Tänään vauva ei halunnut minun jumppaavan

Tänään ei jumpattu. Lumo on Elixian lapsiparkissa päivisin, paitsi keskiviikkoisin kun käyn illalla.

Tänään ei jumpattu. Ensin mua haettiin kesken tunnin kun sitä itketti, ja lähdin imettämään. Mutta sitten tuli palohälytys ja koko Redi evakuoitiin. Kun päästiin takaisin, yritin mennä takaisin tunnille, mutta ehdin tehdä 8 burpeetä, yhden 8kcal soudun, 10 linkkaria ja 10 wallballia, kun Lumoa alkoi taas itkettää.

Aina ei onnistu. Kengätkin oli unohtunu, vedin ulkolenkkareilla. Mutta kuulkaa keväällä mua haettiin joka päivä kolmen minuutin jälkeen pois, nyt saan jo lähes aina tehdä loppuun. Pittää ottaa se niin että jokainen pienikin liike on kotiinpäin.

Illalla pannaan mies ekan kerran pyöränistuimeen ja lähetään perheen kanssa lenkille, saas nähä mitä mies tykkää 😍

Sitten kun oli häiritty äitiä riittävästi, olikin oiva hetki uinahtaa

Elämää kolmen lapsen kanssa, vol. 1

Olipahan aamu, Miio ei heränny ravistelemallakaan ja löi jumiin kun ei löytäny keppejään mistään (oodi noille maasta nostetuille aarteille jotka on aina hukassa, joilla pystyy kätevästi puhkomaan sisarusten silmiä, ja jotka roskaa koko helvetin kämpän aina). Muusa hävisi pukemiskisassa Lumolle ja kaatoi raivoissaan kaikki keittiön tuolit. Kukaan ei pukenu ite, kaikki piti pukea. Miio ei suostu kulkuneuvolla koska haluaa sateenvarjon. Lopulta saan sen lahjottua pyörälle niin et mä pidän sille sontikkaa, no sit Muusa ei haluakaan potkulautaa. Lopulta työnnän rattaita yhellä kädellä ja sontikkaa toisella ja Miio lyö jumiin kun sontsa on väärän värinen, kunnes tuuli hajottaa koko sontsan. Pk:lla yritän olla kohteliaan tehokas, kiitokset eilisistä kaverisynttäreistä, hyvät huomenet, kai tässä jätössä on muillakin aina tuskan hiki mutta kun mies ei pese käsiään ja Lumo vaan huutaa pihassa. Nyt ollaan litimärkiä kesäkengissä, vaatevastaava oli unohtanut katsoa sään eilen ja minä en ehdi aamulla kolmen kanssa vilkasta edes ulos ikkunasta saati kammata tukkaa.

Vielä on kaksi kakaraa jäljellä ja bonuskakaroita kohta. Olin jossain mielenhäiriössä ajatellut, että kokeilisimme Muusan kanssa rentoa aamiaista kahvilassa kun se menee vasta kymppiin kouluun, mitä helvettiä, enkö kuudessa vuodessa jo ole oppinu että ”rento kahvilakäynti” on maailman isointa fuulaa näiden pikkupaskiaisten kanssa. Tässä kohtaa en enää muutenkaan haluaisi palkita Muusan aamuista kiukuttelua viemällä sitä kahvilaan mutta aamupalaa ei oo syöty ja ulkona sataa kun aisaa. Pakko mennä syömään tuohon vastapäätä, ope on jo keskiviikkoisin joutunut antamaan sille omia riisikakkujaan kun se on niin nälissään pitkänä päivänä koulussa.

Kahvilasta en muista mitään, joinko edes sitä kahvia, laskun loppusummalla 13,50e ois ainakin saanut kaupasta viikon aamupalat. Lumo ei halua avokadoa ja kiire on heti, Muusa syö kun etana. Juuri kun päätän että Lumon vaippaa ei tarvi vaihtaa se paskoo ja Muusalla on vessahätä mutta valvomo ei avaa hoitohuoneen ovea. Lumon vaipatus jääkylmällä kaakelilattialla. Muusa ei älyä jonottaa yksin vessajonossa ja lopulta kun jonoa ei ole, se ei uskalla vessakoppiin yksin. Itelläkin olis pissahätä mutta miten tässä käyt. Tässä vaiheessa joku ihana ja hyvää tarkoittava rouva kysyy että enkö tiedä että tuossa on hoitohuone vieressä, äyskäisen että kai ny menisin mieluummin sinne jos joku avaisi oven, alan ihan kohta parkua, pulssi 180 koko aamun.

Nyt juoksen Muusan potkulaudan rinnalla kotiin, pakko hakea sille paremmat kengät ja sadetakki, se vilustuu muuten koulussa. Bonuslapsi A:n isä ei vielä kuittaa et käykö treffit ulko-ovella, minnehän mä olen tässä edes juoksemassa. Kamat kotoa, vaatteiden vaihto käytävässä, arvostelevia katseita naapurin rouvalta, A kyytiin, bonuskakara S piti olla hammashoitajalla mutta tuleekin tuolta. Muusa ei suostu kulkemaan samaa reittiä kun muut, sooloilee taas voiko sen sitoa rattaisiin kiinni 🤬, Lumo huutaa koko koulumatkan. Koulun pihassa Lumo on pakko nostaa rattaista syliin, se ei saa enää edes henkeä, A ei suostu tunnille hämppikeinusta ja hukkaa reppunsa, Muusa kieltäytyy kokonaan menemästä opettajan mukaan ja roikkuu kyljessä. Nyt ne meni, mutta Lumo huutaa edelleen. Ihan sama, yksi huutava lapsi on yhtä kun omaa aikaa. Lumo huutaa, sataa, menen kuusen alle hengittelemään. Tää on nyt mun työtä vuoden loppuun, tää on nyt mun työtä vuoden loppuun, hoen päässäni.

Miten teidän aamu sujui?

Bonuskakara O:n synttäri-ilmapallon kimpussa

Metatyöstä lapsiperheessä

Miten meidän perheessä jakautuu metatyö?

Metatyö on käsittääkseni näkymätöntä työtä, työtä jota on tehtävä että metatyön vastakohta eli työ (vai näkyvä työ?) ja vapaa-aika ja arki rullaa.

En tiedä mikä metatyön määritelmä tarkalleen on, jos se on näkymätön työ niin teen ammatikseni metatyötä; mitä näkymättömämpi kädenjälkeni on, sen parempi. Mutta metatyö saattaa määritelmän mukaan koskea vain elämää kotona. Siispä siitä, meidän kotona.

Bongaa kuvasta kaksi metatyönteettäjää

Näkyvä työ jakautunee meillä suurin piirtein tasan, ei me ainakaan riitoja asiasta saada aikaan. Minä teen ruoat, Milla kaivaa ällötykset kylpyhuoneen lattiakaivosta. Vuorovuosin öljytään parvekerallit. Mutta näkymätön työ on ehkä enemmän minulla. Kyllä Millakin sitä tekee, mutta epäilen että ei niin paljon kuin minä.

Kun lapset menee nukkumaan klo 20.30, Millalla alkaa oma aika. Hänellä on sitä myös pitkillä työmatkoilla.

Minulla ei ole pitkää työmatkaa. Kun lapset menee nukkumaan klo 20.30, minä imetän nuorimmaista ja alan riivatusti suunnitella seuraavaa päivää, seuraavia viikkoja, seuraavaa kesälomaa. Millä sinne Nokian kylpylään mennään, VR:n sivut laulaa, otetaanko oma turvakaukalo mukaan taksia varten, mitkä uikkarit olisi hyvä pakata. Teen jatkuvia listoja tekemättömistä asioista ja suunnittelen päässäni ruokalistaa, kauppalistaa, tänään loppui kaapista ketsuppi ja ylihuomenna syödään makaronilaatikkoa. Selailen FB-kirppiksiltä lapsille vaatteita, sovin vaatenoudoista ja myyn vanhat. Käytän kolmen viikon illat sen selvittelyyn mitä voisi tehdä hiihtolomalla, mitä se maksaa, ketä sinne voisi pyytää mukaan, ja pyydän mukaan, koordinoin, varaan. Kalenteri on täynnä aina vähintään 2kk eteenpäin ja asioiden koordinointi vie aikaa. Panen kalenteriin neuvolakäyntejä ja kaveritapaamisia. Huolehdin että pyörät huolletaan, hampaat tarkastetaan ja että lelupäivälelu on repussa, varavaatepino täydennettynä. Suunnittelen, mittaan, tilaan ja asennan lisää lelu- ja vaatehyllyjä, joita kukaan ei edes huomaa. Puhtaiden kestovaippojen pino ei koskaan hupene eikä lattialla ole koskaan vaatteita, jos muilta perheenjäseniltä kysytään. Uusin kirjaston kirjoja, leikkaan tukkia ja kynsiä, miten nekin kasvaa viiden päivän välein mittaansa taas. Minun oma aikani on 30min Netflixiä iltaisin jos metatyö on tehty, usein Netflix jää väliin kun kello on jo 22 ja vieläkään ei selvinnyt minne hotelliin oikein kannattaisi mennä tai kauppalista oli pakko saada valmiiksi ennen aamuvientejä.

Metatyön teettäjä numero 1, pieni kuin hiiri mutta työläs

Onhan mulla työn, metatyön ja 30min Netflixin lisäksi aikaa hassutella vauvan kanssa kaiket päivät tällä hetkellä ja vielä aikaa tunnin reeniin. Mutta tuo hassutteluaika on aika minimaalista kun se tulee ruokailun ja vaipatuksen ja pesujen ja unien väliin ennen kuin taas alkaa parku, ja vauvan päiväunien aikaan saakin taas tehdä lisää kotitöitä tai metatyötä. Millallakin on tunti treeniä päivässä. Miksi mä en osaa laskea sitä omaksi ajaksi kumminkaan? Sehän nollaa supertehokkaasti, mutta samaan aikaan ei se nyt ihan sohvalla pötköttelyyn vertaannu. Mitä mieltä olette, onko treeniaika omaa aikaa, silkkaa työtä/metätyötä, vai haave vain? 😬

Millakin tekee metatyötä meillä. Hän saa tehdä listan siitä mitä kaikkea metatyötä, viisaammat on sanoneet, että metatyö kannattaa listata ja tehdä näkyväksi. Mutta se kai pätee vain jos metatyö jakautuu epätasaisesti JA tilanne harmittaa osapuolia/osapuolta. Minua ei harmita.

Millan metatyö tapahtuu öisin. Milla nousee kantamaan kakaroille yöllä vettä jos on jano, vaihtamaan lakanaa jos on pisuvahinko, lohduttamaan jos on painajainen. Tätä työtä on meillä käsittääkseni vähemmän kuin muissa perheissä, mutta kausittain silti enemmän. Vaikka minä imetän yöllä, Milla saattaa nousta ja kantaa vauvan minulle. Tämä öinen metatyö on äärimmäisen tärkeää ja se ei oikeastaan ole näkyvää, se vain tapahtuu. Minä en aio nousta 1,5kk päästä enää öisin kenenkään takia, joten kai sitä öistä palvelualttiutta on sitten syytäkin kompensoida kaiken muun metatyön tekemisellä 🤣

Millalla on myös toinen metatyötehtävä, joka ei näy kenellekään. Jos minä suunnittelen ja haalin vaatteita, niin Milla on Pekka Pouta, hän tietää aina mitkä vaatteet on pantava päälle koska sää on seuraavaksi X. Itse olen ihan hukassa sen suhteen mitä kakaroille puetaan, elleivät vaatteet ole valmiina odottamassa. Pinoissa jotka vain ilmestyvät jostain ja jotka eivät koskaan hupene, saati ole säähän sopimattomat.

Metatyö öisin on kuormittavampaa. Lisäksi teen omat metatyöni koska a) joko pidän siitä tai b) koska niiden tekeminen helpottaa omaa elämääni niin paljon, että mieleeni ei tulisi jättää niitä tekemättä. En tiedä onko Tukholman syndrooma iskenyt, mutta en voisi edes sallia, että Milla suunnittelisi seuraavan loman tai sopisi kaveritapaamiset. Koska itse suunnittelemalla pystyn täysin manipuloimaan koko perheen aikataulua, jos otan tuon junan ehdin tuohon jumppaan, jos menemme tuolloin kirjastoon saan samalla Nesbøn kirjan haettua itselleni.

Ehkä olen manipuloija, ehkä alistun liikaa ja pitäisi tehdä metatyötä näkyvämmäksi. Ehkä pitää vielä pohtia asiaa tarkemmin. Miten teillä jakautuu metatyöt tai onko niistä puhuttu?

Kalorikakarat

Testattiin tänään Elixia Redin lapsiparkki, se on kun hoplop pienoiskoossa. Kakarat viihtyi. Milla testasi Elixiaa ilmaiseksi ja sen jälkeen mentiin Raxiin syömään. Olipa kätevä ”ilmainen” jumppa (ruokaan meni 55e) ja kiva ”kuluttaa” 500 kcal (pizzoista tuli kalorit takas ainakin viisinkertaisena) 🤣🤣🤣

Isipuhetta

Sateenkaariperheiden Facebook-sivuilla ja perhekahvilassa sikisi keskustelu iseistä. Se kulminoitui jotenkin niin, että osalla naispareista ei ole perheessä isää, kun taas osalla sukusolun luovuttajaa saatetaan kutsua isäksi, vaikka ei ehkä sellaisessa osallistuvan isän merkityksessä kuin voisi perinteisesti mieltää. Voin kertoa, keskustelu oli hetkittäin tulenarkaa. Itseäni vallan etukäteen hirvittää se, ketä tällä tekstilläni loukkaan, kun en osaa asettaa sukupuolioletettujen nimitermejä oikein, enkä muutenkaan ymmärrä asioista mitään, meillä kun on vaan ihan tavallinen ydinperhe tässä.

Sohaisen silti. Vihaviestit saa lähettää huitsin tuuttiin, ei kuulkaa kiinnosta. Tämä on vain yksi näkökulma.

Meidän taapero ei ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta koko isiasiaan. Joten siitä ei ole puhuttu. Mutta edellä kuvattu keskustelu sai lievän tuskan hien pintaan, että olisiko pitänyt, jo ajat sitten.

Paniikissa säntäsin Oodin avajaisiin lainaamaan Meidän pihan perhesoppaa -kirjaa. En ollut kuullutkaan. Mutta se kirja saa nyt ratkaista meidän perheen tilanteen. Ja eihän sieltä avajaisista mitään pystynyt etsimään, se siitä sitten, jatketaan vaikenemista ja toivotaan että mukulat muuttaa kotoa kiinnostumatta aihealueesta.

On meillä aina puhuttu siitä, että perheitä on erilaisia, ja joillain on isi ja isi, joillain vaikka kolmekin, toisilla on äiti ja äiti, kolmansilla ei äitiä lainkaan vaan pelkkä isi, ja niin edelleen. Kun lasta kuuntelee sivusta, hän vaikuttaa ylpeänä omaksuneen konseptin ja esittelevän muille miten hänellä on kaksi äitiä. Ainoa vähän aihetta sivuava hämmennyksen aihe vaikuttaisi olevan päiväkodista kumpuava tarve lajitella ihmiset tyttöihin ja poikiin. Poikaroolia taapero silloin tällöin sovittelee puolisooni. Oma kiinnostus aiheeseen riittää sen toteamiseen, että onko sillä mitään merkitystä. Sanon että veikalla on pippeli, johon hän toteaa ”niin kuin ukilla, ukilla on hieno pippeli!”

Mutta jokin naputtaa takaraivossa, että isipuhetta tulisi olla. Siis että sellaista ei meillä ole, vaan joku kiltti ihminen on meille lahjan antanut jossain. Ehkä hiljalleen ja ikätasoisesti.

Teksti kirjoitettu 12/2018, update alla tilanne 2/2022 🙂

Meidän lapset on nyt 6- ja 3-vuotiaita. He ovat äärimmäisen ylpeitä siitä, että heillä on kaksi äitiä, ja oikovat päiväkotikavereitaan jos joku erehtyy luulemaan muuta. Päiväkotien tuki on ollut aivan huikeaa ja aina kysellään isänpäivänä miten ukkeja ja pappoja kutsutaan ja kortteja askarrellaan pieteetillä.

Mutta isää heillä ei tosiaan ole, eikä tarvita, koska kaksi äitiä on parasta. Silti yllättävän moni tuttu saattaa kysyä ”kuka on isä”, joka toki loukkaa. Meillä on vain sukusolujen luovuttaja, joka ei ole ole isäksi halunnut, emmekä me missään nimessä ole kaivanneet. Iso kiitos hänelle. Käykäähän luovuttamassa, HUS:n uudehko sukusolupankkikin kaipaa luovuttajia ❤

Sektio rv 36+6 – konepelti auki

image

En koskaan näe 38. raskausviikkoa, koska konepelti avataan viikoilla 36+6 ja ipana otetaan ulos. Olen rakastunut ❤️

En ehdi olla tylsistyttävällä äitiysvapaalla kuin pari viikkoa. En myöskään aivan lossauta lapsivesiä spinnisalin lattialle, mutta ei se kaukaa hae. Lauantaina olen spinnissä, sunnuntaina olen tunnin kitujumpassa pomppimassa, maanantaina käyn uimassa ja tiistaina olen pakannut uimatamineet taas laukkuun mutta taksi viekin synnärille…

Olemme siirtyneet sunnuntaina Lahteen joulunviettoon vanhemmilleni. Laskettuun aikaan on vielä yli kolme viikkoa. Maanantain ja tiistain välisenä yönä huomaan, että ipana on tehnyt edellisen kunnon voltin edellisyönä, eli siitä on kauan aikaa. Olen syönyt klo 21 jauhelihakeittoa kun vaimo ja isukki katsoo valioliigaa, ja pelin jälkeen omenan ja ruisleivän puolilta öin. Tajuan, että vauva on aina ruoan jälkeen vilkastunut, mutta nyt näin ei ole käynyt. Valvon kaksi tuntia ja yritän löytää liikkeitä, tökin mahaa. Ei mitään. Torkahdan pariksi tunniksi ajatellen, että vauvakin ehkä nukkuu. Herään aamuyöllä taas ja yritän löytää liikkeitä ja tökin mahaa, nyt itken jo vuolaasti huolesta ja olen varma, että lapsi on kuollut. Se on aina ollut kova liikkumaan, etenkin öisin. En ole koskaan tehnyt varsinaista liikelaskentaa, mutta se ei ole ollut tarpeen. Tiedän heti, että jotain puuttuu. Herätän vaimon. Etsimme liikkeitä yhdessä, tökimme mahaa. Olemme huolesta soikeita. Kummankin leukaperiä kiristää, sanoja ei tarvita vaan kaikesta voi aistia, että nyt on todellinen hätä.

Syömme aamupalaa, ja vaimo juottaa minulle muumilimsaa koska sokeripommi saa vauvan varmasti liikkumaan. Ei mitään. Nyt on helvetti irti.

Näen vaimon ilmeestä, että se ei ole koskaan ollut näin huolissaan. Minulla lyö takareidetkin aivan jumiin, olen niin paniikissa. En voi kirjoittaa tätä tarinaa itkemättä vuolaasti. Mutta kirjoitettava on. Olen vitsaillut, että pian alkaa 18 vuoden huolehtimisputki, mutta nyt ei naurata ja maksaisin mitä vain että pääsisin huolehtimaan tämän päivän jälkeenkin.

Tilaamme taksin, sairaalalaukkua ei ole mutta kaikki muu kuin vauva on yhdentekevää. Matka Päijät-Hämeen keskussairaalaan tuntuu ikuisuudelta. Olen varma, ettei taksikuskin kyydissä ole koskaan ollut näin kivutonta ja hiljaista synnyttäjää.

Sairaalassa kukkahattutäti ei ota meitä tosissaan, ja alkaa ripittää meitä siitä, että meillä ei ole neuvolakorttia mukana. Siis tänä päivänä kun kaikki tieto on sähköistä, se ei pyydä meitä edes istumaan vaan alkaa sättiä siitä fyysisestä neuvolakortista. Ihan oikeassa se on, kuka nyt matkustaa yhdeksännellä kuulla raskaana mihinkään ilman neuvolakorttia, mutta siinä vaiheessa kun ainoa ajatus on, että lapsi on kuollut, ei paljon vittu kiinnosta se neuvolakortti…

Jos ei ole neuvolakorttia, he eivät saa minusta tietoja ja minulla voi olla HIV ja joudun synnyttämään eristyksessä. Ihan vitun sama!!! Etenkin kun ne tiedot löytyy yhdellä puhelulla kättäriltä.

Pääsemme sydänkäyrään. Vauvan pulssi löytyy saman tien. Itken aivan holtittomasti, onnesta. Se on elossa, se on elossa! Kaikki on hyvin. Väärä hälytys. Kohta päästään kotiin ja syömään jouluruokaa. En ole koskaan ollut niin helpottunut.

Pulssi on meidän vauvalle korkea, yli 160 (tavallisesti 140). Pulssi putoaa yhdessä vaiheessa 80:een, mutta luulen, että anturi on väärällä puolella vatsaa ja se ei lue oikein. Tiedän että vauvan selkä on toisella puolella. Mutta pian kätilö säntää huoneeseen ja kysyy liikuinko tai irtosiko sondi. En minä liikkunut. Vaimo pelkää koskeneensa sondiin vahingossa. Mutta ei se koskenut.

Gynekologi hakee meidät toiseen huoneeseen, minut kytketään uusiin sondeihin, gyne sanoo saman tien että valmistautukaa, vauva otetaan nyt ulos varmaankin. Mitä ihmettä?!?

Nyt gynekologeja on jo kaksi. Ne sanoo molemmat, että kiire on. Vauvalla on joku stressitila. Käyrät ovat liian monotonisia. Se ei reagoi liikkeelläkään muutoksiin.

Kaikki tapahtuu minuuteissa. Pian housut ovat poissa, pissakatetri asennettu, viimeinen päätös tulee: kyllä, konepelti auki ja kiireesti. Ehdin neljä minuuttia ajatella, että ei, en ole valmis, pinnasänkykin on kasaamatta. Mutta huoli vauvasta ja kahden lääkärin selkeä päätös asiasta tekee valinnasta aivan selvän. Äkkiä saliin.

Päätöksestä ei kulu kuin enintään varttitunti ja lapsi on maailmassa. Nukuttaa ei voi, koska söin juuri aamupalaa, joten puudutetaan. Palvelu on loistavaa, virolainen anestesialääkäri selittää koko ajan mitä tapahtuu. Puudutus nousee todella ylös keuhkoihin, ylemmäs kuin polvileikkauksissa. Älä panikoi, se sanoo, ja minä tottelen. Nyt avataan maha. Väkeä häärii huoneessa ainakin kymmenisen. Nyt kun istukka ja lapsi irrotetaan, voit tuntea huonoa vointia. En tunne mitään. Lapsi nostetaan sivupöydälle, kaksi ihmistä häärii sen kimpussa, näen vain vilahduksia. Se ei itke. Helvetti se ei sano mitään, sano jotain! Kukaan ei selitä mitään minulle. Se tuntuu ikuisuudelta. Mutta näen noiden kahden liikkeistä, että kiirettä ei ole. Ne katkoo rauhassa napanuoraa ja availee nenua. Mutta miksei se inu?

Mahan kiinnikursimisessa menee paljon enemmän aikaa. Vaimo on odotushuoneessa. Hoen koko ajan, että kai joku kertoo sille missä mennään. En ehtinyt sairaalasängyssä kärrättäessä edes huutamaan käytävällä, että huoltajuus vaimolle jos minä kuolen. Naisparin arkea, vaimolla ei ole mitään oikeuksia vauvaan.

Viimein vauva nostetaan minun rinnalleni. Kerrotaan, että se on vähän vaisu mutta kunnossa, menee keskolaan tarkkailuun. Vitsailemme jo hoitohenkilökunnan kanssa, olen niin helpottunut. En ole koskaan nähnyt mitään niin outoa kuin se nyytti siinä rinnan päällä. Mistä se tuli, mikä se on? Totean, että tiedän sen painavan todella vähän, mutta kun se on siinä ainoan ruumiinosan päällä jonka tunnen, se tuntuu ihan valtavan painavalta.

Minut viedään heräämöön. Yritän tehdä uma thurmaneita, ”Wiggle your toe”, mutta mikään ei liiku alakerrassa. En pääse lapsen luo ennen kuin puudutus häviää. Nyt tieto alkaa kulkea. Vauva voi hyvin, vähän on alhainen verenpaine ja verensokeria seurataan. Mutta se on keskolassa jo vaimon paidan sisällä ihokontaktissa. Voi jeesus miten outoa ja siistiä!

Vaimo ja äitini tulevat heräämöön. On ollut pakko säikäyttää koko suku sektiouutisella jo ennen saliinmenoa, koska olimme sopineet lounaan vanhempieni ja mummoni kanssa juuri siihen aikaan. Kaikki ovat pidättäneet henkeään. Vaimo on tehnyt lupauksia odotustilassa, jos ne säilyy hengissä en enää koskaan simppuile liikenteessä jne, en voi kuvitella miten kamalaa siellä on ollut odottaa se tunti niitä uutisia.

Sairaalan henkilökunta on aivan loistavaa neuvolakorttiepisodin jälkeen. Kukaan ei hämmästele naisparia, tieto kulkee, kaikki opetetaan kädestä pitäen vauvan kanssa.

Kun saan uma thurmanit toimimaan, minut kärrätään sängyn kanssa keskolaan vauvan kaapin viereen. Vaimo on jo vaihtanut vaippaa ja on ihan pro, ruoka menee nenämahaletkulla. Verenpaineet korjaantuu yhdellä nestetäytöllä, verensokeria ja bilirubiinia tarkkaillaan. Pian yritän jo imettää, mutta oikeasti ipana saa ruoan vielä nenämahaletkusta. Yön saan levätä yksin huoneessani, koska vierustoveria ei ole. Käyn keskolassa vauvan luona niin usein kuin voin, yleensä ruokinta-aikaan. Vaimo on enemmän vauvan luona. Menen paniikkiin kun vaimon pitää lähteä sairaalasta yöksi pois, esitämme heti toiveen perhehuoneesta mutta sellaista saa toivoa vasta jos vauva pääsee keskolasta pois.

Mutta jo pelkästään se, että vauva on keskolassa, tarkoittaa, että se on elossa. Millään muulla ei ole merkitystä.

Seuraavassa kirjoituksessa lisää infoa kuulumisista.

Olen rakastunut ❤️

Raskausviikko 35 eli 35+0 – 35+6: Mikä raskaudessa on yllättänyt?

image
Aamujuoksu 50min Tiergarten, Berlin (rv 35+0)

image
Pöjö-vauvalta terkkuja. Jos se syntyy täällä, sen ensi sanat on ”Ich bin ein Berliner!”

 

Tästä lauseesta tulen olemaan ikuisesti ylpeä: 36. raskausviikko alkaa juoksulenkillä Berliinissä. Tätä te ette saa multa pois, tätä mä kerron vauvalle kun se syntyy, että Berliinissä käytiin ja sä olit mut human kettle bell. Sä rakastit juoksemista viimeiseen asti.

Businessmutsi viipyy Saksassa pyhättömän viikon. Kaikki menee hienosti. Hieman useammin pitää piipahtaa kaffilassa, normaalisti jaksaisi koko päivän liikenteessä. Mutta tuntikausia me mennään vauvan kanssa putkeen. Vauva rakastaa matkustamista. Pääsen paluulennollekin synnyttämättä. Oli Finnairin Thaimaan-lennolla kai joku joskus 2011 pöpäyttänytkin kakaran maailmaan. Pohdin josko sillä tavalla saisi ilmaislipun Finskille ikiajoiksi, ja yritän salaa pukertaa ipanaa ulos lentokoneen wc:ssä…

Kun vauva on ollut yhden yön kotona, se haluaa taas lähteä. Lähteminen on ihanaa, palaaminen vielä ihanampaa. Vauva huutaa ”hanaa!” Siispä Tukholmaan viikonlopuksi.

Puolivälissä matkalla terminaaliin minuun iskee ajatus: Entäpä jos laivalle on samanlaisia rajoitteita kuin lennoille, voiko ne epelit evätä mun pääsyn tuonne kokolattiamatto- ja hanaviinihelvettiin vain koska joku laittoi siemeniä sisääni vajaa yhdeksän kuukautta sitten? Aloitan raivoisan googlaamisen spårassa. Yllättäen ainoat osumat ovat taas sinne saakelin vauva.fihin. Ensimmäisen ketjun lukeminen riittää, minä painelen laivaan vaikka jäniksenä jos ei muu auta. Keskustelun kulku: ”Matkustaisitteko Tukholmaan viimeisinä raskausviikkoina?” Vastauksista 97 % on ”ei missään nimessä”. Jo tämä saa minut raivoon, matkustan perkele uhallakin, syntyköön sitten laivassa. Yksi vastaus nousee kuitenkin ylitse muiden: ”Kyllä matkustaisin, mutta sinuna en menisi maihin.” No miksi ei maihin? Kaveri linkkaa sitten jonkun Aftonpostenin 17 vuotta vanhan artikkelin, jossa Tukholman lähiössä uutisoidaan pommiuhkasta. Ei siis maihin laivasta, koska Stokis on vaarallisempi kuin lesboparin suudelma Kabulissa! Asia pihvi. Asia selvä pyy. Asia paketissa. Onneksi meillä on vauva.fi, hurra hurra [lausutaan ruotsalaisittain murtaen].

Yksi järjen ääni soi kuorossa. Lappalaisäiti toteaa, että nykyisinhän se laiva pysähtyy Maarianhaminassakin, että sinne sitten synnyttämään, kun heillä Lapissa taas matkat synnyttämään on normaalistikin paljon pidemmät. Minä rakastan noita järkeviä lappalaisia! Niillä on sentään vielä hitunen maalaisjärkeä kuulassa.

Tukholmakin sujuu mainiosti. Vauva shoppailee ja ahmii seisovassa pöydässä silliä ja graavilohta. Soosoo vauvaa, tuhma, ei saa! Tässä vaiheessa väitän, että ensimmäisiä kertoja koen vauvan lisänneen energiantarvettani, ja viimeisinä päivinä tai viikkoina on ollut jatkuva nälkä. Jatkuvalla nälällä tarkoitan nälkää tunnin välein, kun normaalisti nälkä olisi kahden tunnin välein. Mikä porsas, koko ajan syömässä!

Mutta tässä vaiheessa haluan siis kirjoittaa vielä erikseen siitä, mikä raskaudessa on yllättänyt minut.

Tämän blogin lukijalle varmasti on käynyt selväksi, että ensimmäisenä ja yllättävimpänä asiana mieleen nousee raskaana olemisen helppous. Olin kuvitellut, että tämä olisi yhtä helvettiä. No ei ole. Elämä jatkuu. En taaskaan halua vähätellä kenenkään toisen raskauskokemusta, ja varmasti on olemassa aivan helvetillisiä raskauksia joissa supistukset vievät aikaisilla viikoilla vuodelepoon tai vastaavaa. Mutta minä kirjoitankin omasta kokemuksestani, lue tai jätä lukematta.

Lisäksi minut on yllättänyt lapsen potkujen voima. Olin luullut, että tarinat mahan läpi näkyvistä potkuista ovat urbaania legendaa. No eivät ole. Kaveri teutaroi kuin hai häkissään jos istahdan hetkeksi alas. Se on uskomaton tunne, josta vaimokin pääsee osalliseksi.

Se on tullut yllätyksenä, että sheivaaminen on lähes mahdotonta. Aluksi mahaa sai siirrettyä syrjään mutta lopuksi viidakon Ykä tuli kylään. Rastapampulat esiin!

Rehellisyyden ja kainouden nimissä on todettava, että myös piparin turvotus on tullut yllätyksenä. Jos olen sataan kertaan toitottanut, että jalkoja ei turvota ja suonikohjuja ei ole ja ei kolota eikä juili, niin piparin voi suosiolla todeta olleen turpea kuin vettynyt pesusieni viimeiset kuukaudet. Liikaa tietoa! Mutta et kai tosissasi ajatellut, että tässä blogissa kirjoitetaan pelkistä vaahtokarkeista ja hattaroista? Menoahan tuo ei ole haitannut, mutta jännityksellä odotan josko toosa tästä vielä palautuu vai lihoiko raskausaikana pelkkä pipari.

Loppuun haluan liittää vielä muutaman raskaussaliselfien lisää, koska tällaisia on harvoja interwebissä pällisteltävänä. Kuviin liittyy nimittäin myös anekdootti, kuten usein maailman paskimman mutsin toilailuihin.

Ensinnäkin vietin sanottuna maanantaina 5,5 tuntia Töölö Gymillä. Koska en keksi mitään muutakaan järkevää tekemistä äitiysvapaalla. Kävin pilateksessa, salilla ja joogassa, siis kolmen reenin päivä.

Toiseksi jälkimmäiseen kuvaan liittyen tuo anekdootti. Olin sopinut lounaan opiskelutoverien P ja J kera, ja olin muka pakannut salille mukaan tarvittavat vaihtovaatteet sekä suihkutamineet. Pian huomaan, että tissiliivit puuttuvat. Puen ylle raskausmekon sillä ajatuksella, että tässä mitään liivejä olla vailla. No jep. Nisät osoittivat sinne ja tänne. Koska en ehtinyt enää kotiin, aloin hädissäni kuivaamaan helvetin hikisiä urheiluliivejäni hätäkäyttöön föönillä. Samalla hetkellä kun siinä föönailen liivejä raskausmekossani maha pystyssä ja nännini osoittavat toinen länsiluoteeseen ja toinen koilliseen, kävelee pukuhuoneeseen bikinifitnessin Suomen mestari Eevi Teittinen. Kaunotar katsahtaa minua ripsiensä alta kauhistuneena ja hymähtää.

My finest hour.

image
Kyykkyä 60kg, rv 35+5

image
Salil eka, salil vika (rv 35+5)

Raskausviikko 35 eli 35+0 – 35+6: Äitiysvapaa alkaa ja karkaan Berliiniin

 

image
Ainoa raskausiltapuku oli valkoinen Zalandolta, 1200 euron maksaminen kertakäyttöasusta ei houkuttanut pihiä businessmutsia… Kuvan ilta-asu H&M:n ei-raskausosastolta interwebistä 69 euroa.

image
Parhaan ystävän P:n väitös ja karonkka.

Tällä viikolla se tapahtuu: äitiysvapaa alkaa.

Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään yhtä kamalaa. Herään perjantaiaamuna ja mietin huomaisiko pomo jos pullukka livahtaisi salaa työhuoneeseensa kuin ei mitään. Mitä helvettiä äitiysvapaalla on tarkoitus tehdä?!?

Olen saanut tutuilta jos jonkinlaisia ehdotuksia. Tee himmeli. Maalaa koti. Restauroi keinutuoli. Katso koko Netflixin tuotanto läpi.

Nämä tutut eivät selvästikään tunne minua lainkaan. Näytänkö minä siltä että minä nyprään himmeleitä? O-ou.

Ensimmäinen päivä menee nopeasti, koska täytän kalenterin touhuilla. Aamusta yritän hakea lentämiseen oikeuttavaa lääkärintodistusta työterveydestä, mutta kun työterveyslääkärillä menee pupu pöksyyn ja hän lähettääkin minut gynelle, kävelen gynelähetteen kanssa ulos alaovista ja fillaroin kotiin. Parhaan ystäväni väitös alkaa klo 12, ei minulla ole aikaa tällaiseen. Periaatteessa lentoyhtiön ohje on selvä: todistusta ei tarvita ennen 35+6, mutta heillä on oikeus kysyä millä viikolla olen ja minun on voitava todistaa se. Lennän viikolla 34+5 – 35+1 joten otan neuvolan suomenkielisen raskaustodistuksen mukaan ja vedän portilla mahaa sisään. Saa riittää. Siispä väitökseen.

Väitöksen ja karonkan välissä käyn juoksulenkillä. Hyvin kulkee vielä, vaikka taivaalta sataa miukuja ja maukuja. Ainoa urheilu josta huomaan luistavani on venyttely. Maha tuntuu olevan tiellä, vaikka tiedän että se on vain tekosyy.

Viikonloppu menee pikkujouluissa, useissa. Vaihtokavereillani riittää vinkkejä ja tarinoita raskauksista ja synnytyksistä, mutta väsyn pian. En oikein pidä näistä keskustelunaiheista, yritän jopa vihjata että pelkään alatiesynnytystä, mutta tuomio on nopea: et oikeasti halua sektiota, paraneminen on hidasta ja voi tulla ajatus, että et ole oikea äiti kun et synnyttänyt alakautta. Suljen korvani, en voi uskoa kuulemaani…

Vasta maanantaina se iskee: Toimettomuus isolla T:llä. Suuntaan aamulla pilatekseen klo 10, kokeiltava on koska en ole koskaan päässyt salin aamutunneille töiden vuoksi. Matkalla kävelen yhden arkkitehtitoimiston ja yhden design-toimiston ohi. Ihmiset tahkoavat töitä koneillaan. Menen täyden epätoivon tilaan. Kukaan ei tarvitse minua mihinkään. Minä en saa mennä töihin, ja nuo saavat. Mitä väärää minä olen tehnyt? Kaikkein pahinta on, että jo kävelyn aikana ja salilla huomaan nopeasti, että tuohon aikaan liikkeellä ovat ainoastaan eläkeläiset ja äidit Bogaboineen. Ja saan jälkimmäiseltä ryhmältä heimokatseita puistossa. Ampukaa minut, nyt, tämä ei ole viiteryhmäni!

Salilla otan selfieitä. En koskaan ole ottanut saliselfieitä enkä voi sietää niitä, mutta minun on pakko. Tämä on viiteryhmäni, uskottehan minua? En halua Bogaboo-selfieitäkään. Itkettää.

image
Rv 34+5

image
Rv 34+5

Iltapäivän aikataulu on äkkiä pakko täyttää ohjelmalla. Selvitämme vaimon kanssa adoptioasiaa. Kaupunki suostuu kuitenkin määräämään meille adoptioneuvojan vasta kun ipana on syntynyt. Sen jälkeen on odotettavissa kotikäyntejä (kyllä, monikossa) ja virastokäyntejä (edelleen monikossa) ja nöyryytystä ja kotiolojen kyyläämistä. Käykää please allekirjoittamassa se äitiyslakialoite pian ettei tällaista tarvitse käydä läpi jatkossa: Äitiyslakialoite.

Maanantai-iltana lennän Berliiniin karkuun. Pääsen koneeseen ongelmitta ja vieressä istuu minua lihavampi nainen joka ei saa tarjoilupöytää lainkaan alas mahansa vuoksi, minä sentään saan vielä nipinnapin.

image
Brandenburg Gate.

Paluumatka jännittää. Mitä jos en saa lentää takaisin? No, vaikka oma äitini lukee tätä blogia (huhheijaa) on tunnustettava, että alunperin harkitsin matkaa Albaniaan. Jopa hullu businessmutsi tuli kuitenkin toisiin aatoksiin kun interweb kertoi, että synnytyssairaala Albaniassa vaatii 20.000 euron käteismaksun ennen osastolle ottamista. Ei sillä, businessmutsihan on Bill Gatesin jälkeen maailman rikkaiden listalla, mutta käteisenä harvoin sattuu noin pieniä summia mukaan…

Silti interwebissä muuan singaporelaisen emännän mukaan saksalainen synnytyskokemus on ”terrible”, ei saa omaa gyneä mukaan vaan synnytyksen hoitaa joku Gertrud-niminen kätilö, hyi, eikä punainen mattokaan odota sairaalan ovella. Shocking.

Kuulostaa Suomelta. Let’s try delivery in Germany if I’m lucky. Pysykää eetterissä, pukersiko businessmutsi ipanan Saksassa?

Raskausviikko 34 eli rv 34+0 – 34+6: Kolmas raskauskolmannes on tukala – ja paskat!

image
Jälkiruokaylläri läksiäisdinnerillä. Kyllä on pinkkiä taas perkele.

image
Läksiäislahjat duunikavereilta ❤️

Tällä viikolla se iskee tajuntaan: helvetti, duunit loppuu ihan just. Paniikki! Aivan varmasti tulen hulluksi. Mitä businessmutsi voi tehdä, jos ei businesstä?

Siirrän toimeksiantojani osaaville kollegoilleni oikeastaan vasta nyt. Olen halunnut hoitaa viimeiseen saakka kaiken itse. Koen mustasukkaisuutta: Nuo saa jäädä tänne töihin ja hoitaa näitä loistavia juttuja, ja minä lähden kotiin lihomaan ja menettämään järkeni. Vihaan äitiysvapaata vaikkei se ole edes alkanut vielä.

Painan laskutettavia töitä yhtä lailla kuin markkinointihommia tälläkin viikolla. Toivottavasti on töitä vielä kun palaan. Ja paluusta puheenollen, emme ole vielä vaimon kanssa päättäneet koska se tapahtuu, pitääkö vaimo perhevapaan loppuun vai vain hoitovapaata. Kela haluaa välttämättä tehdä päätöksen puolestamme, sillä postissa pätkähtää päätös vanhempainrahan myöntämisestä. Soitan sinne ja tiedustelen asiasta, sillä en ole hakenut vanhempainrahaa, ainoastaan äitiyspäivärahaa ensimmäiseltä neljältä kuukaudelta. Virkailija nauraa minulle, että ei täältä Kelasta sentään hakematta rahaa syydetä. Pian ilmenee, että kyllä syydetään. Hakemustani ei tosiaan ole olemassakaan. Älytön systeemi ja koko äitiyspäiväraha hävettää, aivan hirveä summa yhteiskunnan rahaa vaikka voisin vielä hyvin olla nuo 30 arkipäivää duunissa maksamassa veroja ja rahoittamassa sellaisen perhevapaakorvauksia, joka niitä oikeasti tarvitsee.

Maailman paskin mutsi vetelee tällä viikolla yhdellä asiakaslounaalla tartarpihviä eli raakaa jauhelihaa ja raakaa kananmunaa tietysti sen kanssa. Ja seuraavana päivänä anjovista ja sinihomejuustoa. En jaksa edes tarkistaa enää siitä neuvolassa jaetusta listasta saiko näitä syödä paksuna. Lista on niin pitkä että sillä pyyhkisi koko vuoden ahterinsa wc-tiloissa. Lienee turvallista siis olettaa, että nämäkin sapuskat oli nounou. Meni jo.

Olen myös jälleen erehtynyt lukemaan interwebistä erilaisia raskausblogeja ja uikutusta. Selällään ei olisi saanut nukkua enää yli viiteen kuukauteen, mutta pötkötän uhallanikin belly up kaiket yöt. No, en minä nyt öisin mieti että hahaa, tässä näytän niille bloggareille. Mutta jos vauvan pitäisi painaa verisuonia lyttyyn selinmakuulla ja aiheuttaa pahaa oloa, mutta niin ei ole edelleenkään käynyt, niin tuleeko joku lekuri väkisin trukilla kippaamaan minut kyljelleni? Miten nämä suositukset oikein toimii?

Kaikki surkuttelevat raskaanaolijan olotilaa: Nukut jo varmasti todella huonosti ja olosi on tukala. Toinen raskauskolmanneshan oli kukkeaa aikaa, mutta tämä viimeinen raskauskolmannes on kyllä epämukava, voi sinua rukkaa.

Ja kilin kellit.

Ensimmäinen raskauskolmannes oli mahdollisesti pahin, koska puklutti. Sen jälkeen kaikki on hyvin, kerrassaan. Uskon, että loppuun saakka. Muut valittelevat blogeissaan miten askel painaa ja mäessä hengästyttää ja lapsi saisi tulla jo ulos. Minua ei kyllä paina, ja muksu saa mainiosti mennä yliajalle. Blogikommenteissani on todettu, että jotkut mutsit ”harrastavat raskaana olemista”. En kerta kaikkiaan keksi parempaa tapaa ilmaista asiaa. Voit ryhtyä tosissasi observoimaan joka ikistä tuntemusta ja pitää niistä treenipäiväkirjaa ja facebookata raskausharrastuksestasi. Minä olen kuitenkin töissä asianajotoimistossa ja harrastan urheilemista. Raskaus saa tulla siinä ohella.

Facebookista muistuukin mieleeni, että tällä viikolla duunissa järjestetään läksiäiset businessmutsille. Takaisinhan minä olen tulossa, joten tuntuu jotenkin väärältä. Joka tapauksessa duunikaveri T tägää minut oheisissa kuvissa näkyvien pinkkien tennarien kanssa Facebookiin. Saan sätkyn, en ole julkistanut raskauttani Facebookissa tai missään muuallakaan, ja seuraa pieni sekava härdelli kun T yrittää epätoivoisesti poistaa valokuvaa. Ne tietävät, joiden täytyy, mutta minä en laittele joka viikko kuvia raskausharrastuksesta Feseen. Oksettaa koko ajatuskin.

Kärttyinen businessmutsi lähtee nyt harrastamaan niitä oikeita harrastuksiaan, salia ja spinniä. Raskausmaha saa tulla mukaan jos haluaa, tai jäädä kotiin odottamaan, ihan miten vaan.

Raskausviikko 33 eli rv 33+0 – 33+6: Vauva ja mutsi kepeinä

image
Eiku jumpalle kerran suomalaisen paras kaveri eli tuulari mahtuu edelleen päälle. ¡Vamonos!

Herranjumala, äitiysvapaata ei uskoisi alkavaksi pian, duunissa painetaan sellasta haipakkaa. Olemme muun muassa tiimin kanssa kokopäivämessuilla edustamassa ja houstaan iltasession maha pystyssä. Valas saapuu, pois tieltä! Olen maarun kanssa oppinut, että omaan mahaansa voi jopa törmätä. Hämmentäviä hetkiä moiset.

Tosiasiassa tällä viikolla on taas tapaaminen kukkahattuisen neuvolantädin kanssa. Neuvolantädin mielestä painoni ei nouse riittävästi kun olen nyt +8kg, ja kokonaispainonlisäyksen tulisi olla 12-15kg hautomisprosessin lopussa. Katson pulleaa neuvolantätiä ja näen välähdyksenomaisen näyn siitä käsi konvehtirasiassa. Kuinkakohan subjektiivisia nämä painokehotukset mahtavat olla kun juuri on kohtalotoverille saman kaupungin toisessa neuvolassa sanottu, että kokonaislisäys 8kg riittäisi. I’ve got that, can you not see!

Neuvolantäti käpälöi ipanaa maarun läpi. ”No tässähän tämä peppu onkin kylkiluun alla, selkä vasempaan suuntaan. Tuolla toisessa kyljessä on jalat, sinne se varmasti potkii? Pää on tuolla alhaalla. Mutta tämän kaikenhan sinä tietysti jo tiesitkin!”

What. The. Hell. Ai tiesinkö? Siis mitä, onko mulla mahassa ylipäätään joku ihminen, miksei kukaan ole aiemmin kertonut?!?

No eihän maailman paskin businessmutsi ole mitään pakaroita tunnustellut, eikä observoinut minne se lihakimpale potkii. Hirveä moukuaminen siellä on käynnissä jos minä olen aloillani, mistä sitä tietää mikä on pää ja mikä perä. Ja onko sillä sitten edes väliä, kunhan siltä löytyy pää ja perä.

Neuvolantädin mukaan ipanan selkä on kapia, että se on nyt liian kevyt se ipanakin ainakin sen 100g. No voi nyt helvetti. Alanko nuolla voita purkista. Minkä minä sille voin. Tästäkinkö pitää stressata.

Illalla lähdemme ipanan kanssa tietysti jumpalle kasvattamaan lihasmassaa kumpainenkin. Lapioin naamariin joka välissä makaronilootaa, salaattia, hedelmiä, rahkaa, puuroa, lisää makaronilootaa, mieluusti kolme tai neljä lämmintä ateriaa päivässä kuten ennen raskautta. En koe että raskaus olisi edellenkään lisännyt enegiantarvetta kauheasti, syön kuitenkin kuin hevonen. Kerron kavereille neuvolan epäilevän että syön liian vähän. Kaverit nauraa pissit housussa.

No mutta jos maailman huonoin businessmutsi ei tiedä miten päin lapsi on tai miten sitä pulskistaisi, niin eipä tuo puolisokaan ihan kartalla ole. Anekdootti: Puoliso toteaa tällä viikolla, että hän voisi sitten hoitovapaalla käydä tekemässä sen jatko-opintoihin liittyvän pakollisen harjoittelun. Minä nyökyttelen hyväksyvästi ja asiasta vallitsee tyytyväinen yhteisymmärrys. Pari päivää myöhemmin alkaa raksuttaa. Jos toinen on töissä ja toinen hoitovapaalla harjoittelussa, niin missäs samperissa se ipana sitten on?

Vissiin ei oo ihan vielä menny jakeluun tässä taloudessa että kohta kaksi onkin kolme. Mullon tunne että kohta pudotaan kovaa ja korkealta.