Raskausviikko 28: Syrjintää ryhmäfysioterapiassa

Ensimmäistä lastaan odottavat saavat ilmaisen ryhmäfysioterapiakäynnin. Koska tiedän mitä ovat lantiopohjanlihakset ja osaan omasta uppiniskaisesta mielestäni aktivoida niitä, olen päättänyt jättää käynnin väliin. Vaihtokaverini M on kuitenkin käynyt tapaamisessa ja kehuu sitä, joten pöpsähdän tapaamiseen.

Huge mistake.

12 mahoihinsa nojailevaa raskauskuplassa olevaa pirua istuu huoneessa jumppamatoilla. Fysioterapeutti selittää kolme kertaa miten vessanpöntöllä nojataan eteenpäin jos pissi ei tule. Mistä helvetistä se puhuu? Mulla tulee pissi monta kertaa päivässä ja papanakin, jessus, ja hiki ja räkä valuu kun reenaa. Että ei ne synnärin eriteriehat paljon pelota.

Ei nämä mamat syrji minua koska olen lepakko, vaan ne alkaa pian fysioterapiasession alettua syrjiä minua koska minä olen uskaltautunut liikkumaan raskaana. Lähden kahden tunnin painajaissessiosta melkein tippa linssissä ja raivon partaalla bloggaamaan. Jälkikäteen keksin vaikka mitä nasevaa sanottavaa niille, ja mietin että miksi en poistunut kesken kaiken.

Fyssari on todella nuori ja kokematon ja hän ei saa tilannetta haltuun vaan mammat kaappaavat sen. Ympärilleni tuntuu kirjaimellisesti muodostuvan möhömahavalaiden jumppamattorinki ja kurkkua kuristaa. Kukaan muu ei ole liikkunut senttiäkään sen jälkeen kun tikkuun on kustu kaksi viirua. Ja koska se oma tapa on ainoa oikea eikä ihmisissä ole mitään eroja, sitä omaa tapaa on pakko tyrkyttää minullekin.

Kaikki muu tuomitaan paitsi kävely. Punttisalille saa mennä, kunhan ei nosta kuin maksimissaan 2kg painoja. 2kg!!! Siis käsillä? Ja kyykyissäkin?!? Kukaan ei osaa selittää miksi. Miksi ei saisi? Ei vastausta.

Eräs toinen odottaja uskaltautuu kysymään saako lenkillä käydä. Vastakysymys on salamannopea: Mitä tarkoitat lenkillä? Minä ehätän apuun: No vaikka juoksemista juoksumatolla, tai ihan ulkona tuolla villissä luonnossa juoksemassa. Katseet alkavat pyöriä kuin hedelmäpeli. Siis eihän nyt herranjumala juoksuaskelia saa ottaa. Nyt jo fysioterapeuttikin yhtyy kuoroon ja hänen ainoa vastauksensa on, että miksi ihmeessä sinä haluaisit käydä juoksulenkillä.

Siis oikeasti, koulutettu fysioterapeutti paasaa tuolla odottaville äideille, että miksi te haluaisitte lenkille. Onko tää oikeasti edes totta, olenko minä pudonnut johonkin kaninkoloon ihmemaan lissujen joukkoon?

Minä haluan käydä juoksulenkillä tällä viikolla ihan yhtä paljon kuin 28 viikkoa sitten. Se kohentaa kuntoani, se saa aikaan mielettömän endorfiiniryöpyn ja onnistumisen tunteen, se saa kaikki työmurheet unohtumaan kahdessa minuutissa, se auttaa jaksamaan, olen odottanut sitä koko päivän. Jos menen puolison kanssa, vaihdamme koko päivän kuulumiset samalla, jos menen yksin, luukutan räppiä kuulokkeista. Olen tehnyt tätä 23 vuotta ja nyt tuo kysyy, että miksi minä haluan. Koska ilman tätä ei ole olemassa mitään minua.

Näen kysyjän silmistä, että hän ei uskalla tämän päivän session jälkeen enää nousta sohvalta. Minua oksettaa, tekee mieli mennä lohduttamaan ja pyytämään sitä lenkille mun kanssa. Itse saan niin hirveän raivon päälle, että päätän uhallakin lähteä spinnipyörän selästä synnyttämään, *splosh* noin lapsivedet spinnisalin lattialle, siinäs saitte senkin lehmät voi sen näinkin hoitaa!

Keskustelu eskaloituu todella henkilökohtaiseksi noitavainoksi. Astangajoogaohjaaja pitää minulle saarnan siitä, miten hänen mielestään jopa astangajooga on odottajalle aivan liian rankkaa, joten hän on vaihtanut sen mammajoogaan. Että risti-istuntakin on pahasta ja hänen ystävänsä urheili juuri tuolla lailla hulluna kuin sinäkin businessmutsi, ja sen synnytys kesti neljä päivää kun se oli niin hyvässä kunnossa.

Seriously? Että tämä oli se kotitekoinen diagnoosi sitten, mitään muuta syytä noin pitkälle synnytykselle ei tietenkään voinut olla kuin se, että oli liikaa lihasta. Voi nyt vittu sanon minä. Meidän salilta kaikki spinnipyörän selästä lähteneet on pyöräyttäneet esikoisensa hyvissä voimissa kun ovat olleet hyvässä fyysisessä kunnossa ja jaksaneet synnytyksen hyvin. Synnytys on ollut nopea tai ihan tavallinen, ja ennen kaikkea ne mammat on tosi nopeasti palanneet salille. Tuttava oli viikko lasketun ajan jälkeen erikoisvaljailla kiipeilyseinällä ja nassikka tuli vauhdilla ulos. Siellä se taas kiipeilee.

Mutta en minä saa näistä mitään sanottua sille astangajoogaohjaajalle. Olen niin totaalisen shokissa koko tilanteesta.

Yksi odottaja on perinteinen laiha läski. Kyllä, sellainen läpipasko lattaperse joka ei koskaan eläessään ole ymmärtänyt mitä liikunta on ja miksi se on keksitty. Laiha läski mahtuu kokoon XS, mutta ei jaksa nousta kolmea porrasaskelmaa kun jalat jo alkaa täristä. Laiha läski on näennäisen hyvässä kunnossa jos sen laittaa ylipainoisen viereen, mutta tosiasiassa niiden kahden verikoetuloksista se ylipainoisempi scorais todennäköisesti paremmin, koska laihan läskin arvot sais lekurin kuin lekurin miettimään miten tuo voi olla edes hengissä.

Ylen Prisma laihoista läskeistä.

Tämä laiha läski silittää mahaansa koko ajan ja nojaa taaksepäin käsi alaselällä, sillä lailla klassisesti kuin nyt odottavan äidin voisi odottaa tekevän. Tappakaa mut jos löydätte mut joskus nojailemasta niin. Tosiasiassa tuon rimpulan selkäranka varmaan katkeaisi tukilihaksiston puutteesta ellei se nojaisi noin.

Joko on riittävästi puhuttu paskaa tuosta olennosta? Pahoittelen että vajoan tälle tasolle, mutta tämä on nyt ainoa tapa päästä psyykkisesti yli tuosta sessiosta.

Laiha läski sättii minua sättimistään. Mitä ihmettä minä olen tehnyt sille? Argumentaatio on tasolla ”kun minua niin supistaa ajatuskin kuntosalille menemisestä”. No varmasti supistaisi hyvä toveri, olit paksuna tai et. Yritän sanoa, että minua ei supista ja olen tehnyt tätä aina. Se ei auta. Hän saarnaa ja saarnaa, kuulkaa siinä jää jeesus ja vuorisaarna nopeasti kakkoseksi. Ei sinne salille varmaan kannata kolmannella kolmanneksella lähteäkään jos ei ole eläessään aiemminkaan viitsinyt. Tosin jopa neuvolassa ne taisi sanoa, että vaikka ei olisi koskaan jumpannut, raskaana ollessa on pakko. Mutta ei tämä ruipelo ole valmis dialogiin. Itse olen valmis kyyneliin. Paitsi että nuo lehmät ei ole sen arvoisia.

Sessioon kuuluu oikean seisoma-asennon opettelua. Alan tarkkailla näitä raskauskuplalaisia hieman tarkemmin ja aidosti hämmästyn siitä miten ylipainoisia ja iäkkäitä kaikki nämä ensisynnyttäjät ovat. Itse olen 35 veteraani ja joukon nuorin! Kesken seisoma-asentoharjoituksen kaksi alkaa nojailla kuntosalilaitteisiin. Siis nämä ei jaksa edes seisoa 1,5 minuuttia ruoto suorassa, miten tää on mahdollista?

Lopussa maataan selällään ja fysioterapeutti kiertää etsimässä kaikkien syvät vatsalihakset. Kun jännität niitä, tunnet sen heti lihaskireytenä painaessasi sormea lonkkaluun sisäpuolelle.

Fysioterapeutti ei löydä syviä vatsalihaksia lainkaan noin 60 %:lta ryhmän jäsenistä. Hän käskee odottajaa painamaan maata toisella kädellä, josko alkaisi löytyä, mutta astangajoogaohjaajan syviä vatsalihaksia ei tunnu. Hän käskee odottajaa painamaan maata molemmilla käsillä, mutta laihan läskin syviä vatsalihaksia ei löydy.

Onnea vaan teille synnytykseen.

Fysioterapeutti kannustaa vielä lopuksi rohkeasti kysymään ”siitä jokaisen omasta lajista”. En uskalla avata suutani, en kuollaksenikaan, vaikka tuo on juuri se kysymys jonka vuoksi tulin. Koko sessio on opettanut, että minulla ja muilla tässä huoneessa on vain niin perustavalla tavalla erilanen käsitys siitä, mikä ”laji” ylipäätään on, ettei mikään tuo meitä samalle sivulle. Perunalastut eivät ole laji, ne on paskaruokaa. Seisoma-asento ei ole laji, se on elinehto. Syvät vatsalihakset eivät ole laji, ne on kaiken perusta. Mä käyn joka viikko rankassa joogassa mutta mun mielestä se on niin kevyttä liikuntaa raskaanakin, että mä vedän siihen alle vartin juoksumattoa ja tunnin salitreenin. Mutta tässä huoneessa sitä ei passaa sanoa ääneen. Ja vielä vähemmän sitä, että ne mun lajit ois oikeasti jefu ja koripallo.

Vaihtokaveri M:n fyssari oli ollut joku seitsemän mukulan äiti joka oli rempseästi todennut, että tehkää ihan mitä vaan pystytte, lähdettiin sitä ennenkin raskaista peltotöistä suoraan saunaan synnyttämään.

Mä uskottelen itselleni, että mun fysioterapiaryhmä on ollut erittäin poikkeuksellinen kokoelma iäkkäitä laihoja läskejä, koska mä en voi elää sen tiedon kanssa, että kaikki Suomen ensisynnyttäjät ois tuollaisia. Me ollaan muuten isommassa kusessa kuin kukaan tajuaakaan.

Ryhmäfysioterapiaa en voi suositella kenellekään. Ja alan alitajuisesti pelätä edessä odottavia perhevalmennuskertoja enemmän kuin synnytystä.