armollinen itselleni, en raskaana ollessa tai sitä ennen, vaan menisin sinne spinniin vaikka kuinka väsyttäisi, ja joka kerta salin ovesta sisään astuessa kaikki maailman huolet ja murheet jäisi eteisaulaan ja tietäisin olevani oikeammassa paikassa siellä kuin kotisohvalla. Tämä ei muutu, vaikka olen raskaana.

Toivottavasti googlatessasi ”raskaus ja urheilu” osuit tähän blogiin niiden kukkahattutätien blogien sijaan, ja uskalsit jatkaa urheilemista raskausaikana juuri sillä tasolla kuin vain suinkin kykenit. Uskon, että se oli sen arvoista.

 

Raskausviikko 18: Raskaudesta kertominen töissä

image.jpegBusinessmutsi rakastaa matkustamista. Tämäkin viikko menee Etelä-Amerikassa. Kohde on kerrassaan suositeltava, kaikki pelot varkauksista ja pimeistä kujista osoittautuvat tyhjiksi.

Minulla on nyt plakkarissa 18. raskausviikko ja tällä viikolla mittariin kertyy samalla 75 vierailtua maata. Meneeköhän nyt hetki ennen kuin pääsee taas matkustamaan? Kaikkein eniten minua huolettaa aika 36. raskausviikosta eteenpäin kun olen äitiysvapaalla mutten saa enää lentää. Minusta ei ole restauroimaan keinutuolia eikä katsomaan läpi koko Netflixin tuotantoa. Tulen tulemaan hulluksi jos en voi matkustaa. En osaa mitään muuta. Kaikki vapaa-aika täyttyy aina liikunnalla, brunsseilla, matkustamisella ja kavereilla. Mutta entä kun kaverit on töissä ja matkustaa ei saa? Varmaan pitää treenata kaksi kertaa päivässä ja toivoa, että työkaverit soittaa usein ja tarvitsee mun apua töissä, etten menetä järkeäni yksin kotona…

Vietämme Etelä-Amerikassa kaiken kaikkiaan 32 päivää. Yleensä olemme varanneet näin pitkän reppureissun loppuun kaksi päivää rannalla, mutta täällä on talvi. Reissuväsymys alkaa ehkä painaa siitä syystä, koska alan odottaa tiistain paluuta töihin.

Kun loma on lusittu ja maaru kasvanut, vaikuttaa pomolle kertominen heti loman jälkeen järkevimmältä vaihtoehdolta. En ole vielä lähelläkään sitä kahden kuukauden rajaa, että työsopimuslain mukaan äitiysvapaata tulisi anoa työnantajalta, mutta haluan olla reilu ja osoittaa sitoumukseni toimistoon ja pelata avoimin kortein. Samaan aikaan toki hirvittää, että nakataanko asianajaja pois kaikista syksyn projekteista kun se onkin paksuna. Ja syksyn tulot vaikuttavat äitiyspäivärahaan, koska aion anoa sitä kuuden edeltävän kuukauden tulojen perusteella, en vuoden 2013 ikivanhojen verotulojen perusteella. Kaikkein mieluiten vain en olisi paksuna ja tekisin töitä koko ajan ja ipana tulisi adoptoimalla Aasiasta ja vaimo jäisi kotiin. Mutta kun se ei ole tällaiselle likaiselle lepakolle mahdollista, terveisiä vain Päivi Räsäselle, saan maksaa kyllä täydet verot mutta en saa täysiä kansalaisoikeuksia! No nyt jää verotulot Päivi saamatta koska tämä likka jää mammikselle, uu jeah!

Päätös on selvä. Tiistaina heti töihin ja pomolle kertomaan. Ja illalla jumppaan. Tai mieluummin jo heti maanantaina jumppaan kun lento laskeutuu klo 17 🙂

Raskausviikko 17: Businessmutsi kapuaa 4,2 kilometriin vauva masussa


imageTällä viikolla me ollaan Perussa ja tehdään Inca Trail -vaellus Machu Picchulle ja käydään Uruguyayssa. Vauva osoittautuu hyväksi trekkaajaksi.

Inca Trail on muinainen pyhiinvaellusreitti, jota pitkin vaeltaen inkat todistivat uskoaan itselleen ja jumalille. Reitin pituus on noin 82 kilometriä ja vaikka vieressä kulkisi helppo reitti suoraan pyhään kaupunkiin, ei uskoa tietenkään todisteta menemällä helppoa reittiä. Ensinmäisen vaelluspäivän pitäisi olla helpoin ”harjoittelupäivä”, mutta jo ensimmäisenä päivänä mietin miksi täällä pitää kiivetä rappusia kahdeksan tuntia vauva mahassa kun en ole edes missään uskossa jota todistella.

Reitti on haastava, en ole perehtynyt sen profiiliin etukäteen koska olen hyvässä peruskunnossa ja uskon pärjääväni. Ensimmäisenä päivänä kuulen, että reitin vaikeus on kai 4/5 ja usko hyvään peruskuntoon alkaa horjua kun tuntuu että kipuaminen 1,5 tunnin siivuissakin on ihan liikaa, portaat ei vaan lopu ikinä. Menemme oppaan perässä koko 15 hengen ryhmä, oppaan vauhti on vähän samanlainen kun aikoinaan Nepalissa vastaavalla, hirveällä kyydillä ylös muutamia kymmeniä metrejä ja sitten levätään ja kauan puuskuttaen. Ahdistaa. Jenkkifudiksessa on tottunut spurtteihin ja intervalleihin, mutta viime aikoina urheilu on ollut erilaista, spinniä ja steppiä ja lenkkiä ja pumppia. Tästäkö tämän kaiken vittumaisuus? Olemme eukon kanssa kyllä aina ensimmäisinä huipuilla, ja pian alkaa selvitä, että jenkit on todella huonossa kunnossa ja treenanneet tähän käyttämällä kotona koiraa korttelin ympäri. Miten pahalta tää mahtaa niistä tuntua?

Inca Traililla yövytään kolme yötä telttamajoituksessa ja kaikilla leireillä ei ole suihkuja. Meillä on kantajat kyllä ja ruokaa tekevät omat kokit, on tämä ihan luksusta siinä mielessä. Yön kapuaminen saatetaan aloittaa klo 03. Kapuaminen on kamalaa, mutta se fiilis kun pääset leiriin ja näet omat lilat teltat ja pääset uittamaan kinttuja lähteessä ja juomaan kokateetä. Se on aivan mahtava. Kyllä, tämä on jatkuvaa itsensä ylittämistä. Älä tule tänne jos olet toista mieltä, täällä ei pärjää ellei ole hullu.

Maisemat on aivan upeat. Alan päästä euforiseen tilaan. Ensimmäinen ”harjoittelupäivä” on melkein pahin, koska sitä markkinoidaan niin helppona, ja se ei olekaan sitä. Muihin päiviin osaa jo suhtautua sellaisina kuin ne ovat, ja mikä ihmeellisintä, löydämme oman rytmin eli meidät päästetään menemään omaan tahtiin ja tallaamme tasaisen tappavasti ilman rykimisiä ja ilman pitkiä taukoja. Se helpottaa. Oppaan rytmissä meneminen oli vaikeinta. Omassa rytmissä ei kapuaminen vituta ihan niin paljon 😂

Kolmantena päivänä kavutaan Dead Woman’s Pass, eli noin viisi tuntia pystysuoraa ylämäkeä 4,2 kilometriin, ja siitä noin kolme tuntia alas leiriin. Nimityksen tausta käy nopeasti selväksi. Tännehän voi kuukahtaa.

Älkää huoliko. Vauva voi hyvin. Se ottaa happensa, vaikka ilmanala on ohut ja hengästyttää. Keskustelin tästä lääkärin kanssa (jälkikäteen) ja asiaa oli tutkittukin. Vauva voi kiivetä näillä korkeuksilla mainiosti.

Meidän viisi tuntia kiipeämistä kutistuu noin kolmeen, ja juoksemme alas leiriin reilussa tunnissa. Otamme kiinni jatkuvasti edellä olleet norjalaiset ja olemme ensimmäisiä leirissä. Entäs ne jenkit? He tulevat neljä tuntia meidän jälkeemme leiriin. Kalpeita on naamat. Kannattaisiko ehkä urheilla muutenkin kuin kerran vuodessa uudenvuodenlupauksena. Ei käy kateeksi kyllä, melkein säälin heitä kun en tiedä onko heillä ollut vaikka suuri väärinymmärrys reitin vaikeuden suhteen.

Inca Traililla ruoka loppuu kesken. Minulla on hypoglykemia eli insuliinin ylieritys, jos en syö kahden tunnin välein proteiinia ja pitkäkestoisia hiilareita, verensokeri laskee alle neljän (pahimmillaan 2,3) ja alan vittumaiseksi akaksi. Tämä ei yhdisty kovin hyvin sen kanssa, että ruoka loppuu kesken viidakossa…

Olen aavistellut, että ruokaa saattaa olla matkalla liian vähän minulle ja vauvalle. Tai siis minulle, vauva mahassa ei ole mielestäni kasvattanut energiantarvetta juurikaan. Olemme ostaneet mukaan valtavan säkillisen omenia, myslipatukoita ja pari beef jerkyä. Eväät on syöty toisena päivänä. Meillä on mukana useitakin kokkeja, ja saamme järjestäjän puolesta aamiaisen, lounaan ja illallisen. Mutta aamiainen on joko vähän munia ja teetä, tai vähän leipää ja teetä, lounas tarjoillaan valmiiksi annosteltuina pieninä määrinä ja samoin illallinen. Keskellä pöytää korissa saattaa olla leipää, mutta niistä taistelee 15 henkeä, minä ja isot jenkit. Jatkuvasti jää nälkä ja se alkaa ahdistaa.

Jos syön makean myslipatukan evääksi rinteessä, se nostaa verensokeria hetkeksi ja jaksan kiivetä taas 30 minuuttia. Mutta sitä seuraa insuliinin ylieritys, joka vie verensokerin vielä lähtötasoakin alemmas.

Alan varastaa ruokaa. Tajuan, että en voi olla yhteispöydässä kaino suomalainen tai kuolen nälkään. Otan kerralla viisi leipää, etteivät ne lopu kesken, ja teen aamupalalta eväät päivän retkelle. Ruoka on ravinneköyhää, valkoista höttöleipää, mutta sitä se on ollut kaikkialla Etelä-Amerikassa. Ruokaa hamstraamalla selviän pyhään kaupunkiin vauvan kanssa.

Machu Picchu on kaiken sen kapuamisen väärti. Älkää kisasiskot jättäkö tätä väliin vain koska tuli ipana. Tuokaa ipanakin tänne. Maailma on liian ihana sohvalla makaamiseen.

Viimeisenä päivänä matkaseuralaisille ilmenee, että olen raskaana. Saan kamalasti kehuja ja ihmettelyä osakseni, ja olisi väärin sanoa, etteivätkö ne tee minua ylpeäksi.

Oliko vauvan kanssa kiipeäminen vaikeaa? Ei ollut. Vauva voi hyvin. Vain mutsilla oli nälkä ja välillä väsy. Vauva nautti kyydistään omassa poreammeessaan. Vauva nukkui hienosti teltassa ja peseytyi babywipeseilla kun ei ollut suihkua. Matkan hankalin koetus oli Dead Woman’s Pass ja piilareiden laittaminen pimeässä teltassa ilman peiliä. Matkan helpoin koetus oli vauva.

Nyt vielä Boliviaan, Argentiinaan ja Uruguayhun.