Raskausviikko 36: Mikä raskaudessa on yllättänyt?

image
Aamujuoksu 50min Tiergarten, Berlin (rv 35+0)
image
Pöjö-vauvalta terkkuja. Jos se syntyy täällä, sen ensi sanat on ”Ich bin ein Berliner!”

 

Tästä lauseesta tulen olemaan ikuisesti ylpeä: 36. raskausviikko alkaa juoksulenkillä Berliinissä. Tätä te ette saa multa pois, tätä mä kerron vauvalle kun se syntyy, että Berliinissä käytiin ja sä olit mut human kettle bell. Sä rakastit juoksemista viimeiseen asti.

Businessmutsi viipyy Saksassa pyhättömän viikon. Kaikki menee hienosti. Hieman useammin pitää piipahtaa kaffilassa, normaalisti jaksaisi koko päivän liikenteessä. Mutta tuntikausia me mennään vauvan kanssa putkeen. Vauva rakastaa matkustamista. Pääsen paluulennollekin synnyttämättä. Oli Finnairin Thaimaan-lennolla kai joku joskus 2011 pöpäyttänytkin kakaran maailmaan. Pohdin josko sillä tavalla saisi ilmaislipun Finskille ikiajoiksi, ja yritän salaa pukertaa ipanaa ulos lentokoneen wc:ssä…

Kun vauva on ollut yhden yön kotona, se haluaa taas lähteä. Lähteminen on ihanaa, palaaminen vielä ihanampaa. Vauva huutaa ”hanaa!” Siispä Tukholmaan viikonlopuksi.

Puolivälissä matkalla terminaaliin minuun iskee ajatus: Entäpä jos laivalle on samanlaisia rajoitteita kuin lennoille, voiko ne epelit evätä mun pääsyn tuonne kokolattiamatto- ja hanaviinihelvettiin vain koska joku laittoi siemeniä sisääni vajaa yhdeksän kuukautta sitten? Aloitan raivoisan googlaamisen spårassa. Yllättäen ainoat osumat ovat taas sinne saakelin vauva.fihin. Ensimmäisen ketjun lukeminen riittää, minä painelen laivaan vaikka jäniksenä jos ei muu auta. Keskustelun kulku: ”Matkustaisitteko Tukholmaan viimeisinä raskausviikkoina?” Vastauksista 97 % on ”ei missään nimessä”. Jo tämä saa minut raivoon, matkustan perkele uhallakin, syntyköön sitten laivassa. Yksi vastaus nousee kuitenkin ylitse muiden: ”Kyllä matkustaisin, mutta sinuna en menisi maihin.” No miksi ei maihin? Kaveri linkkaa sitten jonkun Aftonpostenin 17 vuotta vanhan artikkelin, jossa Tukholman lähiössä uutisoidaan pommiuhkasta. Ei siis maihin laivasta, koska Stokis on vaarallisempi kuin lesboparin suudelma Kabulissa! Asia pihvi. Asia selvä pyy. Asia paketissa. Onneksi meillä on vauva.fi, hurra hurra [lausutaan ruotsalaisittain murtaen].

Yksi järjen ääni soi kuorossa. Lappalaisäiti toteaa, että nykyisinhän se laiva pysähtyy Maarianhaminassakin, että sinne sitten synnyttämään, kun heillä Lapissa taas matkat synnyttämään on normaalistikin paljon pidemmät. Minä rakastan noita järkeviä lappalaisia! Niillä on sentään vielä hitunen maalaisjärkeä kuulassa.

Tukholmakin sujuu mainiosti. Vauva shoppailee ja ahmii seisovassa pöydässä silliä ja graavilohta. Soosoo vauvaa, tuhma, ei saa! Tässä vaiheessa väitän, että ensimmäisiä kertoja koen vauvan lisänneen energiantarvettani, ja viimeisinä päivinä tai viikkoina on ollut jatkuva nälkä. Jatkuvalla nälällä tarkoitan nälkää tunnin välein, kun normaalisti nälkä olisi kahden tunnin välein. Mikä porsas, koko ajan syömässä!

Mutta tässä vaiheessa haluan siis kirjoittaa vielä erikseen siitä, mikä raskaudessa on yllättänyt minut.

Tämän blogin lukijalle varmasti on käynyt selväksi, että ensimmäisenä ja yllättävimpänä asiana mieleen nousee raskaana olemisen helppous. Olin kuvitellut, että tämä olisi yhtä helvettiä. No ei ole. Elämä jatkuu. En taaskaan halua vähätellä kenenkään toisen raskauskokemusta, ja varmasti on olemassa aivan helvetillisiä raskauksia joissa supistukset vievät aikaisilla viikoilla vuodelepoon tai vastaavaa. Mutta minä kirjoitankin omasta kokemuksestani, lue tai jätä lukematta.

Lisäksi minut on yllättänyt lapsen potkujen voima. Olin luullut, että tarinat mahan läpi näkyvistä potkuista ovat urbaania legendaa. No eivät ole. Kaveri teutaroi kuin hai häkissään jos istahdan hetkeksi alas. Se on uskomaton tunne, josta vaimokin pääsee osalliseksi.

Se on tullut yllätyksenä, että sheivaaminen on lähes mahdotonta. Aluksi mahaa sai siirrettyä syrjään mutta lopuksi viidakon Ykä tuli kylään. Rastapampulat esiin!

Rehellisyyden ja kainouden nimissä on todettava, että myös piparin turvotus on tullut yllätyksenä. Jos olen sataan kertaan toitottanut, että jalkoja ei turvota ja suonikohjuja ei ole ja ei kolota eikä juili, niin piparin voi suosiolla todeta olleen turpea kuin vettynyt pesusieni viimeiset kuukaudet. Liikaa tietoa! Mutta et kai tosissasi ajatellut, että tässä blogissa kirjoitetaan pelkistä vaahtokarkeista ja hattaroista? Menoahan tuo ei ole haitannut, mutta jännityksellä odotan josko toosa tästä vielä palautuu vai lihoiko raskausaikana pelkkä pipari.

Loppuun haluan liittää vielä muutaman raskaussaliselfien lisää, koska tällaisia on harvoja interwebissä pällisteltävänä. Kuviin liittyy nimittäin myös anekdootti, kuten usein maailman paskimman mutsin toilailuihin.

Ensinnäkin vietin sanottuna maanantaina 5,5 tuntia Töölö Gymillä. Koska en keksi mitään muutakaan järkevää tekemistä äitiysvapaalla. Kävin pilateksessa, salilla ja joogassa, siis kolmen reenin päivä.

Toiseksi jälkimmäiseen kuvaan liittyen tuo anekdootti. Olin sopinut lounaan opiskelutoverien P ja J kera, ja olin muka pakannut salille mukaan tarvittavat vaihtovaatteet sekä suihkutamineet. Pian huomaan, että tissiliivit puuttuvat. Puen ylle raskausmekon sillä ajatuksella, että tässä mitään liivejä olla vailla. No jep. Nisät osoittivat sinne ja tänne. Koska en ehtinyt enää kotiin, aloin hädissäni kuivaamaan helvetin hikisiä urheiluliivejäni hätäkäyttöön föönillä. Samalla hetkellä kun siinä föönailen liivejä raskausmekossani maha pystyssä ja nännini osoittavat toinen länsiluoteeseen ja toinen koilliseen, kävelee pukuhuoneeseen bikinifitnessin Suomen mestari Eevi Teittinen. Kaunotar katsahtaa minua ripsiensä alta kauhistuneena ja hymähtää.

My finest hour.

image
Kyykkyä 60kg, rv 35+5
image
Salil eka, salil vika (rv 35+5)

Raskausviikko 35: Äitiysvapaa alkaa ja karkaan Berliiniin

 

image
Ainoa raskausiltapuku oli valkoinen Zalandolta, 1200 euron maksaminen kertakäyttöasusta ei houkuttanut pihiä businessmutsia… Kuvan ilta-asu H&M:n ei-raskausosastolta interwebistä 69 euroa.
image
Parhaan ystävän P:n väitös ja karonkka.

Tällä viikolla se tapahtuu: äitiysvapaa alkaa.

Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään yhtä kamalaa. Herään perjantaiaamuna ja mietin huomaisiko pomo jos pullukka livahtaisi salaa työhuoneeseensa kuin ei mitään. Mitä helvettiä äitiysvapaalla on tarkoitus tehdä?!?

Olen saanut tutuilta jos jonkinlaisia ehdotuksia. Tee himmeli. Maalaa koti. Restauroi keinutuoli. Katso koko Netflixin tuotanto läpi.

Nämä tutut eivät selvästikään tunne minua lainkaan. Näytänkö minä siltä että minä nyprään himmeleitä? O-ou.

Ensimmäinen päivä menee nopeasti, koska täytän kalenterin touhuilla. Aamusta yritän hakea lentämiseen oikeuttavaa lääkärintodistusta työterveydestä, mutta kun työterveyslääkärillä menee pupu pöksyyn ja hän lähettääkin minut gynelle, kävelen gynelähetteen kanssa ulos alaovista ja fillaroin kotiin. Parhaan ystäväni väitös alkaa klo 12, ei minulla ole aikaa tällaiseen. Periaatteessa lentoyhtiön ohje on selvä: todistusta ei tarvita ennen 35+6, mutta heillä on oikeus kysyä millä viikolla olen ja minun on voitava todistaa se. Lennän viikolla 34+5 – 35+1 joten otan neuvolan suomenkielisen raskaustodistuksen mukaan ja vedän portilla mahaa sisään. Saa riittää. Siispä väitökseen.

Väitöksen ja karonkan välissä käyn juoksulenkillä. Hyvin kulkee vielä, vaikka taivaalta sataa miukuja ja maukuja. Ainoa urheilu josta huomaan luistavani on venyttely. Maha tuntuu olevan tiellä, vaikka tiedän että se on vain tekosyy.

Viikonloppu menee pikkujouluissa, useissa. Vaihtokavereillani riittää vinkkejä ja tarinoita raskauksista ja synnytyksistä, mutta väsyn pian. En oikein pidä näistä keskustelunaiheista, yritän jopa vihjata että pelkään alatiesynnytystä, mutta tuomio on nopea: et oikeasti halua sektiota, paraneminen on hidasta ja voi tulla ajatus, että et ole oikea äiti kun et synnyttänyt alakautta. Suljen korvani, en voi uskoa kuulemaani…

Vasta maanantaina se iskee: Toimettomuus isolla T:llä. Suuntaan aamulla pilatekseen klo 10, kokeiltava on koska en ole koskaan päässyt salin aamutunneille töiden vuoksi. Matkalla kävelen yhden arkkitehtitoimiston ja yhden design-toimiston ohi. Ihmiset tahkoavat töitä koneillaan. Menen täyden epätoivon tilaan. Kukaan ei tarvitse minua mihinkään. Minä en saa mennä töihin, ja nuo saavat. Mitä väärää minä olen tehnyt? Kaikkein pahinta on, että jo kävelyn aikana ja salilla huomaan nopeasti, että tuohon aikaan liikkeellä ovat ainoastaan eläkeläiset ja äidit Bogaboineen. Ja saan jälkimmäiseltä ryhmältä heimokatseita puistossa. Ampukaa minut, nyt, tämä ei ole viiteryhmäni!

Salilla otan selfieitä. En koskaan ole ottanut saliselfieitä enkä voi sietää niitä, mutta minun on pakko. Tämä on viiteryhmäni, uskottehan minua? En halua Bogaboo-selfieitäkään. Itkettää.

image
Rv 34+5
image
Rv 34+5

Iltapäivän aikataulu on äkkiä pakko täyttää ohjelmalla. Selvitämme vaimon kanssa adoptioasiaa. Kaupunki suostuu kuitenkin määräämään meille adoptioneuvojan vasta kun ipana on syntynyt. Sen jälkeen on odotettavissa kotikäyntejä (kyllä, monikossa) ja virastokäyntejä (edelleen monikossa) ja nöyryytystä ja kotiolojen kyyläämistä. Käykää please allekirjoittamassa se äitiyslakialoite pian ettei tällaista tarvitse käydä läpi jatkossa: Äitiyslakialoite.

Maanantai-iltana lennän Berliiniin karkuun. Pääsen koneeseen ongelmitta ja vieressä istuu minua lihavampi nainen joka ei saa tarjoilupöytää lainkaan alas mahansa vuoksi, minä sentään saan vielä nipinnapin.

image
Brandenburg Gate.

Paluumatka jännittää. Mitä jos en saa lentää takaisin? No, vaikka oma äitini lukee tätä blogia (huhheijaa) on tunnustettava, että alunperin harkitsin matkaa Albaniaan. Jopa hullu businessmutsi tuli kuitenkin toisiin aatoksiin kun interweb kertoi, että synnytyssairaala Albaniassa vaatii 20.000 euron käteismaksun ennen osastolle ottamista. Ei sillä, businessmutsihan on Bill Gatesin jälkeen maailman rikkaiden listalla, mutta käteisenä harvoin sattuu noin pieniä summia mukaan…

Silti interwebissä muuan singaporelaisen emännän mukaan saksalainen synnytyskokemus on ”terrible”, ei saa omaa gyneä mukaan vaan synnytyksen hoitaa joku Gertrud-niminen kätilö, hyi, eikä punainen mattokaan odota sairaalan ovella. Shocking.

Kuulostaa Suomelta. Let’s try delivery in Germany if I’m lucky. Pysykää eetterissä, pukersiko businessmutsi ipanan Saksassa?

Raskausviikko 34: Kolmas raskauskolmannes on tukala – ja paskat!

image
Jälkiruokaylläri läksiäisdinnerillä. Kyllä on pinkkiä taas perkele.
image
Läksiäislahjat duunikavereilta ❤️

Tällä viikolla se iskee tajuntaan: helvetti, duunit loppuu ihan just. Paniikki! Aivan varmasti tulen hulluksi. Mitä businessmutsi voi tehdä, jos ei businesstä?

Siirrän toimeksiantojani osaaville kollegoilleni oikeastaan vasta nyt. Olen halunnut hoitaa viimeiseen saakka kaiken itse. Koen mustasukkaisuutta: Nuo saa jäädä tänne töihin ja hoitaa näitä loistavia juttuja, ja minä lähden kotiin lihomaan ja menettämään järkeni. Vihaan äitiysvapaata vaikkei se ole edes alkanut vielä.

Painan laskutettavia töitä yhtä lailla kuin markkinointihommia tälläkin viikolla. Toivottavasti on töitä vielä kun palaan. Ja paluusta puheenollen, emme ole vielä vaimon kanssa päättäneet koska se tapahtuu, pitääkö vaimo perhevapaan loppuun vai vain hoitovapaata. Kela haluaa välttämättä tehdä päätöksen puolestamme, sillä postissa pätkähtää päätös vanhempainrahan myöntämisestä. Soitan sinne ja tiedustelen asiasta, sillä en ole hakenut vanhempainrahaa, ainoastaan äitiyspäivärahaa ensimmäiseltä neljältä kuukaudelta. Virkailija nauraa minulle, että ei täältä Kelasta sentään hakematta rahaa syydetä. Pian ilmenee, että kyllä syydetään. Hakemustani ei tosiaan ole olemassakaan. Älytön systeemi ja koko äitiyspäiväraha hävettää, aivan hirveä summa yhteiskunnan rahaa vaikka voisin vielä hyvin olla nuo 30 arkipäivää duunissa maksamassa veroja ja rahoittamassa sellaisen perhevapaakorvauksia, joka niitä oikeasti tarvitsee.

Maailman paskin mutsi vetelee tällä viikolla yhdellä asiakaslounaalla tartarpihviä eli raakaa jauhelihaa ja raakaa kananmunaa tietysti sen kanssa. Ja seuraavana päivänä anjovista ja sinihomejuustoa. En jaksa edes tarkistaa enää siitä neuvolassa jaetusta listasta saiko näitä syödä paksuna. Lista on niin pitkä että sillä pyyhkisi koko vuoden ahterinsa wc-tiloissa. Lienee turvallista siis olettaa, että nämäkin sapuskat oli nounou. Meni jo.

Olen myös jälleen erehtynyt lukemaan interwebistä erilaisia raskausblogeja ja uikutusta. Selällään ei olisi saanut nukkua enää yli viiteen kuukauteen, mutta pötkötän uhallanikin belly up kaiket yöt. No, en minä nyt öisin mieti että hahaa, tässä näytän niille bloggareille. Mutta jos vauvan pitäisi painaa verisuonia lyttyyn selinmakuulla ja aiheuttaa pahaa oloa, mutta niin ei ole edelleenkään käynyt, niin tuleeko joku lekuri väkisin trukilla kippaamaan minut kyljelleni? Miten nämä suositukset oikein toimii?

Kaikki surkuttelevat raskaanaolijan olotilaa: Nukut jo varmasti todella huonosti ja olosi on tukala. Toinen raskauskolmanneshan oli kukkeaa aikaa, mutta tämä viimeinen raskauskolmannes on kyllä epämukava, voi sinua rukkaa.

Ja kilin kellit.

Ensimmäinen raskauskolmannes oli mahdollisesti pahin, koska puklutti. Sen jälkeen kaikki on hyvin, kerrassaan. Uskon, että loppuun saakka. Muut valittelevat blogeissaan miten askel painaa ja mäessä hengästyttää ja lapsi saisi tulla jo ulos. Minua ei kyllä paina, ja muksu saa mainiosti mennä yliajalle. Blogikommenteissani on todettu, että jotkut mutsit ”harrastavat raskaana olemista”. En kerta kaikkiaan keksi parempaa tapaa ilmaista asiaa. Voit ryhtyä tosissasi observoimaan joka ikistä tuntemusta ja pitää niistä treenipäiväkirjaa ja facebookata raskausharrastuksestasi. Minä olen kuitenkin töissä asianajotoimistossa ja harrastan urheilemista. Raskaus saa tulla siinä ohella.

Facebookista muistuukin mieleeni, että tällä viikolla duunissa järjestetään läksiäiset businessmutsille. Takaisinhan minä olen tulossa, joten tuntuu jotenkin väärältä. Joka tapauksessa duunikaveri T tägää minut oheisissa kuvissa näkyvien pinkkien tennarien kanssa Facebookiin. Saan sätkyn, en ole julkistanut raskauttani Facebookissa tai missään muuallakaan, ja seuraa pieni sekava härdelli kun T yrittää epätoivoisesti poistaa valokuvaa. Ne tietävät, joiden täytyy, mutta minä en laittele joka viikko kuvia raskausharrastuksesta Feseen. Oksettaa koko ajatuskin.

Kärttyinen businessmutsi lähtee nyt harrastamaan niitä oikeita harrastuksiaan, salia ja spinniä. Raskausmaha saa tulla mukaan jos haluaa, tai jäädä kotiin odottamaan, ihan miten vaan.

Raskausviikko 32: Edelleen juoksumatolla 💪💪💪

 

 

Duunissa mennään haipakkaa tämäkin viikko. Olen muun muassa vastuussa suomalais-saksalaisesta seminaarista. Kesken luennoimisen kinttua pitkin valuu nestettä. I know, too much information, but I do not care!

Muutoin viikko kuluu nesteitä valutellen esimerkiksi Tallinnassa ja ensimmäisessä perhevalmennuksessa. Ensiksi mainittu rokkaa, jälkimmäinen on kuraa.

Tallinnassa kylvemme ja lepäämme ja syömme ja shoppailemme kaveriporukalla. Tällä emansipaatioreissulla on yleensä mennyt vähän enemmän alkomahoolia allekirjoittaneella…

Perhevalmennus sen sijaan mataa. Mielikuvissani etanatkin ohittavat meitä siellä oikealta ja vasemmalta. Vannon että kellon viisarit liikkuu yhdessä vaiheessa vastapäivään. Aliarvioidaanko meitä kuulijoita oikeasti näin pahasti? Joka kerta kun joku tulee paikalle 30 minuuttia myöhässä, hoitajat aloittavat jorinansa alusta. Miksi myöhässäolijoita palkitaan näin? Ensimmäiseen puoleen tuntiin emme ole edenneet mihinkään, luetellaan etunimiä ja asuinpaikkoja ja laskettuja aikoja. Ketä kiinnostaa. Kaikilla isillä se laskettu aika menee väärin. Meillä taas vaimo muistaa prikuulleen oikein, minä en muista mitään, olenhan maailman paskin mutsi.

Iloinen yllätys on, että ryhmäfysioterapian kauhu ei toistu, päin vastoin osallistujat ovat nuoria ja trendikkäitä, isukit ananastukat tanassa ja äidit Guccit kainalossa. Itse en edes tiedä miten Gucci kirjoitetaan, googlaan sen tähän blogiin.

Surullinen yllätys on, että tilaisuus on hyödytön. Mieleen jää ainoastaan imetysvideo. ”Äidinmaito on erinomaista, se sisältää lapselle kaiken tarvittavan ja lisäksi se kulkee kätevästi mukana kahdessa pakkauksessa.” Repeän ääneen. Kukaan muu ei. Ananastukat tuijottavat. Osoittelen tissejäni selityksenä kahdelle pakkaukselle. Se vain pahentaa asiaa.

Okei, rehellisyyden nimissä mitään typerää parityöskentelyä tai ryhmäpohdiskelua ei ole, se on loistavaa. Mutta poistumme silti kesken. Aika on pysähtynyt huoneessa. Pakko päästä pakoon. Emme keräile virhepisteitä, mutta jossain välissä alkaa vituttaa kun molemmat hoitajat ovat hyvin tietoisia siitä, että huoneessa on lepakkopari, mutta vain toinen hoitaja kykenee äärimmäisen nopeasti ja ammattitaitoisesti muuttamaan sanavalintansa ”puolisoksi”. Toinen puhuu sitkeästi ”isästä” ja ihan kun se tuijottaisi meitä. Miltäköhän yksinodottajasta tuntuisi täällä…

Unohdin, oli siellä joku perhekin näytillä, parikuisensa kanssa. Jotain ne puhui, en muista mitä, muistan vain että siinä se parikuinen retkotti ja nukkui koko ajan, ja mietin vain että interwebistä vai postimyynnistäkö noin rauhallisen papanan saa tilattua. Mental note, tsekkaa Zalandon ja tori.fin tuotteet hakusanoilla ”rauhallinen kakara hinta ja toimitusehdot”.

Perhevalmennuksen ainoa anti: Osta Lansinohin tuttipullo. Se on niin likellä nisää kuin voi olla.

Mutta tärkeämpiin aiheisiin. Olen löytänyt idolini, Aino-Kaisa Saarisen. Se hullu akka hiihtää tuolla viidennellä vai kuudennella kuulla paksuna koko ajan viiden tai kymmenen parhaan joukkoon. Olen vaikuttunut!!! Ihan turha on saarnata mistään intervallityyppisistä harjoitteista raskausaikana, tuokin vetää maksimitehoilla SM-kisoissa! Hyvä Anna-Kaisa!!!

Aino-Kaisa Saarinen: Synnytyksen jälkeen treenileirille 5/2016

”Siinä on pelkästään hyviä puolia, että liikkuu, Saarinen sanoo.”

Aino-Kaisa Saarinen sprinttikisan kuudes 15. raskausviikolla

Tää muijahan on rautaa. Ahmin kaikki nettiartikkelit kerralla. Sillä on asenne kohdillaan, elämä ei lopu vaikka papananpoikanen tulee maailmaan: silloin aletaan treenata olympialaisiin! Ja mimmi on mua vanhempi, 36, I’m amazed by this lady, huge respect! 💪💪💪

Aino-Kaisan esimerkkiä noudattaen käyn jumpassa minäkin joka päivä. Kuvassa vedän juoksumatolla 15 minuuttia vauhdilla 9,5 ennen tunnin salitreeniä ja 1,5 tunnin joogaa. Töölö Gym made me do it. Anna-Kaisa made me do it! Lähe säkin salille, siellä eka siellä vika!

Raskausviikko 29: Kestovaippavillitys

 

Tällä raskausviikolla touhu jatkuu kuten aina. Käymme brunsseilemassa ja töissä ja jumpalla. Ehätämme neuvolaan ja Uumajaankin. (Oikeasti ratsastimme yksisarvisilla ja söimme tähtiä, miks teillä muilla oli niin arkista lällällää? 😜)

Neuvolan kukkahattutädin mielestä painoni ei nouse tarpeeksi. Olen noin +8kg ja viimeinen 7 viikkoa on tuonut 2,1kg. Painoa pitäisi saada kuulemma 12-15kg yhteensä, vaikka samaan aikaan vaihtokaveri M:lle sanotaan, että kokonaispainonlisäys 8kg voisi ylipäätään riittää. Miksiköhän nämä ohjeet on ihan kaikessa paksuna olemiseen liittyvässä aina ihan mitä sattuu? Ja onko sen pakko olla niin, että koko ajan syyllistetään, nyt olet liikaa tai nyt olet liian vähän jotain?

Lentokoneessa kukaan ei kysy mitään. Lentoyhtiöstä riippuen lääkärintodistuksen saattaa tarvita lentämiseen 28 viikosta lukien (esim. Finnair), kun taas joillain yhtiöillä saa lentää ilman todistusta 36 viikon loppuun saakka (esim. Norwegian ja Air Berlin). Kannattaa aina tarkistaa ajankohtaiset säännöt. Minä vedin mahaa sisään portilla ja pian ihmeteltiin miksi lentokoneen pyörät ei irtoa maasta, no koska kyydissä on yksi pullukka!

Uumajassa käymme kahden päivän aikana kahdesti salilla. Kun asuin siellä 10 vuotta sitten, opin hurreilta, että kannattaa bodata diskomusklar eli haba, tissit ja perät. Niitä siis, ruotsalaiseen tyyliin! (Oikeasti juoksin matolla vartin tahtiin 10km/h, tein käpäliä ja askelkyykkyjä, toisella kerralla hypin double undereita hyppynaruilla ja askelsin napaan saakka ulottuvalle boxille ja treenasin TRX:llä.) Tehtiin me muutakin, mutta ketä se nyt kiinnostaa. Piti kirjoittamani kestovaippavillityksestä.

Olen saanut haalimisvimman. Tyhjennän interwebiä kiihtyvällä tahdilla käytetyistä vauvanpeitoista, kantorepuista ja kestovaipoista. Samalla yritämme raivata vauvalle tilaa tyhjentämällä edes yhden kaapin. Ei onnistu. Vaimon mielestä joulukoristeita ei voi viedä vintille vaan ne pitää säilyttää tässä 52,5 neliössä. Myyn kohta tuon vaimon huutonetissä…

Minulla ei ole aavistustakaan miten kestovaippoja käytetään. Mutta tajuan pian, että niitä saa huutonetistä ja toripistefistä 6-10 hyväkuntoista käytettyä yhden uuden markettivaipan hinnalla. Pian meillä on niitä laatikollinen, on pientä ja isoa, on all-in-onea ja kuorivaippaa ja lisäimua kaikissa väreissä, malleissa ja materiaaleissa. Joka päivä tulee uusi lähetys postissa ja näen vaimon ilmeestä, että nyt tuo on seonnut. Tunnustan. Mutta kai se on parempi että se papanoi vaippaan eikä lattialle. Siis se ipana, ei vaimo. Vaimo nyt papanoi ihan mihin sattuu.

Viherpiipertäjä ei halua käyttää kertakäyttövaippoja. Meille ei myöskään tule autoa vaan vauvaa rahdataan Jopolla. Kuulostaa helvetin jalolta, mutta tosiasiassa me on lennetty niin paljon että hyvitellään hiilijalanjälkeämme lopun elämäämme ja vielä businessmutsin helvetissäkin. Businessmutsin helvetti olisi muuten kotiäiteys ja kestovaipat. Mitä perkelettä me ollaan menty tekemään…

Kun interwebistä loppuu ostettavat kestovaipat, paniikki hiipii mielialaan. Mitä minä nyt ostaisin? Filippiiniläisen kodinhoitajan?

Vasta paljon myöhemmin saan kokeneemmilta tovereilta tietää, että kestovaippoja pestään 2-3 päivän välein ja maitolantavaippa ei niinkään haise mutta samaa ei voi sanoa kun ipana alkaa pistellä porkkanaa. Vaipat pestään pienellä pesuainemäärällä korkeahkossa lämpötilassa tarrat kiinni ylösalaisin, ja samassa koneessa voi pestä halutessaan vaikka lakanapyykkiä. Mutta silti minä vaan istun sumppikupposeni ääressä ja pohdin, että mihin se lantaläjä laitetaan, sinne pesukoneeseenko? Olkaa armollisia ja ampukaa minut, nyt heti. Miksi minä edes tiedän tai ajattelen tällaisia asioita?

Pari tuntia kiljuvien veljenpoikien seurassa ja olen aivan puhki. Evoluutio on saatanan ovela kettu, se laittaa jotain delirium-hormoneja fiksujen aikuisten kehoon, ja se hormoni saa ne aikuiset ajattelemaan että onpas tuo piltti lutunen, minäkin haluan sellaisen. Koko ihmissukuhan sammuisi ilman tätä delirium-tilaa, sillä ei kukaan tosissaan voi haluta lapsia! Evoluutio, sinä viekas repolainen, olet johtanut minut harhaan!

Tai sitten se kuolematon Sinkkuelämää-sarjan lainaus: ”Our kids will be different”.

No. They will not be any different. Raskausaika on ainakin sujunut niin hyvin, että mua satavarmasti rankaistaan ihan hirveällä paskiaiskakaralla.

Ja kyllä, varmistin yhdeltä meidän osakkaalta, omaa kakaraa saa sanoa paskiaiseksi, ja kuulemma tulen vielä monta kertaa sanomaankin. Että irvistele vaan siellä, oi väsymätön ja täydellinen kotiäiti, samalla lailla se teidänkin paskiainen paskoi siihen vaippaan sun eessä ja nauroi salaa päälle että siinäs kuuraat sitä kestovaippaa mami!

Raskausviikko 28: Syrjintää ryhmäfysioterapiassa

Ensimmäistä lastaan odottavat saavat ilmaisen ryhmäfysioterapiakäynnin. Koska tiedän mitä ovat lantiopohjanlihakset ja osaan omasta uppiniskaisesta mielestäni aktivoida niitä, olen päättänyt jättää käynnin väliin. Vaihtokaverini M on kuitenkin käynyt tapaamisessa ja kehuu sitä, joten pöpsähdän tapaamiseen.

Huge mistake.

12 mahoihinsa nojailevaa raskauskuplassa olevaa pirua istuu huoneessa jumppamatoilla. Fysioterapeutti selittää kolme kertaa miten vessanpöntöllä nojataan eteenpäin jos pissi ei tule. Mistä helvetistä se puhuu? Mulla tulee pissi monta kertaa päivässä ja papanakin, jessus, ja hiki ja räkä valuu kun reenaa. Että ei ne synnärin eriteriehat paljon pelota.

Ei nämä mamat syrji minua koska olen lepakko, vaan ne alkaa pian fysioterapiasession alettua syrjiä minua koska minä olen uskaltautunut liikkumaan raskaana. Lähden kahden tunnin painajaissessiosta melkein tippa linssissä ja raivon partaalla bloggaamaan. Jälkikäteen keksin vaikka mitä nasevaa sanottavaa niille, ja mietin että miksi en poistunut kesken kaiken.

Fyssari on todella nuori ja kokematon ja hän ei saa tilannetta haltuun vaan mammat kaappaavat sen. Ympärilleni tuntuu kirjaimellisesti muodostuvan möhömahavalaiden jumppamattorinki ja kurkkua kuristaa. Kukaan muu ei ole liikkunut senttiäkään sen jälkeen kun tikkuun on kustu kaksi viirua. Ja koska se oma tapa on ainoa oikea eikä ihmisissä ole mitään eroja, sitä omaa tapaa on pakko tyrkyttää minullekin.

Kaikki muu tuomitaan paitsi kävely. Punttisalille saa mennä, kunhan ei nosta kuin maksimissaan 2kg painoja. 2kg!!! Siis käsillä? Ja kyykyissäkin?!? Kukaan ei osaa selittää miksi. Miksi ei saisi? Ei vastausta.

Eräs toinen odottaja uskaltautuu kysymään saako lenkillä käydä. Vastakysymys on salamannopea: Mitä tarkoitat lenkillä? Minä ehätän apuun: No vaikka juoksemista juoksumatolla, tai ihan ulkona tuolla villissä luonnossa juoksemassa. Katseet alkavat pyöriä kuin hedelmäpeli. Siis eihän nyt herranjumala juoksuaskelia saa ottaa. Nyt jo fysioterapeuttikin yhtyy kuoroon ja hänen ainoa vastauksensa on, että miksi ihmeessä sinä haluaisit käydä juoksulenkillä.

Siis oikeasti, koulutettu fysioterapeutti paasaa tuolla odottaville äideille, että miksi te haluaisitte lenkille. Onko tää oikeasti edes totta, olenko minä pudonnut johonkin kaninkoloon ihmemaan lissujen joukkoon?

Minä haluan käydä juoksulenkillä tällä viikolla ihan yhtä paljon kuin 28 viikkoa sitten. Se kohentaa kuntoani, se saa aikaan mielettömän endorfiiniryöpyn ja onnistumisen tunteen, se saa kaikki työmurheet unohtumaan kahdessa minuutissa, se auttaa jaksamaan, olen odottanut sitä koko päivän. Jos menen puolison kanssa, vaihdamme koko päivän kuulumiset samalla, jos menen yksin, luukutan räppiä kuulokkeista. Olen tehnyt tätä 23 vuotta ja nyt tuo kysyy, että miksi minä haluan. Koska ilman tätä ei ole olemassa mitään minua.

Näen kysyjän silmistä, että hän ei uskalla tämän päivän session jälkeen enää nousta sohvalta. Minua oksettaa, tekee mieli mennä lohduttamaan ja pyytämään sitä lenkille mun kanssa. Itse saan niin hirveän raivon päälle, että päätän uhallakin lähteä spinnipyörän selästä synnyttämään, *splosh* noin lapsivedet spinnisalin lattialle, siinäs saitte senkin lehmät voi sen näinkin hoitaa!

Keskustelu eskaloituu todella henkilökohtaiseksi noitavainoksi. Astangajoogaohjaaja pitää minulle saarnan siitä, miten hänen mielestään jopa astangajooga on odottajalle aivan liian rankkaa, joten hän on vaihtanut sen mammajoogaan. Että risti-istuntakin on pahasta ja hänen ystävänsä urheili juuri tuolla lailla hulluna kuin sinäkin businessmutsi, ja sen synnytys kesti neljä päivää kun se oli niin hyvässä kunnossa.

Seriously? Että tämä oli se kotitekoinen diagnoosi sitten, mitään muuta syytä noin pitkälle synnytykselle ei tietenkään voinut olla kuin se, että oli liikaa lihasta. Voi nyt vittu sanon minä. Meidän salilta kaikki spinnipyörän selästä lähteneet on pyöräyttäneet esikoisensa hyvissä voimissa kun ovat olleet hyvässä fyysisessä kunnossa ja jaksaneet synnytyksen hyvin. Synnytys on ollut nopea tai ihan tavallinen, ja ennen kaikkea ne mammat on tosi nopeasti palanneet salille. Tuttava oli viikko lasketun ajan jälkeen erikoisvaljailla kiipeilyseinällä ja nassikka tuli vauhdilla ulos. Siellä se taas kiipeilee.

Mutta en minä saa näistä mitään sanottua sille astangajoogaohjaajalle. Olen niin totaalisen shokissa koko tilanteesta.

Yksi odottaja on perinteinen laiha läski. Kyllä, sellainen läpipasko lattaperse joka ei koskaan eläessään ole ymmärtänyt mitä liikunta on ja miksi se on keksitty. Laiha läski mahtuu kokoon XS, mutta ei jaksa nousta kolmea porrasaskelmaa kun jalat jo alkaa täristä. Laiha läski on näennäisen hyvässä kunnossa jos sen laittaa ylipainoisen viereen, mutta tosiasiassa niiden kahden verikoetuloksista se ylipainoisempi scorais todennäköisesti paremmin, koska laihan läskin arvot sais lekurin kuin lekurin miettimään miten tuo voi olla edes hengissä.

Ylen Prisma laihoista läskeistä.

Tämä laiha läski silittää mahaansa koko ajan ja nojaa taaksepäin käsi alaselällä, sillä lailla klassisesti kuin nyt odottavan äidin voisi odottaa tekevän. Tappakaa mut jos löydätte mut joskus nojailemasta niin. Tosiasiassa tuon rimpulan selkäranka varmaan katkeaisi tukilihaksiston puutteesta ellei se nojaisi noin.

Joko on riittävästi puhuttu paskaa tuosta olennosta? Pahoittelen että vajoan tälle tasolle, mutta tämä on nyt ainoa tapa päästä psyykkisesti yli tuosta sessiosta.

Laiha läski sättii minua sättimistään. Mitä ihmettä minä olen tehnyt sille? Argumentaatio on tasolla ”kun minua niin supistaa ajatuskin kuntosalille menemisestä”. No varmasti supistaisi hyvä toveri, olit paksuna tai et. Yritän sanoa, että minua ei supista ja olen tehnyt tätä aina. Se ei auta. Hän saarnaa ja saarnaa, kuulkaa siinä jää jeesus ja vuorisaarna nopeasti kakkoseksi. Ei sinne salille varmaan kannata kolmannella kolmanneksella lähteäkään jos ei ole eläessään aiemminkaan viitsinyt. Tosin jopa neuvolassa ne taisi sanoa, että vaikka ei olisi koskaan jumpannut, raskaana ollessa on pakko. Mutta ei tämä ruipelo ole valmis dialogiin. Itse olen valmis kyyneliin. Paitsi että nuo lehmät ei ole sen arvoisia.

Sessioon kuuluu oikean seisoma-asennon opettelua. Alan tarkkailla näitä raskauskuplalaisia hieman tarkemmin ja aidosti hämmästyn siitä miten ylipainoisia ja iäkkäitä kaikki nämä ensisynnyttäjät ovat. Itse olen 35 veteraani ja joukon nuorin! Kesken seisoma-asentoharjoituksen kaksi alkaa nojailla kuntosalilaitteisiin. Siis nämä ei jaksa edes seisoa 1,5 minuuttia ruoto suorassa, miten tää on mahdollista?

Lopussa maataan selällään ja fysioterapeutti kiertää etsimässä kaikkien syvät vatsalihakset. Kun jännität niitä, tunnet sen heti lihaskireytenä painaessasi sormea lonkkaluun sisäpuolelle.

Fysioterapeutti ei löydä syviä vatsalihaksia lainkaan noin 60 %:lta ryhmän jäsenistä. Hän käskee odottajaa painamaan maata toisella kädellä, josko alkaisi löytyä, mutta astangajoogaohjaajan syviä vatsalihaksia ei tunnu. Hän käskee odottajaa painamaan maata molemmilla käsillä, mutta laihan läskin syviä vatsalihaksia ei löydy.

Onnea vaan teille synnytykseen.

Fysioterapeutti kannustaa vielä lopuksi rohkeasti kysymään ”siitä jokaisen omasta lajista”. En uskalla avata suutani, en kuollaksenikaan, vaikka tuo on juuri se kysymys jonka vuoksi tulin. Koko sessio on opettanut, että minulla ja muilla tässä huoneessa on vain niin perustavalla tavalla erilanen käsitys siitä, mikä ”laji” ylipäätään on, ettei mikään tuo meitä samalle sivulle. Perunalastut eivät ole laji, ne on paskaruokaa. Seisoma-asento ei ole laji, se on elinehto. Syvät vatsalihakset eivät ole laji, ne on kaiken perusta. Mä käyn joka viikko rankassa joogassa mutta mun mielestä se on niin kevyttä liikuntaa raskaanakin, että mä vedän siihen alle vartin juoksumattoa ja tunnin salitreenin. Mutta tässä huoneessa sitä ei passaa sanoa ääneen. Ja vielä vähemmän sitä, että ne mun lajit ois oikeasti jefu ja koripallo.

Vaihtokaveri M:n fyssari oli ollut joku seitsemän mukulan äiti joka oli rempseästi todennut, että tehkää ihan mitä vaan pystytte, lähdettiin sitä ennenkin raskaista peltotöistä suoraan saunaan synnyttämään.

Mä uskottelen itselleni, että mun fysioterapiaryhmä on ollut erittäin poikkeuksellinen kokoelma iäkkäitä laihoja läskejä, koska mä en voi elää sen tiedon kanssa, että kaikki Suomen ensisynnyttäjät ois tuollaisia. Me ollaan muuten isommassa kusessa kuin kukaan tajuaakaan.

Ryhmäfysioterapiaa en voi suositella kenellekään. Ja alan alitajuisesti pelätä edessä odottavia perhevalmennuskertoja enemmän kuin synnytystä.

 

Raskausviikko 27: Takakyykkyä perkele

imageOlen breikannut uutisen raskaudestani omalle ryhmällemme töissä. Nyt siis noin kahdeksasosa työntekijöistä meillä tietää. Minulle on koko ajan tolkutettu, että et sinä tuota mahaa voi pitää piilossa ja kyllä ne tietää, vaikka ne ei sano mitään. Olen jo itsekin ajatellut, että tämä on ihan pelleilyä. Mutta edelleen tuntuu kummalliselta, että miksi tästä asiasta pitäisi pitää joku lehdistötiedote.

Kun kerron asiasta tiimipalaverissa, kaikki ovat hämmästyneitä. Jälkikäteen yritän kysyä, että olivatko tiimiläiset arvanneet ja vastaus tuntuu aidosti olevan, että heillä ei ollut aavistustakaan.

Myönnän, että vaatteilla voi tehdä paljon. Musta löysä paita päälle ja mahaa ei ole.

Nyt haluan ja voin kertoa asiasta, koska en halua valehdellakaan, ja toisaalta olen jo äitiysvapaan alkuun saakka niin kiinni projekteissa, että pelkoa ei ole enää siitä etteikö töitä tulisi mahasta huolimatta. Nyt on vielä pari kuukautta aikaa tehdä työt valmiiksi. En halua jättää kenellekään keskeneräisiä töitä pöydälle, niiden haltuunottaminen olisi muille hankalaa ja en halua olla narttu. Woof.

Muuten töissä on normiviikko, kiire ja kataluus, kaksi fatalia ja koulutuskeikka Hämeenlinnassa. Jethro Rostedtin kuuluisi olla kouluttamassa kanssani, mutta hän tekee oharit. Yksi möhömaha tähän tilaisuuteen saa siis riittää. Mä oon paksuna, mikäköhän hänen tekosyynsä on?

Teen töitä seisomapöydän edessä ja käpäliä ei turvota. Vauva vihaa sitä jos istun alas. Tullaan olemaan todella liemessä kun se pöpsähtää maailmaan, eihän se pirulainen suostu nukkumaan missään muualla kun liikkuvassa vaunussa / sylissä! What have we done?

Jumpalla on normiviikko. Vedän juoksumatolla alkulämmöiksi vartin tahdilla 10km/h (vauhti on pudonnut 11km:stä mutta saa kai tästä silti ylpeä olla), sitten penkkipunnerrusta 45kg:lla 3×8 ja muut käsiliikkeet, ja takakyykkyä 80kg:lla 3×8 ja väliin hyppykyykkyjä pelkällä 20kg tangolla. Teen yhden puntin viikossa ja siksi kaikki lihasryhmät samalla ihan vaan koska vihaan sydämestäni punttisalia, voin kertoa että tällä emännällä 1,5h menee paljon sutjakammin minkä tahansa muun lajin parissa. Toivottavasti vauvasta tulee oikea raudan rakastaja, se olis varmasti emännän mieleen.

Suoria vatsalihaksia en pysty enää tekemään. Teen syviä vatsoja ja kylkiä kyllä, ja tein niitä suoriakin pitkään, ihan muutaman viikon päähän. Mutta vatsalihakset on jo väistäneet sivuun ja keskelle alkoi kasvaa harjannetta, ilmeinen tyräriski.

Kaikkea voi mun mielestä tehdä jos pystyy. Jos ottais kipeää tai supistais, en tekis. Jos ois vuotoja tai hengenahdistusta, en tekis. Mutta mulla ei ole mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään. Olis outoa jäädä nyt sohvalle pötköttämään vaan koska on vähän masua.

Siispä viikon normiohjelmalla mennään, 7 treeniä per viikko, tälläkin viikolla.

Taidan kyllä joltain osin kiistää itseltäni että olen paksuna. Voiko niin sanoa? Itsetutkistelu ei liene pahasta. Töhötän menemään ja en edes huomaa olevani raskautetussa tilassa ennen kuin törmään vahingossa omaan mahaani (trust me, that can happen). Ei se paljon ole tiellä, mutta onhan se nyt siinä, olemassa. Kyllä tässä hetkittäin paniikki hiipii mielialaan, että mitä on tullut tehtyä. Olihan meillä hyvä elämä kaksinkin.

Viikonloppuna meidän porukat tulee käymään koska meillä ei ole autoa ja pitäis mennä ostamaan pinnasänky. Ipanat kuulemma nukkuu sellaisissa. Missä näitä tietoja on jaettu ja missä mä olin silloin?

Pinnasänkyosastolla tiedän, että meidän perheessä on kyllä tilaa tulokkaalle. Vaikka maailman huonoin äiti ei tiedä missä vauvat nukkuu ja mitä ne syö ja miten niiden takamus pestään, antakaa äidille mahdollisuus, se oppii kyllä.

Mut sitä ennen vähän lisää takakyykkyä, niin kauan kun pötkö vielä kulkee kengurupussissa eikä tarvi tapella emännän kanssa siitä kumpi pääsee eka salille ja kumpi jää himaan pötkön kanssa 😝

Raskausviikko 19: Raskaus ja urheilu <3

Lento Etelä-Amerikasta tosiaan laskeutui klo 17, ja klo 19.30 olimme vaimon kanssa joogassa. Matkalla olimme patikoineet, fillaroineet, lenkkeilleet, uineet, you name it, mutta vain kunnon ylläpitämiseksi. On aika palata arkirytmiin ja jumpille.

Aiheesta raskaus ja urheilu on täysin mahdotonta löytää objektiivista tietoa mistään, se on käynyt selväksi jo alkumetreillä. Jokaisella on asiasta mielipide, mutta kenelläkään ei ole faktatietoa. Asiaa ei ole tutkittu tarpeeksi tai sitten suositukset vain perustuvat äärimmäisen liialliselle varovaisuudelle ja keskivertopulliaisille, jotka eivät juuri urheilleet ennen raskauttakaan.

Internetin mukaan voit jatkaa raskaana samoja lajeja kuin ennen raskauttasi. Artikkeleissa tekstiä piisaa aiheesta niin perkeleesti, ja jokaisen loppukaneetti on ”kunhan et hypi”. Mutta kun sellaista urheilua ei ole olemassakaan missä ei hypitä, helvetti! Tällaiset neuvot ovat aivan yhtä tyhjän kanssa. Ja miksi juuri hyppiminen olisi pahasta? Hyvin pian meidän vauvamme on tottunut hyppimiseeni ja mesoamiseeni niin, että se uinuu täysin tyytyväisenä masussa jumpan ajan, mutta heti kun lösähdän sohvalle, vauvaa alkaa vituttaa ja se alkaa polkea vatsaani ja vaatii minut liikkeelle.

Neuvolantädin mukaan voit jatkaa samoja lajeja kuin ennen raskautta, mutta kun kerron että pelaan jenkkifudista ja koripalloa, kukkahattutäti saa paskahalvauksen ja peruu sanansa ja varmaan tästä lähtien suosittelee kaikille odottajille ”rauhallista kävelyä”. Olen tehnyt karhunpalveluksen kanssasisarilleni. Yritän korjata tilannetta ja selittää, että en tietenkään olisi pelannut jenkkifudista kuin korkeintaan kuukauden raskaana, koska siinä ei voi ulkoista kontaktia välttää, mutta en ole edes tullut kauden aikana paksuksi. Selitän myös, että koripalloa jatkan vasta kun ipana on ulkona. Mutta kaikkea muuta aion jatkaa NYT. Neuvolantäti haukkoo henkeään ja ojentaa pamfletteja.

Pamfleteissa lukee, että liikuntaa saa ja tulee jatkaa, koska se tukee synnytyksen yli, ja tukee toipumisessa. Pamflettien mukaan liikunta tulee viimeistään raskausaikana aloittaa, ellei aiemmin ole liikkunut. Viimein asiaa! Vaan ei, pian toiselle sivulle päästyä alkaa valjeta, että liikunnalla tarkoitetaan pamfletissa todellakin kävelyä, sitä miten lyhtypylväiden välin työnnät ipanaa vaunuissa ja suipistat lantiopohjalihaksia, ja seuraavan lyhtypylvään välin rentoutat. You’re kidding, right?

Alan ymmärtää melko pian, että minut luokiteltaisiin todennäköisesti näillä parametreillä huippu-urheilijaksi. Tavanomainen liikuntamääräni noin seitsemän hikitreeniä viikossa ei ole ”liikuntaa” vaan ”urheilua”, ja tällaisesta aiheesta ei kukaan puhu mitään. Miten helvetissä ne synnyttäneet huippu-urheilijat on vuoden päästä taas Olympiavoittajakunnossa, tuskin pelkällä lyhtypylvästreenillä?

Neuvolalääkärin mukaan viisi vuotta sitten sykerajoina on pidetty 150:tä, mutta nykyisin tällaisia rajoja ei ole. Lääkäri suosittelee kovan treenin tekemistä intervallityyppisesti, jotta happea kulkee elimistöön kevyemmän treenihetken minuutteina. En ole suoraan sanoen oikein vaikuttunut tästäkään. Polkisin spinnissä minuutin täysiä ja minuutin kuin mummo. Tuntuu turhauttavalta.

Minä olen päättänyt treenata niin lujaa kuin pystyn niin pitkään kuin pystyn. Syksyn rytmiksi muodostuu pian seuraava: maanantaisin juoksen 15 minuuttia juoksumatolla noin vauhdilla 11 tai 10 kilometriä tunnissa, teen maksimikuntosaliharjoitteen tunnissa kaikille lihasryhmille, syön, ja menen sitten 1,5h joogaan. Tiistaisin on high interval steppitunti, keskiviikkona tunnin spinning. Torstaina käyn bodypumpissa niin isoilla kiekoilla kuin vain jaksan ja perjantaina käyn vaimon kanssa ns. kitujumpassa eli 45 sek x 3 liikettä x 3 sarjatoistoa, ja näitä pattereita on x 5, liikkeinä tyyliin tempausta valakyykkyä hyppyjä laudalle askelkyykkyhyppyjä, karmeaa kidutusta tyynni mutta minä likka pompin korkeammalle kuin ei-raskaana-olevat ja kyykkään tykimmin. I’m not sick, I’m just pregnant. What’s your excuse?

Lauantaina on taas vaihtoehtoisesti joko tunnin spinning tai ylimääräinen sali ja alkusyksyn treenaan myös sunnuntaisin kunnes huomaan, että kolmen viikon pätkät ilman lepopäiviä vievät treeneistä terävimmän terän. Vaihdamme sunnuntain treenin pelkkään foam roller -tuntiin.

Kyllä, raskaana voi liikkua. Raskaana voi urheilla, ja raskaana voi huippu-urheilla, joskin vain kuntoa ylläpitäen.

Kampaajani kertoo mainion tarinan. Hän tuli raskaaksi, ja heti kun kaksi viivaa ilmestyivät tikkuun, hän antoi itselleen luvan lopettaa urheilun, ja koska hänellä oli raskauspahoinvointia, hän pystyi syömään pelkkiä perunalastuja. Hän lihoi 25 kiloa. Nykyisin hän on solakka himourheilija, ja naureskelee päätökselleen.

Minäkin haluan lihoa 25 kiloa, mutta silkasta lihaksesta ja ipanasta, en perunalastuista tai urheilun vähyydestä.

Luulen, että kaikilla on niin voimakas mielipide raskaudesta ja urheilemisesta, koska nykyisin lapsi on perheille aivan helvetinmoinen projekti. Tätä projektia suunnitellaan ja toteutetaan kuin Iisakin kirkkoa ja sitten mennään aivan vitun sekaisin kun ollaan raskaana ja ipana syntyy. Ipana ei tule enää siinä siivellä kun ollaan peltotöissä kuten ennen vanhaa, vaan ipana on se hellantelttu joka on pyhä ja jonka vuoksi siirretään vuoria ja omakin elämä lakkaa.

Meidän ipanan tie ei ollut helppo. Vauvaa tehtiin kauan ja hartaasti ja spermaa ei naisparilla ollut alkuunkaan liikaa eli ylipäätään koko setti ja vauvomisen todennäköisyydet oli meitä vastaan. Mutta kun nyt vauva on mahassa niin en minä halua menettää itseäni ja minuuttani ja lopettaa etenkään sitä, mitä eniten rakastan, eli urheilemista. En voinut kahden tikkuviivan jälkeisenä päivänä yhtään sen ihmeellisemmin kuin sitä edellisenäkään, joten menin jumppaan. Ja tällä viikolla tulisin aivan yhtä hulluksi kuin ennen raskauttakin jos jäisi yksi urheilukerta väliin. Eikö äidin mielenterveydellä ole mitään painoarvoa raskausurheilussa?

Urheileminen tukee jaksamistasi raskausaikana. Selkää ei kolota ja niveliä ei vihlo, koska olet hyvässä peruskunnossa. Mielesi on virkeä.

Urheileminen tukee jaksamistasi synnytyksessä. Supistaminen saa vauvan ulos, mutta supistaminen on lihastyötä ja lihas väsyy jos se ei ole kunnossa. Et jaksa pukertaa babyä maailmaan niin hyvin jos et ole pukertanut salilla yhdeksään kuukauteen.

Urheileminen tukee synnytyksestä palautumistasi.

Tuttavani oli viikko lasketun ajan jälkeen kiipeilyseinällä erikoisvaljailla, pöräytti esikoisensa hetkessä, ja palasi kiipeilyseinälle ennätysajassa. En halua näillä esimerkeillä lannistaa ketään sellaista, joka aivan aidosti ei pysty urheilemaan ja on vaikkapa vuodelevossa suuren osan raskausajastaan. Urheile juuri sillä intensiteetillä kuin pystyt, äläkä missään nimessä koe huonoa omaatuntoa jos joudut keskeyttämään juoksumatolla 10 minuutin jälkeen jonain kertana. Kaikki päivät eivät ole yhtä hyviä.

Mutta unohda ne rauhalliset kävelyt ja hyssyttelyt siitä, että pitäisi olla armollinen itselleen ja vauvalle. Vauva ei ole moksiskaan kitujumpista, se rakastaa niitä! Ja olisitko armollinen itsellesi jos et olisi raskaana, jäisikö salikerta maanantaisin väliin joka viikko kun oli niin rankkaa töissäkin ja ulkona sataa? Tämä blogi ei taida muutenkaan olla sinulle, sinä olet se henkilö, joka etsii tekosyyn liikkumattomuudelle mistä tahansa ja milloin tahansa, miksipä ei siis myös raskaudesta. Minä en olisi armollinen itselleni, en raskaana ollessa tai sitä ennen, vaan menisin sinne spinniin vaikka kuinka väsyttäisi, ja joka kerta salin ovesta sisään astuessa kaikki maailman huolet ja murheet jäisi eteisaulaan ja tietäisin olevani oikeammassa paikassa siellä kuin kotisohvalla. Tämä ei muutu, vaikka olen raskaana.

Toivottavasti googlatessasi ”raskaus ja urheilu” osuit tähän blogiin niiden kukkahattutätien blogien sijaan, ja uskalsit jatkaa urheilemista raskausaikana juuri sillä tasolla kuin vain suinkin kykenit. Uskon, että se oli sen arvoista.