Raskausviikko 37: Synnytyspelko

Berliininmatkan tähden olemme missanneet eukon kanssa toisen perhevalmennuskerran. Yritämme saada tietoa siitä voisiko kerran käydä kuuntelemassa jossain toisessa neuvolassa. Eipä ole helpoksi tehty tällaista, tänä interwebin ja langattomuuden kulta-aikana. Noin 574 puhelun jälkeen meidät ohjataan toiseen neuvolaan. Minulla alkaa ahdistus hiipiä puseroon. Sen synnytysvideon kanssa.

Olen ollut 16-vuotiaana mukana synnytyksessä tukihenkilönä kun äitini pukersi maailmaan siskoni. Uskon tietäväni jotain synnyttämisestä. En usko noiden tapahtumien traumatisoineen itseäni.

Silti nyt kun äitiysvapaa on alkanut ja joskus tulee varttitunnin hetkiä kun aidosti olen yksin itseni kanssa ajatuksineni, huomaan joko sysääväni synnyttämisajatuksia pois tai itkeväni niitä vuolaasti. Ahdistaa niin perkeleesti. Vihjailen emännälle pitkään ja hartaasti, etten ehkä haluaisi mennä sinne perhevalmennukseen katsomaan sitä synnytysvideota. Että kai ne on kaikki aina ulos tulleet, näki videon tahi ei, sisään eivät ole jääneet. Businessmutsi vetää aina asian leikiksi ja kaikki menee vitsin varjolla. Siksi kukaan ei näe eikä arvaa, että oikeasti sitä pelottaa niin että se paskoo kohta housuunsa.

Välilihan repeämä, välilihan leikkaaminen Fiskarsseilla, kipu, kipu ja kipu, miten helvetissä siihen auttaa että pakkaat sairaalalaukkuun toteemiesineen ja rauhoittavaa musiikkia? Emäntä pakkaa sairaalalaukun. Minä lisään sinne toteemiesineen sijaan hammasharjan ja kirjan. Hulluksihan siellä tulee loikoillessa. Tosiasiassa takaraivossa jyskyttää, että viimeinen huoli siellä varmasti on hampaiden hygieniataso kun persettä revitään. Huhhuijaa kun hirvittää.

Menen erhdyksessä lukemaan kirjan ”Taivaslaulu”, sen lestadiolaiseepoksen kohtuullisesta kuuden lapsen perheestä. Lukekaa, saakelin hyvä teos. Mutta älkää lukeko viimeisen raskauskuukauden aikana, ei ainakaan helpota laitokselle menoa ajatus siitä, että toiset tekee tämän saman kerran vuodessa, koko hedelmällisyysaikansa. ”On ne muutkin selvinneet”. Onko oikeasti? En vielä ole törmännyt yhteenkään mamaan, jonka mielestä synnytys olisi ollut kiva tai edes neutraali kokemus. Ja ihan turha lohduttaa synnyttämätöntä ihmistä sillä, että jälkikäteen kun ipana on sylissä, se kaikki unohtuu. Se ei lohduta yhtään kun tietää että se kaikki on vasta edessä ja hyvin pian.

En ole itkenyt kertaakaan koko raskausaikana. Meillä ei muutenkaan oikein itketä kun me ollaan aika tyytyväisiä elämään noin yleisesti. Edellisvuoden joulukonsertissa muistan tirauttaneeni liikutuksesta, mutta tänä vuonna Club for Five ei saa hanoja auki vaikka varmaan pitäisi kun ne on hyviä ja businessmutsilla raskaushormoneja. Parhaan kaverin karonkassa kaikki muut ympärillä kyynelehtii ja minä vaan mietin että mitä ne pillittää, onko ne paksuna, että iloinen tilaisuushan tämä on. Mutta nyt tämän perkeleen perhevalmennuksen osalta tilanne eskaloituu niin pahaksi, että itkeä tihrustan yksin koko päivän salaa vaimolta ja maailmalta ensimmäistä kertaa koko raskausaikana. 10 whatsuppiviestiä siitä että nyt ei huvittaisi ei johda haluttuun lopputulokseen. Lopulta emäntä on jo matkalla neuvolaan kun minua alkaa kuristaa kurkkua niin että kerta kaikkiaan kieltäydyn lähtemästä sinne. Onneksi vaimo on maailman paras vaimo ja se tajuaa heti, että nyt ei muuten mennä.

Mutta eihän se ole se video joka ahdistaa, joku muuhan se on. En osaa sanoa mikä. Täytän viimeisen kerran ITU-tutkimuslomaketta ja vastaukset kysymyksiin ovat epäjohdonmukaisia, mutta eivät kuitenkaan. Pelottaa. Mikä? En tiedä. Oletko onnellinen? Olen. Oletko tyytyväinen? Olen. Mutta pelottaa. Ja en osaa sanoa mikä.

Vaimon serkun syntymäpäiväillallisilla tällä viikolla eräs tuttu alkaa säälitellä vaimolleni, miten kamalaa vaimollani tulee olemaan synnytyksessä kun hän ei voi tehdä mitään muuta kuin seurata vierestä. Olen koko bloggausaikani ollut sitä mieltä, että tässä raskaudessa on tilaa vaimon tunteille yhtä paljon kuin minun tunteillenikin, eikä puoliso ole vain joku pikkuapuri hieromassa selkää ja saamassa sättimistä siitä miten hänen vaivansa ovat ilmaa odottajan vaivojen rinnalla. Meillä ei ole kyllä hierottu tai vähätelty kertaakaan. Mutta syntymäpäiväillallinen on businessmutsin ahdistuskohtauksen aikaan, ja vedän herneen nokkaan. Kukaan ei ole kertaakaan sympatiseerannut minua ja synnyttämisen pakkoa, ja nyt tuo tuossa, jolla on itsellään ihan samanlaiset munatorvet mutta kieltäytyy käyttämästä niitä, saa kaiken sympatian MINUN synnytystapahtumastani itselleen? Ei tämä nyt perkele voi ihan näinkään mennä, ei mua tarvi sääliä muttei tuotakaan, ja jos säälitään niin säälitään molempia tai ei kumpaakaan. Itkisinkö vai löisinkö leikiksi. En osaa päättää. Bloggaan mieluummin.

Neuvolassa on kysytty tästä synnytyspelosta kun otin sen esiin. Vitsin varjolla tietysti. Kukkahattutäti kysyi, että pelottaako liikaa.

Mistä helvetistä sen sitten tietää milloin pelottaa liikaa?

Lääkäriystäväni kysyy menetänkö yöuniani tämän takia. En missään nimessä. Nukun kuin possu, 9-10 tuntia joka yö. Joskus herään pissille, mutten mieti pöntöllä että ahdistaapa.

Mutta entä jos minusta tuntuu, että en vain missään nimessä halua sanoa tuolle tanttaralle, että pelottaa, koska se tanttara hössötyksineen ottaa mua pannuun? Kotona en uskalla sanoa, että pelottaa, koska pitää olla vahva. En ole valittanut vaimolle kertaa tai kahta enempää mistään koko raskauden aikana. Voiko nyt enää aloittaa? Pitääkö se minua nössönä?

Kaikki Nyyti-ryhmät ja mitkälie synnytyspelkotukiryhmät ahdistaa vielä enemmän, kaikkien ryhmäfysioterapia- ja perhevalmennussessioiden jälkeen, joita olen kokeillut. Ne on hysteerikoille. Olisiko ryhmää sellaiselle, joka ei koskaan ole halunnut tulla raskaaksi eikä synnyttää, mutta on pakotettu siihen? Sellaiselle, joka haluaa ilman parityöskentelysessioita ja huuhaata keskustella objektiivisesta näkökulmasta siitä, miksi ahdistaa ja auttaako mikään vai onko se vaan menoa, pidä hatustas kii?

Minua ei ahdista liikaa. Ainakaan vielä. Niin luulen. En pelkää kipua koskaan ja ollenkaan, ja kaikenlaiset vammat on tuttuja, toipunee tuostakin. Yritän kirjoittaa tätä blogikirjoitusta, jotta ymmärtäisin mikä ahdistaa. On se kipukin ahdistavaa, miksi sellaiselle on pakko altistua. Ja se synnytyksen kesto. Ja vauvan terveys, mitä jos se kuolee. Ja toipuminen. Se kestää malttamattoman jumpparin näkökulmasta valovuoden tai kaksi.

Mutta ehkä nyt kun mammaloman jokainen sekunti on tungettu täyteen ohjelmaa, on syytä putsata niitä varttituntisia itselleen ja miettiä onko se ahdistus menossa yli. Sitten pitää vaan lähteä tukiryhmään katsomaan menoa. Tai elää kieltäymyksessä loppuun saakka ja toivoa, että kaveri vaan pöpsähtää ulos joku päivä ja sitten sitä on jälkikäteen viisaampi tänkin asian suhteen.

Tällä viikolla businessmutsi on alamaissa kaksi kokonaista päivää. Businessmutsikaan ei ole terästä. Koska kaikki on syytä kuitenkin lyödä leikiksi ja huumori puolittaa murheet, lienee pieni loppukevennys paikallaan. Käyn nimittäin toisen ja viimeisen kerran raskausaikana lääkärissä. Kaikki on mainiosti, mutta mikään ei ole niin huvittavaa kun sisätutkimusta suorittava lekuri joka havaitessaan lapsen olevan jo pää alaspäin ja kiinnittyneenä huudahtaa, että ”on sulla melkoinen kookospähkinä täällä haarovälissä”!

Nelisen viikon päästä tavataan kookokseni, ahdisti mutsia tahi ei. Ei mutsia sentään kookos itsessään ahdista, vaan ainoastaan se että miten se saadaan ulos siten ettei palmupuu kuukahda ja pähkinä säry.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s