Kanaria 12/2022

Kakarat herää klo 4.50 aikaeron takia ja vauva tunnin välein yöllä kun on sekasin kun seinäkello. Kaikki ne jäätelöt saa ne jahtaamaan häntäänsä ja käyttäytymään niin päin helvetti että äidin haima repeää. Muut ryystää caipiroscaa ja minä imetän. Mutta Kanaria on aina Kanaria ja töihinpaluuseen vajaa viikko. Son kuulkaa soronoo ja kärsimyksen täyteistä joulua teille muillekin vaan nii, angry birdillä on keskihöyhen pystyssä 🖕🏾

Un, dos, très, quatro, cinco perkeles pequeños
Noidalla on soija
Ei helvetti

Esikoinen vs. pahnanpohjimmainen, vol. 2

Kun esikoisemme Muusa oli vauva, Muusa harrasti päivisin. Minä harrastin sitten iltaisin. Muusa kävi maanantaisin laulu- ja leikkituokiossa Ruoholahen leikkipuistossa ja tapasi tuttaviaan lounaalle simpseästi sormiruokaillen. Tiistaisin Muusa kävi tanssimassa babylattareita Etnofitnessillä ja säntäsi sieltä suoraan Albertin olohuoneen vauvavertaisryhmään. Keskiviikkoisin Muusalla oli muskari joko Albertin olohuoneella tai Lastenliitolla, ja torstaisin hän vauvajoogasi Shantilla. Perjantaisin Muusa kävi vauvatanssissa Helsingin aikuisopistolla, ja vielä sunnuntaisin vauvauinnissa.

Nyt kun pahnanpohjimmaisemme on vauva, äiti harrastaa päivisin ja vauva hengaa Elixian lapsiparkissa. Mikä helvetin vauvatanssi? Tanssinee tuo joskus kuitenkin niin että saa anella ettei taas menisi, joten ehtiihän tuota.

Elixian lapsiparkissa uinumassa

Elämää kolmen lapsen kanssa, vol. 2

Jos googlasit ”miten pärjää kolmen lapsen kanssa” niin vastaus on ”ei mitenkään”. Tai että ”ei tässä konkurssissa enää tunnu mikään”.

Yksi, kaksi, kol… perkele liikaa

Elävän elämän esimerkkejä kahdelta aamulta, ja samalla parasta ehkäisyvalistusta?

Milla on crossfitissä aamulla. Vauvalla painaa aamu-uni ja se viihtyy vain sylissä, joten kaikki on tehtävä yhdellä kädellä. En ehdi pestä kasvoja saati hampaita, hiihdän alasti ja yritän esittää kiinnostunutta kun Muusa esittelee vaatteitaan ja tivaa mitä laittaisi päälle samalla kun voitelen yhdellä kädellä leipää Miiolle (vaikeaa mutta onnistuu, juuston höyläys ei). Nälkä on itselläkin ja kahvikin maistuisi mutta sitä ei ehdi keittää. Keitän 8 kananmunaa, vahdin etteivät lapset koske lieteen, en saa munista yhtäkään koska kakarat syövät kaiken. ”Äiti lisää munaa!” ”Miten pyydetään?” ”Saisinko lisää munaa?” ”Saat tietenkin” ja ”äiti puolita muna”, ”äiti ota keltainen pois”, ”äiti laita aromisuolaa”, ”äiti maitoa”, ”MITEN PYYDETÄÄN?”. Ja koko ajan ”äiti kato”, ”äiti kato”, ”äiti kato”, se kuulostaa japanin kiitos-sanalta ”arigato” nopeasti lausuttuna lapsen suusta, mieli pyörähtelee Japanin ja nälkäkiukun välissä. Sohvatyynyt lentelee, nostan ne ainakin sata kertaa takaisin jotta pääsen sohvalle imettämään, nyt en perkele jaksa komentaa niitä korjaamaan itse jälkiään kun siinä kestää ihan helvetin kauan ja sitten on sohvakin kananmunassa. Imetän ainakin kaksi kertaa niiden hiivatin munien välissä, kahvin olen saanut keitettyä (onnistuu yhdellä kädellä helposti). Paahdan lopulta kaksi karjalanpiirakkaa itselleni koska mihinkään monimutkaisempaan ei pysty, kun pääsen pöytään (vauva sylissä), kaksi vanhinta tappelee ja komennan niin että nälkäkiukku meinaa ottaa vallan. Kahvi on jäähtynyt ja karjalanpiirakat kylmiä, mutta syön ne mieluummin kylmänä kuin nousen vauvan kanssa uudelleen pöydästä (syötävä sormin, koska veistä ja haarukkaa ei voi operoida yhdellä kädellä, paloittelemme tottuneesti Millan kanssa ruokaa toisillemme silloin kun vauva on jommalla kummalla sylissä). Puolivoltteja sohvalla, jotain sattuu, puhallan ja lohdutan, yritän selvitä ilman että täytyy kaivaa laastaria koska se on vaikeaa vauva sylissä. Kolme lasta mahtuu ihan helposti yhtä aikaa syliin kun on pakko, sitä jännitin kamalasti ennen kuin vauva tuli. Nyt vaihdan vauvalle vaipan ja puen vaatteet, se ei tykkää vaatteista tänään. Vauva osaa jo kääntyä joten sitä ei voi jättää hoitopöydälle yksin, ravaan edestakaisin vauva sylissä hakemaan antibioottisilmätippoja rähmiviin silmiin ja Basibactia kynsivallintulehdukseen. Sitten D-tipat vauvalle ja D-tabletit isoille. Ja autan Miiolle vaatteet päälle (osaa pukea itse mutta ei viitsi koska on taantunut vauvaksi vauvan syntymän jälkeen, auttaminen onnistuu yhdellä kädellä). Muusa alkaa nakella puhelintaan kun ruutuaikaa ei ole. Samaan aikaan Miio tarvitsee apua vessassa, mutta kun pyyhin vauva sylissä, vauva puklaa Miion selkään ja pyyhin pukluja Miiosta, itsestäni ja lattialta. Juuri puetut vaatteet pitää vaihtaa, Miio karkailee. Yritän laskea vauvaa unille mutta se raivostuu, otettava taas syliin. Saan jumppahousut puettua (kyllä, onnistuu nipinnapin yhdellä kädellä), mutta yläosaa en saa päälle. Muusa ja Miio riitelevät limamadosta ja nyrkki heiluu, vauva itkee. Tiskikone pitäisi tyhjentää mutten ehdi koska joku haluaa koko ajan jotain. Ehdin kuitenkin harjata hampaat, ainakin omani, luulen, hammastahnan puristaminen yhdellä kädellä on haastavaa koska pyöreä hammasharja pyörähtelee ympäri lavuaarin reunalla. Mieli ei kuitenkaan enää pyörähtele koska olen saanut syötyä kaksi kylmää karjalanpiirakkaa. Kohta Milla tulee ja sitten minulla on viisi minuuttia aikaa imettää vauva uudelleen, pukea yläosa, pakata jumppakamat ja lähteä. Tukan ehtii kietaista Elixian rappusissa takkunutturalle, deodoranttia en muistanut joten onnea kanssajumpparit. Jumpan jälkeen on 5 minuuttia aikaa pestä kädet ja suoriutua kotiin koska tiedän että Milla on hyppyyttänyt vauvaa tunnin siellä ja isommat riitelee. Koska Milla on vuorostaan kolmen kakaran kanssa yksin.

Parasta just ny

Lumo 6kk parasta just ny:

– manikyyri ja pedikyyri, mitä ihmettä se tekee mun kynsille noilla härpäkkeillä?

– tofu Lidlin suolattomalla curryllä maustettuna ja öljyssä pannutettuna (äiti: no tätä se ei ainakaan syö kun ei muutkaan syö)

– muskarin ”kroak, sammakon laulaa” laulettuna repeatilla ja samalla espanjalaisvivahteisella lausuntatavalla kuin muskariopella

– vaipanvaihto pesukoneen päällä kun linkous on käynnissä, pyrrrrrrrrrrrrr aivot ravistuu mukavasti

– sisko, se on parasta maailmassa, se lepertelee mulle ja tekee ilmeitä ja maistelee mun masua ja mä nauran sille vedet silmissä aina

Mikä teillä on parasta just ny?

”Limpsin lompsin kympin ratikalla, muskarii-iin joo” (edelleenkään meidän mummolaan ei pääse metrolla, stadilaiset ja niiden biisinsanat 🙄)

Elämää kolmen lapsen kanssa, vol. 1

Olipahan aamu, Miio ei heränny ravistelemallakaan ja löi jumiin kun ei löytäny keppejään mistään (oodi noille maasta nostetuille aarteille jotka on aina hukassa, joilla pystyy kätevästi puhkomaan sisarusten silmiä, ja jotka roskaa koko helvetin kämpän aina). Muusa hävisi pukemiskisassa Lumolle ja kaatoi raivoissaan kaikki keittiön tuolit. Kukaan ei pukenu ite, kaikki piti pukea. Miio ei suostu kulkuneuvolla koska haluaa sateenvarjon. Lopulta saan sen lahjottua pyörälle niin et mä pidän sille sontikkaa, no sit Muusa ei haluakaan potkulautaa. Lopulta työnnän rattaita yhellä kädellä ja sontikkaa toisella ja Miio lyö jumiin kun sontsa on väärän värinen, kunnes tuuli hajottaa koko sontsan. Pk:lla yritän olla kohteliaan tehokas, kiitokset eilisistä kaverisynttäreistä, hyvät huomenet, kai tässä jätössä on muillakin aina tuskan hiki mutta kun mies ei pese käsiään ja Lumo vaan huutaa pihassa. Nyt ollaan litimärkiä kesäkengissä, vaatevastaava oli unohtanut katsoa sään eilen ja minä en ehdi aamulla kolmen kanssa vilkasta edes ulos ikkunasta saati kammata tukkaa.

Vielä on kaksi kakaraa jäljellä ja bonuskakaroita kohta. Olin jossain mielenhäiriössä ajatellut, että kokeilisimme Muusan kanssa rentoa aamiaista kahvilassa kun se menee vasta kymppiin kouluun, mitä helvettiä, enkö kuudessa vuodessa jo ole oppinu että ”rento kahvilakäynti” on maailman isointa fuulaa näiden pikkupaskiaisten kanssa. Tässä kohtaa en enää muutenkaan haluaisi palkita Muusan aamuista kiukuttelua viemällä sitä kahvilaan mutta aamupalaa ei oo syöty ja ulkona sataa kun aisaa. Pakko mennä syömään tuohon vastapäätä, ope on jo keskiviikkoisin joutunut antamaan sille omia riisikakkujaan kun se on niin nälissään pitkänä päivänä koulussa.

Kahvilasta en muista mitään, joinko edes sitä kahvia, laskun loppusummalla 13,50e ois ainakin saanut kaupasta viikon aamupalat. Lumo ei halua avokadoa ja kiire on heti, Muusa syö kun etana. Juuri kun päätän että Lumon vaippaa ei tarvi vaihtaa se paskoo ja Muusalla on vessahätä mutta valvomo ei avaa hoitohuoneen ovea. Lumon vaipatus jääkylmällä kaakelilattialla. Muusa ei älyä jonottaa yksin vessajonossa ja lopulta kun jonoa ei ole, se ei uskalla vessakoppiin yksin. Itelläkin olis pissahätä mutta miten tässä käyt. Tässä vaiheessa joku ihana ja hyvää tarkoittava rouva kysyy että enkö tiedä että tuossa on hoitohuone vieressä, äyskäisen että kai ny menisin mieluummin sinne jos joku avaisi oven, alan ihan kohta parkua, pulssi 180 koko aamun.

Nyt juoksen Muusan potkulaudan rinnalla kotiin, pakko hakea sille paremmat kengät ja sadetakki, se vilustuu muuten koulussa. Bonuslapsi A:n isä ei vielä kuittaa et käykö treffit ulko-ovella, minnehän mä olen tässä edes juoksemassa. Kamat kotoa, vaatteiden vaihto käytävässä, arvostelevia katseita naapurin rouvalta, A kyytiin, bonuskakara S piti olla hammashoitajalla mutta tuleekin tuolta. Muusa ei suostu kulkemaan samaa reittiä kun muut, sooloilee taas voiko sen sitoa rattaisiin kiinni 🤬, Lumo huutaa koko koulumatkan. Koulun pihassa Lumo on pakko nostaa rattaista syliin, se ei saa enää edes henkeä, A ei suostu tunnille hämppikeinusta ja hukkaa reppunsa, Muusa kieltäytyy kokonaan menemästä opettajan mukaan ja roikkuu kyljessä. Nyt ne meni, mutta Lumo huutaa edelleen. Ihan sama, yksi huutava lapsi on yhtä kun omaa aikaa. Lumo huutaa, sataa, menen kuusen alle hengittelemään. Tää on nyt mun työtä vuoden loppuun, tää on nyt mun työtä vuoden loppuun, hoen päässäni.

Miten teidän aamu sujui?

Bonuskakara O:n synttäri-ilmapallon kimpussa

Metatyöstä lapsiperheessä

Miten meidän perheessä jakautuu metatyö?

Metatyö on käsittääkseni näkymätöntä työtä, työtä jota on tehtävä että metatyön vastakohta eli työ (vai näkyvä työ?) ja vapaa-aika ja arki rullaa.

En tiedä mikä metatyön määritelmä tarkalleen on, jos se on näkymätön työ niin teen ammatikseni metatyötä; mitä näkymättömämpi kädenjälkeni on, sen parempi. Mutta metatyö saattaa määritelmän mukaan koskea vain elämää kotona. Siispä siitä, meidän kotona.

Bongaa kuvasta kaksi metatyönteettäjää

Näkyvä työ jakautunee meillä suurin piirtein tasan, ei me ainakaan riitoja asiasta saada aikaan. Minä teen ruoat, Milla kaivaa ällötykset kylpyhuoneen lattiakaivosta. Vuorovuosin öljytään parvekerallit. Mutta näkymätön työ on ehkä enemmän minulla. Kyllä Millakin sitä tekee, mutta epäilen että ei niin paljon kuin minä.

Kun lapset menee nukkumaan klo 20.30, Millalla alkaa oma aika. Hänellä on sitä myös pitkillä työmatkoilla.

Minulla ei ole pitkää työmatkaa. Kun lapset menee nukkumaan klo 20.30, minä imetän nuorimmaista ja alan riivatusti suunnitella seuraavaa päivää, seuraavia viikkoja, seuraavaa kesälomaa. Millä sinne Nokian kylpylään mennään, VR:n sivut laulaa, otetaanko oma turvakaukalo mukaan taksia varten, mitkä uikkarit olisi hyvä pakata. Teen jatkuvia listoja tekemättömistä asioista ja suunnittelen päässäni ruokalistaa, kauppalistaa, tänään loppui kaapista ketsuppi ja ylihuomenna syödään makaronilaatikkoa. Selailen FB-kirppiksiltä lapsille vaatteita, sovin vaatenoudoista ja myyn vanhat. Käytän kolmen viikon illat sen selvittelyyn mitä voisi tehdä hiihtolomalla, mitä se maksaa, ketä sinne voisi pyytää mukaan, ja pyydän mukaan, koordinoin, varaan. Kalenteri on täynnä aina vähintään 2kk eteenpäin ja asioiden koordinointi vie aikaa. Panen kalenteriin neuvolakäyntejä ja kaveritapaamisia. Huolehdin että pyörät huolletaan, hampaat tarkastetaan ja että lelupäivälelu on repussa, varavaatepino täydennettynä. Suunnittelen, mittaan, tilaan ja asennan lisää lelu- ja vaatehyllyjä, joita kukaan ei edes huomaa. Puhtaiden kestovaippojen pino ei koskaan hupene eikä lattialla ole koskaan vaatteita, jos muilta perheenjäseniltä kysytään. Uusin kirjaston kirjoja, leikkaan tukkia ja kynsiä, miten nekin kasvaa viiden päivän välein mittaansa taas. Minun oma aikani on 30min Netflixiä iltaisin jos metatyö on tehty, usein Netflix jää väliin kun kello on jo 22 ja vieläkään ei selvinnyt minne hotelliin oikein kannattaisi mennä tai kauppalista oli pakko saada valmiiksi ennen aamuvientejä.

Metatyön teettäjä numero 1, pieni kuin hiiri mutta työläs

Onhan mulla työn, metatyön ja 30min Netflixin lisäksi aikaa hassutella vauvan kanssa kaiket päivät tällä hetkellä ja vielä aikaa tunnin reeniin. Mutta tuo hassutteluaika on aika minimaalista kun se tulee ruokailun ja vaipatuksen ja pesujen ja unien väliin ennen kuin taas alkaa parku, ja vauvan päiväunien aikaan saakin taas tehdä lisää kotitöitä tai metatyötä. Millallakin on tunti treeniä päivässä. Miksi mä en osaa laskea sitä omaksi ajaksi kumminkaan? Sehän nollaa supertehokkaasti, mutta samaan aikaan ei se nyt ihan sohvalla pötköttelyyn vertaannu. Mitä mieltä olette, onko treeniaika omaa aikaa, silkkaa työtä/metätyötä, vai haave vain? 😬

Millakin tekee metatyötä meillä. Hän saa tehdä listan siitä mitä kaikkea metatyötä, viisaammat on sanoneet, että metatyö kannattaa listata ja tehdä näkyväksi. Mutta se kai pätee vain jos metatyö jakautuu epätasaisesti JA tilanne harmittaa osapuolia/osapuolta. Minua ei harmita.

Millan metatyö tapahtuu öisin. Milla nousee kantamaan kakaroille yöllä vettä jos on jano, vaihtamaan lakanaa jos on pisuvahinko, lohduttamaan jos on painajainen. Tätä työtä on meillä käsittääkseni vähemmän kuin muissa perheissä, mutta kausittain silti enemmän. Vaikka minä imetän yöllä, Milla saattaa nousta ja kantaa vauvan minulle. Tämä öinen metatyö on äärimmäisen tärkeää ja se ei oikeastaan ole näkyvää, se vain tapahtuu. Minä en aio nousta 1,5kk päästä enää öisin kenenkään takia, joten kai sitä öistä palvelualttiutta on sitten syytäkin kompensoida kaiken muun metatyön tekemisellä 🤣

Millalla on myös toinen metatyötehtävä, joka ei näy kenellekään. Jos minä suunnittelen ja haalin vaatteita, niin Milla on Pekka Pouta, hän tietää aina mitkä vaatteet on pantava päälle koska sää on seuraavaksi X. Itse olen ihan hukassa sen suhteen mitä kakaroille puetaan, elleivät vaatteet ole valmiina odottamassa. Pinoissa jotka vain ilmestyvät jostain ja jotka eivät koskaan hupene, saati ole säähän sopimattomat.

Metatyö öisin on kuormittavampaa. Lisäksi teen omat metatyöni koska a) joko pidän siitä tai b) koska niiden tekeminen helpottaa omaa elämääni niin paljon, että mieleeni ei tulisi jättää niitä tekemättä. En tiedä onko Tukholman syndrooma iskenyt, mutta en voisi edes sallia, että Milla suunnittelisi seuraavan loman tai sopisi kaveritapaamiset. Koska itse suunnittelemalla pystyn täysin manipuloimaan koko perheen aikataulua, jos otan tuon junan ehdin tuohon jumppaan, jos menemme tuolloin kirjastoon saan samalla Nesbøn kirjan haettua itselleni.

Ehkä olen manipuloija, ehkä alistun liikaa ja pitäisi tehdä metatyötä näkyvämmäksi. Ehkä pitää vielä pohtia asiaa tarkemmin. Miten teillä jakautuu metatyöt tai onko niistä puhuttu?

Mammajumppaa

Onko sitten urheillut riittävällä intensiteetillä jos sukat repeää jalassa?

C5155C46-1471-4BA3-B7CB-940295C92785

Esikoisen kanssa harrastimme yhdessä jos jotakin, vauvajoogaa, babylattareita, perhekahvilaa, vauvatanssia, muskaria, sirkusta. Parhaillaan oli kolme menoa ennen kolmea iltapäivällä.

Kuopus on ainoastaan päässyt päivittäin Elixian lapsiparkkiin nukkumaan päikkäreitä. Hups.

Tämä lienee ihmiskoe, kummasta tulee tervejärkisempi.

Vaihdoin kuntosalia vuosi sitten ja olen ollut supertyytyväinen. En tiennyt miten helppoa on kun tunnit alkavat ajallaan ja ohjaaja saapuu paikalle, tai kun välineet ovat ehjiä.

Ekan muksun kanssa palasin salille kun tikit poistettiin, ja muistaakseni koripallopeliin kun vauva oli viisi viikkoa. Vuosi oli 2016 ja raskaus- sekä vauva-ajan liikunnasta oli mahdoton löytää tietoa. Kukaan ei uskalla tutkia. Vauvan vointi pelottaa totta kai, ja se erkauma.

Minun vauvat jumppasi masussa hienosti loppuun saakka, ja sektioiden alla oli kovasykkeinen treeni. Kun tiesi ettei hetkeen pysty. Mutta jos ei tunnu hyvältä, älä tee. Erkauman osalta en ole ihan varma onko osa siitä kaupallista humpuukia, ainakin ”erkaumasta eroon” -yrittäjiä alkaa olla pilvin pimein, ja ne kurssit maksaa maltaita. Ehkä osin epätoivoisia mammoja rahastellaan tässä, mutta kyllä itse erkauma toki on tosiasia, en minä sitä.

Ensimmäisen lapsen kohdalla toipuminen oli nopeampaa. Palasin nopeasti urheilemaan täysillä ja erkauma häipyi nopeasti. Mitään vaivoja ei mielestäni jäänyt. Ihan ensimmäisinä kuukausina löysää ihoa oli, ja tuntui kuin hormonit olisivat löystäneet lihaksia, niitä oli todella vaikea saada takaisin, vaikka kuinka nosti samoja painoja kuin aiemmin. Muistan elävästi miten peppulihat jäi kirjaimellisesti synnärille, niin kävi toisellakin kerralla, ja lattaperän  poistaminen kestää kuukausia. Vauva on nyt seitsemän kuukautta ja perä roikkuu edelleen, mutta ei niin pahasti. Mahanahka ei vetäydy niin nopeasti kun toivoisin, ja palautuminen on ollut hitaampaa. Mutta sitä on tapahtunut. Hartiat on kasvaneet vauvan kantelusta ja painonnostosta. Fyssari kokeili erkauman kolmisen kuukautta sitten, eikä sitä ollut. Mutta hierojan kanssa olimme sitä mieltä, että vatsalihakset karkaavat kyllä rentoutuneina todella kauas sivuille. Päättelen siitä, että joka helvetin punnuksennostoa täytyy edeltää aivan valtava korsetin tiivistäminen, ettei pullahda. Ei se ole aina mahdollista, mutta kovasti olen yrittänyt. Joku sanoi, että puolen vuoden kohdalla hormonitoiminta muuttuisi niin, että lihaksia löystävä vaikutus muuttuisi miedommaksi. Aloitin tekemään suoria vatsalihaksia kolmen kuukauden kohdalla, mutta tuntuu, että juuri kuuden kuukauden kohdalla vatsalihakset löytyi oikeasti. Lantionpohjalihaksien osalta olen harjoitellut ihan liian vähän, koska kaikki muistisäännöt tuntuu pettävän. ”Tee niitä kun imetät”, äh, unohdin. ”Tee kun katsot Game of Thronesia”, jasso, unohdin. Olen siinä uskossa, että syvien vatsalihasten harjoittaminen ja niihin keskittyminen on auttanut lantionpohjan kanssa. Varmasti vauvan paino on venyttänyt lantionpohjaa, mutta kun en synnyttänyt alakautta, niin onko lähtötilannekin erilainen? En tiedä. Kahdeksan viikon yskän aikana pissiä karkasi paristi. Muuten en keksi ongelmia. Toivottavasti niitä ei tulekaan.

Tietoa urheilemisesta ei vieläkään löydy sen enempää.

Teksti kirjoitettu 12/2018, julkaistu 2/2022

Isipuhetta

Sateenkaariperheiden Facebook-sivuilla ja perhekahvilassa sikisi keskustelu iseistä. Se kulminoitui jotenkin niin, että osalla naispareista ei ole perheessä isää, kun taas osalla sukusolun luovuttajaa saatetaan kutsua isäksi, vaikka ei ehkä sellaisessa osallistuvan isän merkityksessä kuin voisi perinteisesti mieltää. Voin kertoa, keskustelu oli hetkittäin tulenarkaa. Itseäni vallan etukäteen hirvittää se, ketä tällä tekstilläni loukkaan, kun en osaa asettaa sukupuolioletettujen nimitermejä oikein, enkä muutenkaan ymmärrä asioista mitään, meillä kun on vaan ihan tavallinen ydinperhe tässä.

Sohaisen silti. Vihaviestit saa lähettää huitsin tuuttiin, ei kuulkaa kiinnosta. Tämä on vain yksi näkökulma.

Meidän taapero ei ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta koko isiasiaan. Joten siitä ei ole puhuttu. Mutta edellä kuvattu keskustelu sai lievän tuskan hien pintaan, että olisiko pitänyt, jo ajat sitten.

Paniikissa säntäsin Oodin avajaisiin lainaamaan Meidän pihan perhesoppaa -kirjaa. En ollut kuullutkaan. Mutta se kirja saa nyt ratkaista meidän perheen tilanteen. Ja eihän sieltä avajaisista mitään pystynyt etsimään, se siitä sitten, jatketaan vaikenemista ja toivotaan että mukulat muuttaa kotoa kiinnostumatta aihealueesta.

On meillä aina puhuttu siitä, että perheitä on erilaisia, ja joillain on isi ja isi, joillain vaikka kolmekin, toisilla on äiti ja äiti, kolmansilla ei äitiä lainkaan vaan pelkkä isi, ja niin edelleen. Kun lasta kuuntelee sivusta, hän vaikuttaa ylpeänä omaksuneen konseptin ja esittelevän muille miten hänellä on kaksi äitiä. Ainoa vähän aihetta sivuava hämmennyksen aihe vaikuttaisi olevan päiväkodista kumpuava tarve lajitella ihmiset tyttöihin ja poikiin. Poikaroolia taapero silloin tällöin sovittelee puolisooni. Oma kiinnostus aiheeseen riittää sen toteamiseen, että onko sillä mitään merkitystä. Sanon että veikalla on pippeli, johon hän toteaa ”niin kuin ukilla, ukilla on hieno pippeli!”

Mutta jokin naputtaa takaraivossa, että isipuhetta tulisi olla. Siis että sellaista ei meillä ole, vaan joku kiltti ihminen on meille lahjan antanut jossain. Ehkä hiljalleen ja ikätasoisesti.

Teksti kirjoitettu 12/2018, update alla tilanne 2/2022 🙂

Meidän lapset on nyt 6- ja 3-vuotiaita. He ovat äärimmäisen ylpeitä siitä, että heillä on kaksi äitiä, ja oikovat päiväkotikavereitaan jos joku erehtyy luulemaan muuta. Päiväkotien tuki on ollut aivan huikeaa ja aina kysellään isänpäivänä miten ukkeja ja pappoja kutsutaan ja kortteja askarrellaan pieteetillä.

Mutta isää heillä ei tosiaan ole, eikä tarvita, koska kaksi äitiä on parasta. Silti yllättävän moni tuttu saattaa kysyä ”kuka on isä”, joka toki loukkaa. Meillä on vain sukusolujen luovuttaja, joka ei ole ole isäksi halunnut, emmekä me missään nimessä ole kaivanneet. Iso kiitos hänelle. Käykäähän luovuttamassa, HUS:n uudehko sukusolupankkikin kaipaa luovuttajia ❤

Miten pyydän apua perhehelvetin keskelle?

Luit oikein. Ei hattaraperhepusihalielämää. Vaan perhehelvetti. Koska pääsee töihin lepäämään? Joku viisas (ihanat, sarkasmia ymmärtävät ystäväni Niina ja Mikko) sanoi joskus, että ”75 % lapsiperhe-elämästä on yhtä helvettiä, mutta loppu 25 % korvaa sen kaiken”.

Mutta silti se 75 % on businessmutsille(kin) helvettiä. Ei varmaan olisi, jo jostain syystä tykkäisi kuunnella Fröbelin palikoita, tönöttää varpaat jäässä hiekkalaatikolla kolmatta kertaa samana päivänä, ja pyyhkiä puuroa Stokken syöttötuolin rakosista rätillä vaikka taltta tai liekinheitin toimisivat paremmin. Mutta kun ei tykkää. Mii nou laiki.

Kun teepannu viheltää liian kovaa ja korkealta, niin miten tämän perhehelvetin keskelle pyydetään apua? Miten soitetaan kummille, mummolle tai kaverille, että nyt mua väsyttää, voitko auttaa vähän?

Ensin ajattelin, että no ei mitenkään. Kukaan täysissä järjissä oleva ei ota kahta pikkuoravaa katsottavakseen edes vartiksi. Hyi helvetti en ottaisi minäkään! Silloin kun oli vain yksi lapsi, sitä ei tajunnut, miten helppoa se nöpöläinen olisi puskea minne tahansa hoitoon talkin- ja vauvanhajuisine kutreineen jokeltelemaan ja hyvää mieltä jakamaan. Kuka tahansa pärjää yhden minimulkun kanssa tunnin. Pädi päälle.

Mutta kun minimulkkuja onkin kaksi, peli on ohi. Game over. Toivottavasti joit paljon kaljaa opiskeluaikana ja nautit varhaisaikuisen ensimmäisistä työvuosista sekä harrasteista. Elämäsi on nimittäin ohi.

Kyllä kyllä, jos sinulla ei ole lapsia, käytä sitä ehkäisyä!

Miten tämä avun pyytäminen on suomalaiselle niin vaikeaa?

Meillä tilanne eskaloitui niin, että olimme kaksikuisen vauvan kanssa Malediiveilla, ja mukana oli tietysti taaperokin. Vauvalla oli koliikkirefluksiallergiapierumahassaluonnevikamikälie, ja jos ei matkassa ollut muuten tarpeeksi haastetta niin päätimme yhtäkkiä töttöröö vieroittaa taaperon tuttipullokoukustaan. ”Tuttipullot jäi Malediiveille”. Läpihän se meni, mutta ei se taaperon mielialaa parantunut. Viimeisenä yönä sairastuin denguekuumeeseen ja vietin matkan perään neljä päivää Haartmannin sairaalassa. Vaimo taisteli kotona tuhohyönteisten kanssa. Silloin taivas aukesi; mummo ja ukki soittivat: ”Tarvitsetteko te apua?”

Arvatkaa mitä vastattiin.

”No ei me varmaan. Eiköhän me pärjätä.”

MITÄ HELVETTIÄ?!? Eiköhän me pärjätä???? Mulla oli 41 astetta kuumetta ja yritin siellä sairaalassa pitää mukulaa yhden yön, ja muuten piti pumpata maitoa lavuaariin. Sillon olin poikki. Puhumattakaan Millasta. Ja me kieltäydyttiin avusta. Voi terve.

Sanoisin, että nyt on kaksi hyvää ajatuksensiementä. Ensimmäinen on se, että tarjoa apua. Koska suomalainen ei apua pyydä, niin sitä pitää tarjota. Meidän pelastus on ollut naapurit; kun niiden taapero U tulee meille joka viikko leikkimään, siitä on tosiasiassa vähemmän vaivaa kun uskoisikaan kun oma taapero ei ole viihdytettävänä niinä hetkinä, vaan he leikkivät keskenään. Ja kun naapuri kysyy tulisiko Muusa heille, se on avun tarjoamista ja hengähdystauko meille, ja sinne Muusa myös menee. Neljän aikuisen ei tarvitse päivystää kahta taaperoa hiekkalaatikolla, yksi aikuinen riittää.

Ja se toinen neuvo on, että nöyrry. Maailmaan mahtuu huutoa. Lapsen huutoa. Omaa tuskanhuutoasi kun nöyrryit. Mummojen ja ukkien parahtelua kun taapero ei tottele. Mutta nöyrry, nöyrry ja tyrkkää se muksu hoitoon. Ylitä itsesi ja pyydä apua, ennen kuin on myöhäistä. Muksu voi parkua ikäväänsä, mutta ei se siihen hajoa. Itse säälin eniten niitä hoitajia, että niille on siitä vaivaa, mutta pitää osata arvostaa toisten ihmisten omaa arviointikykyä: ei ne suostu jos ne ei halua. Sinne vaan. Parkukoon vaikka mukulat ja kummit kaikki kuorossa, kunhan edes joskus tulee hengähdystauko. Ja tosiasiassa ei ne edes paru.

Oma pieni nöyrtymispelinavaukseni tuli hyvin pienessä muodossa hiljan. Hätä ei ollut denguekuumeen tasolla ollenkaan, mutta pieni hätä kumminkin, nälkähätä nääs.

Lähdin Albertin olohuoneelta kauppaan ostamaan lounasta itselleni. Lähdin yksin ja jätin vauvan sinne.

Olin huolehtinut aamulla peppupesut, vaatteet, vitamiinit, hampaat, ulkovaatteet, lelupäivät, kaikki. Olin käynyt graduhaastattelussa ja jumpassa ja vauvaharrastuksessa, ja vauvalle oli ruokaa ja puhtaat vaatteet mukana, itselle ei tietenkään. Kello oli yksi ja istuin siellä puoli tuntia ja mietin että kehtaanko kysyä. Että katsotaanko sitä pahalla. Että tekeekö joku lastensuojeluilmoituksen. Alkoi pyörryttää, oli pakko avata suu: ”Anteeksi mutta voisittekohan te katsoa vauvaa sen aikaa, että hakisin ruokaa? Minulla on kova nälkä ja paha olo.” Aivan mieletöntä miten voimaannuttavaa on polvistua tuntemattomien edessä ja havaita, että ne kannattelee sua. Saman tien neljä vapaaehtoista tarjoutui katsomaan vauvaa ja vakuuttelemaan, että lähde vaikka hulluille päiville.

Avasin suun. Se oli nöyryyttävää, mutta vaihtoehto oli vielä pahempi. Olin poissa viisi minuuttia. Vauva ei vahingoittunut. Sain ruokaa. Kukaan ei tehnyt lastensuojeluilmoitusta. Aurinko nousee edelleen idästä. Peli on auki.

45F20618-2F85-4348-9FAA-8DBA3AC49B5D.jpeg

 

Raskausviikko 29: Kestovaippavillitys

 

Tällä raskausviikolla touhu jatkuu kuten aina. Käymme brunsseilemassa ja töissä ja jumpalla. Ehätämme neuvolaan ja Uumajaankin. (Oikeasti ratsastimme yksisarvisilla ja söimme tähtiä, miks teillä muilla oli niin arkista lällällää? 😜)

Neuvolan kukkahattutädin mielestä painoni ei nouse tarpeeksi. Olen noin +8kg ja viimeinen 7 viikkoa on tuonut 2,1kg. Painoa pitäisi saada kuulemma 12-15kg yhteensä, vaikka samaan aikaan vaihtokaveri M:lle sanotaan, että kokonaispainonlisäys 8kg voisi ylipäätään riittää. Miksiköhän nämä ohjeet on ihan kaikessa paksuna olemiseen liittyvässä aina ihan mitä sattuu? Ja onko sen pakko olla niin, että koko ajan syyllistetään, nyt olet liikaa tai nyt olet liian vähän jotain?

Lentokoneessa kukaan ei kysy mitään. Lentoyhtiöstä riippuen lääkärintodistuksen saattaa tarvita lentämiseen 28 viikosta lukien (esim. Finnair), kun taas joillain yhtiöillä saa lentää ilman todistusta 36 viikon loppuun saakka (esim. Norwegian ja Air Berlin). Kannattaa aina tarkistaa ajankohtaiset säännöt. Minä vedin mahaa sisään portilla ja pian ihmeteltiin miksi lentokoneen pyörät ei irtoa maasta, no koska kyydissä on yksi pullukka!

Uumajassa käymme kahden päivän aikana kahdesti salilla. Kun asuin siellä 10 vuotta sitten, opin hurreilta, että kannattaa bodata diskomusklar eli haba, tissit ja perät. Niitä siis, ruotsalaiseen tyyliin! (Oikeasti juoksin matolla vartin tahtiin 10km/h, tein käpäliä ja askelkyykkyjä, toisella kerralla hypin double undereita hyppynaruilla ja askelsin napaan saakka ulottuvalle boxille ja treenasin TRX:llä.) Tehtiin me muutakin, mutta ketä se nyt kiinnostaa. Piti kirjoittamani kestovaippavillityksestä.

Olen saanut haalimisvimman. Tyhjennän interwebiä kiihtyvällä tahdilla käytetyistä vauvanpeitoista, kantorepuista ja kestovaipoista. Samalla yritämme raivata vauvalle tilaa tyhjentämällä edes yhden kaapin. Ei onnistu. Vaimon mielestä joulukoristeita ei voi viedä vintille vaan ne pitää säilyttää tässä 52,5 neliössä. Myyn kohta tuon vaimon huutonetissä…

Minulla ei ole aavistustakaan miten kestovaippoja käytetään. Mutta tajuan pian, että niitä saa huutonetistä ja toripistefistä 6-10 hyväkuntoista käytettyä yhden uuden markettivaipan hinnalla. Pian meillä on niitä laatikollinen, on pientä ja isoa, on all-in-onea ja kuorivaippaa ja lisäimua kaikissa väreissä, malleissa ja materiaaleissa. Joka päivä tulee uusi lähetys postissa ja näen vaimon ilmeestä, että nyt tuo on seonnut. Tunnustan. Mutta kai se on parempi että se papanoi vaippaan eikä lattialle. Siis se ipana, ei vaimo. Vaimo nyt papanoi ihan mihin sattuu.

Viherpiipertäjä ei halua käyttää kertakäyttövaippoja. Meille ei myöskään tule autoa vaan vauvaa rahdataan Jopolla. Kuulostaa helvetin jalolta, mutta tosiasiassa me on lennetty niin paljon että hyvitellään hiilijalanjälkeämme lopun elämäämme ja vielä businessmutsin helvetissäkin. Businessmutsin helvetti olisi muuten kotiäiteys ja kestovaipat. Mitä perkelettä me ollaan menty tekemään…

Kun interwebistä loppuu ostettavat kestovaipat, paniikki hiipii mielialaan. Mitä minä nyt ostaisin? Filippiiniläisen kodinhoitajan?

Vasta paljon myöhemmin saan kokeneemmilta tovereilta tietää, että kestovaippoja pestään 2-3 päivän välein ja maitolantavaippa ei niinkään haise mutta samaa ei voi sanoa kun ipana alkaa pistellä porkkanaa. Vaipat pestään pienellä pesuainemäärällä korkeahkossa lämpötilassa tarrat kiinni ylösalaisin, ja samassa koneessa voi pestä halutessaan vaikka lakanapyykkiä. Mutta silti minä vaan istun sumppikupposeni ääressä ja pohdin, että mihin se lantaläjä laitetaan, sinne pesukoneeseenko? Olkaa armollisia ja ampukaa minut, nyt heti. Miksi minä edes tiedän tai ajattelen tällaisia asioita?

Pari tuntia kiljuvien veljenpoikien seurassa ja olen aivan puhki. Evoluutio on saatanan ovela kettu, se laittaa jotain delirium-hormoneja fiksujen aikuisten kehoon, ja se hormoni saa ne aikuiset ajattelemaan että onpas tuo piltti lutunen, minäkin haluan sellaisen. Koko ihmissukuhan sammuisi ilman tätä delirium-tilaa, sillä ei kukaan tosissaan voi haluta lapsia! Evoluutio, sinä viekas repolainen, olet johtanut minut harhaan!

Tai sitten se kuolematon Sinkkuelämää-sarjan lainaus: ”Our kids will be different”.

No. They will not be any different. Raskausaika on ainakin sujunut niin hyvin, että mua satavarmasti rankaistaan ihan hirveällä paskiaiskakaralla.

Ja kyllä, varmistin yhdeltä meidän osakkaalta, omaa kakaraa saa sanoa paskiaiseksi, ja kuulemma tulen vielä monta kertaa sanomaankin. Että irvistele vaan siellä, oi väsymätön ja täydellinen kotiäiti, samalla lailla se teidänkin paskiainen paskoi siihen vaippaan sun eessä ja nauroi salaa päälle että siinäs kuuraat sitä kestovaippaa mami!