Raskausviikko 13: Miten lesboparin lapsia tehdään?

Tällä viikolla käymme jälleen salaa neuvolassa, edelleenkään businessmutsin työpaikalla kukaan ei tiedä keitinliemessä marinoituvasta ipanasta, eikä kyllä oikein kukaan muukaan. Veljenvaimolle olen kärähtänyt aivan heti alkuraskaudesta kun olimme Pajulahdessa 5 urheilukertaa / päivässä -tyyppisellä rääkkileirillä, ja ohjaaja kertoi vasta inbody-mittaustilanteessa, että mittaukseen ei saa tulla, jos on sydämentahdistin tai on raskaana. No, eihän tuo veljenvaimo tyhmä ole, hieman tahdittomasti ehkä vedetty ohjaajan osalta tosin…

Mutta tarkoitus ei siis ollut kirjoittaa siitä miten ollaan salaa raskaana, vaan siitä miten tullaan salaa raskaaksi. Lesbosuhteessa.

Kävimme emännän kanssa ensin Sateenkaariperheet ry:n perhevalmennuksessa, joka oli toki mainio. Joskin kun huomioidaan, että kuulijakunnasta 95 % oli akkapareja, niin apilaparien asiat korostui ehkä vähän liikaakin tuolla. Nonetheless, olen koko elämäni ajatellut, että ipanat tulee hakemuksen perusteella jostain todennäköisesti kolmannesta maasta, eikä minulla ole koskaan ollut mitään halua työstää itse ipanaa. Mun geeneissä ei ole mitään niin ihmeellistä, että ne pitäisi siirtää eteenpäin.

Nopeat kolme puhelinsoittoa Helsingin kaupungin adoptioneuvontaan, Pelastakaa Lapset ry:een ja Interpediaan osoittivat, että nuo adoptiosuunnitelmat oli ihan ookoo kun olin vielä avioliitossa miehen kanssa, mutta nyt kun puoliso ja ennen kaikkea puolison sukupuoli onkin vaihtunut, niin ne suunnitelmat saakin sitten hylätä. Pelastakaa Lapset ry:ssä taisin jopa kokea elämäni ensimmäisen kerran syrjintää kun joku kukkahattutäti heiltä ilmoitti, että eihän se nyt käy päinsä koska pitäähän lapsella olla isä. Että sellasta humppaa siellä. Voin kertoa, että kaikki ne lukuista tunnit joita aikanani tein Pelastakaa Lapset ry:n vapaaehtoistöissä alkoi sillä hetkellä pikkasen vituttaa. No, yksittäisen virkailijan mielipidehän tuo kai vain…

Kun adoptiotie on 30 minuutissa selvitetty, jää lesboparille (minä olen kyllä biseksuaali) kaksi vaihtoehtoa: tuttu luovuttaja tai klinikalle.

Me kokeilimme molempia.

Tutun luovuttajan kanssa suhteen on paras olla hyvä, ja on syytä laatia hyvin tarkka sopimus siitä, mitä osapuolet järjestelyllä ymmärtävät. Muuten tulee ongelmia. Ja ongelmia voi tulla muutenkin, koska mikään sopimus ei tietenkään ole pätevä, vaikka businessmutsi kuinka toisin toivoisi. Tutun luovuttajan kanssa etuina on kuitenkin edukkuus, joustavat aikataulut ja se, että tietää mitä saa.

Jälkeenpäin kuitenkin ilmeni, että nämä muutamat yritykset eivät olisi voineetkaan tuottaa tulosta kotioloissa meillä, koska tarvitsin hieman tukea ovulaatioon.

Klinikalla (Fertinova) oli vähän rahastuksen makua, meitä kohdeltiin kuin lapsetonta heteroparia ja tehtiin kaiken maailman kivuliaita ja sanalla sanoen turhia munatorvien aukiolotutkimuksia, vaikka tosiasiassa lapsettomuuden syy on melko selvä: akkaparilla vaan ei ole siittiöitä, woops! No, tulipahan putket huuhdeltua.

Kolmannella inseminaatioyrityksellä ja munasolun irrotuspiikin jälkeen emäntä sitten kävi ostamassa raskaustestejä marketista ja pissin niin hailakat kaksi viivaa tikkuun, että ei me ymmärretty edes mistä oli kysymys. Kun pari päivää myöhemmin viiva oli tummempi, alkoi lesboparille valjeta, että ahaaaa! Näin niitä lapsia tehdään! Ja täysi paniikki tietysti päälle, että mitäs me nyt ollaan menty tekemään ja koko oma elämä loppuu yhdeksän kuukauden päästä. No vitsit vitsinä, koko prosessiin meni ehkä 12-16 kuukautta ja noin 5.000 euroa rahaa. Eikä edes vielä menty niihin kalliisiin hoitoihin vaan ihan inseminaatiolla.

Lesbopari tekee siis lapsia lainaamalla siemeniä joko ystävältä esimerkiksi termosmukiin, tai sitten ostamalla niitä noin 275 euroa / laaki klinkalta (+toimenpidemaksut noin 500 euroa / laaki).

Annan mielelläni lisätietoja. Hieman erilainen startti raskaudelle, hieman erilainen raskaus, hieman erilaista rakkautta 😉